Mihin ryhtyisit, jos saisit tietää kuolevasi, ja aikaa olisi jäljellä rajallisesti? Keneen ottaisit yhteyttä? Mitkä asiat toteuttaisit? Mitä haluaisit maailmalle kertoa? Kenen kanssa haluaisit lopun aikasi viettää? Jos tietäisit kuolevasi, jättäisitkö työn jossa näivetyt? Seuraisitko kutsumustasi, uskaltaisitko riskeerata enemmän, antaisitko vihdoinkin tunteen mennä järjen edelle? Jos tietäisit kuolevasi, avaisitko suusi sellaisissa hetkissä joissa olet tähän asti pysytellyt hiljaa? Uskaltaisitko puolustaa tärkeitä asioita muutenkin kuin vain ajatuksissasi? Pyrkisitkö saamaan aikaan muutoksen, edes pienen? Jos tietäisit kuolevasi, osaisitko silloin ajatella, että ei ole mitään menetettävää, ja että tärkeiden asioiden puolesta kannattaa taistella? Jos tietäisit kuolevasi, tekisitkö sovun niiden kanssa, joiden kanssa ajauduit välirikkoon? Pystyisitkö antamaan anteeksi ja päästämään irti katkeruudesta? Antaisitko mahdollisuuden asioiden korjaamiselle ja haavojen paranemiselle? Jos tietäisit kuolevasi, pystyisitkö viimein hyväksymään menneisyytesi ja elämään sitä elämää jonka olet saanut? Myöntäisitkö, että kaikki ei aina mennyt niin kuin toivoit, mutta koko elämä ei mennyt siitä pilalle? Katsoisitko peiliin ja opettelisit kerrankin rakastamaan näkemääsi? Lopettaisitko itsesi piiskaamisen? Lopettaisitko häpeämisen? Uskaltaisitko viimein olla rehellinen itsellesi? Olisitko valmis oikeaan rakkauteen? Sellaiseen, jossa antaisit toisen nähdä sinut haavoittuvana, sisimpään asti paljaana ja kaikin tavoin hyväksyttävänä? Rakastaisitko toista ihmistä, vaikka se tekeekin sinusta haavoittuvan? Hyvästelisitkö pelon, antaisitko ihmeelle mahdollisuuden tapahtua? Me elämme kuin aikaa olisi käytettävissä rajattomasti. Silti jokainen eletty tunti, päivä ja viikko ovat lopullisesti mennyttä. Niitä ei saa takaisin. Aikaa ei voi säästää. Jos tietäisit kuolevasi, tuhlaisitko yhä päiväsi haahuiluun ja iltasi facebookissa roikkumiseen? Ruokkisitko katkeruuttasi, hukuttaisitko edelleen surusi viinaan, pettäisitkö puolisoasi, jäisitkö suhteeseen jossa olet onneton? Vai uskaltaisitko viimeinkin tehdä ihan oikeita muutoksia sille ajalle, joka jäljellä on? Uskaltaisitko yrittää olla onnellinen? Mihin sinä ryhtyisit, jos saisit tietää kuolevasi, ja aikaa olisi jäljellä rajallisesti? Ryhdy siihen heti, sillä sinä kuolet. Aikaa on jäljellä rajallisesti. Toivottavasti vielä paljon, mutta mitään varmuutta siitä ei ole. Me emme tiedä paljonko päiviä on jäljellä. Vuodet menevät nopeasti, ja silmänräpäyksessä tämä kaikki on joka tapauksessa ohi. Nyt on se hetki, jolloin sinun pitää elää. Muutamat ohikiitävät silmänräpäykset ovat niitä, joissa kaikki tärkeä alkaa. Kun yhtäkkiä tiedät, mitä sisimmässäsi haluat. Kun yhtäkkiä näet selkeästi. Kun uskallat, vaikka pelottaa. Kun katse kohtaa katseen ja syntyy yhteys. Kun vatsanpohjasta kouraisee, kun kupeissa vihloo, kun sydän hakkaa. Kun hengitys salpautuu. Kun retkahdat pyörteeseen ja annat vaan mennä, tietämättä mihin se johtaa. Niissä muutamissa hetkissä on kaikki. Niissä hetkissä on elämä. Älä anna sen lipsua käsistäsi. Tämä on viimeinen Marian mielestä. Suuri kiitos kuuntelijoille ja lukijoille!

Muistatko tarinan Damokleen miekasta? Siinä hallitsija Dionysioksen palvelija Damokles ihaili isäntänsä rajatonta valtaa, ja sanoi hallitsijaa onnekkaaksi. Näyttääkseen, millaista valta on, hallitsija päästi Damokleen yhdeksi päiväksi omalle paikalleen. Illallisella, yltäkylläisen päivän päätteeksi, valtaistuimella ollut Damokles vilkaisi yläpuolelleen, ja näki valtavan miekan roikkuvan päänsä päällä vain hevosen häntäkarvan varassa. Damokleelta katosi ruokahalu, kun hän ymmärsi, miten helposti vallan voi menettää. Vertaus miekasta sopii paitsi valtaan, myös rakkauteen. Rakkauden kautta voi tuntea mielettömän ja selittämättömän onnen tunteen. Jokainen meistä toivoo sitä omalle kohdalleen. Ken muuta väittää, valehtelee. Rakastumisen tuomalle onnelle ei ole hintaa. Voidakseen siitä nauttia, on kuitenkin uskallettava antautua kokonaan. Siitä huolimatta, että mitään takeita ikuisesta rakkaudesta ei ole. Vaikka mitä luvattaisiin, onni voi rikkoutua. Jokainen sydämensä peliin paneva asettuu kuin kattoon ripustetun miekan alle. Kun rakkaudessa on kaikki hyvin, miekkaa ei edes muista, saati huomaa. Kaikki tuntuu ihanalta ja jännittävältä. Tuntuu, että mikään ei voi uhata rakkautta. Rakastava ja vastarakkautta saava ihminen on voittaja, jolle maailma hymyilee. Jos rakkaus käy uhatuksi, yllä roikkuvasta miekasta tulee piinaavan tietoiseksi. Kun valvoo öitä epävarmana omista tai toisen tunteista, tai kun kantaa huolta yhteisestä tulevaisuudesta, tuntuu siltä kuin kaikki todellakin olisi vain hiuskarvan varassa. Ja sitten jos syystä tai toisesta käy niin, että rakkauden menettää, tuottaa se valtavan tuskan ja pettymyksen. Rakkauden putoava miekka halkaisee sydämen, ja paraneminen kestää kauan. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän voi menettää. Mitä isommin on rakkaudessa saanut, sitä pahemmin rakkauden loppuessa sattuu. Kun haavat vähitellen lakkaavat vuotamasta ja alkavat arpeutua, on helppo päättää, että ei halua enää ikinä mitään vastaavaa. Miksi suostuisi sellaiseen, joka voi satuttaa niin pahasti? On helpompaa ja turvallisempaa olla yksin. Ei enää riitaa, tuskaa, menettämisen pelkoa tai surua. Rakkaudessa pettynyt muuttuu helposti varautuneeksi ja pelokkaaksi, eikä halua antautua moiselle kivulle uudelleen. Silloin sydän on turvassa. Tai niin sitä luulee. Kunnes huomaa, että yksinäisyys raapii sydäntä samalla tavalla kuin Damokleen miekan terä päälakea. Rakkaus on elvyttävä keidas, makeaa vettä janoiselle, lepopaikka väsyneelle. Se vetää puoleensa niin paljon, että jossain vaiheessa sille antaa taas luvan. Tietäen samalla, että niin on jälleen miekka ripustettu kattoon odottamaan mahdollista putoamista. Se on valtava riski. Mutta rakkaus on mielestäni riskin arvoinen. Meidän ei pidä kauhistua katossa roikkuvaa miekkaa Damokleen tavoin. Kyllä, miekka voi pudota. Mutta muista: miekan ripustus voi myös kestää. Loppuun asti. Ja se on ylivoimaisesti parasta mitä voi kokea.

Surussa oleva ihminen kulkee kuvannollisesti kuin labyrintissä. Ulospääsyä ei tunnu löytyvän, ja elämä on harhailua umpikujasta toiseen. Suru on usein seurausta jonkin itselle tärkeän asian menettämisestä. Sellainen järkyttää omaa perusturvallisuutta niin pahasti, että se, mikä ennen tuntui päivänselvältä ja helpolta, on yhtäkkiä vaikeaa tai mahdotonta. Mitä järkyttävämpi kokemus tai mitä suurempi menetys, sitä sokkeloisempaa on. Ja juuri kun luulee näkevänsä jostain valon kajastusta, labyrintti muuttuu, ja sureva on taas jumissa. Harhailu ja ulospääsy voi kestää pitkäänkin, mutta niin vaan surunsa surreet kuitenkin putkahtelevat labyrintistä ulos yksi kerrallaan, kukin omalla ajallaan. Olen nähnyt niin tapahtuvan, ja olen tullut sieltä itsekin. Osa pääsee ulos itsekseen, osa toisten avulla. Mutta olen nähnyt myös niitä, jotka jäävät vapaaehtoisesti labyrinttiin. He kääntyvät takaisin, kun jostain alkaa kajastaa päivänvaloa. He kieltäytyvät, kun vastaan tulee joku, joka tahtoisi auttaa heidät löytämään ulos. Miksi he tekevät niin? Voiko kyse olla siitä, että kun labyrintissä vaeltaa tarpeeksi pitkään, se alkaa tuntua tutulta ja kodikkaalta? Onko suru osunut niin syvälle, ettei enää edes halua elämässä mitään hyvää? Syntyykö surun seinistä uusi identiteetti, jota ilman ei enää osaa ollakaan? Sillä onhan siellä labyrintissä toisaalta turvallista. Ei tarvitse altistaa itseään uusille suruille, tappioille tai menetyksille. Kaikelta siltä välttyy, kun pysyttelee jemmassa omassa tutussa tuskassaan. Pahimmillaan ahdistuksessaan piehtaroiva alkaa ajatella, että koko muu maailma on häntä vastaan. Silloin sekin hyvä, mitä vielä on jäljellä, alkaa värjäytyä surun sävyillä. Onnen lähteet alkavat näyttäytyä mitättömyyksinä ja välittävät ihmiset vaativina taakkoina. Lopulta tuntuu, että ei ole enää mitään syytä jatkaa matkaa. Silloin labyrintistä on tullut vankila ja suru on voittanut. Elämä on joskus tosi raskasta. Liian raskasta. Kun pelissä ovat suurimmat mahdolliset panokset, eikä helpotusta näy, on inhimillistä ja ymmärrettävää, että voimat loppuvat. Mutta se, että tietoisesti estää itseään menemästä eteenpäin, ei paranna kenenkään surua. Joskus on jatkettava matkaa vaikka väkisin, ja pyydettävä apua, jos ei enää yksin jaksa. Mitä pahemmin on hukassa, sitä tärkeämpää olisi kohdistaa katse pienimpäänkin valonsäteeseen. Kun uskaltaa ottaa tuskansa rinnalle edes vähän hyvää, voi nähdä, ettei toivo ole menetetty. Elämästä voi edelleen tulla elämisen arvoista, vaikka kaikki ei mennytkään niin kuin toivoi. Pienetkin hyvät asiat auttavat taas vähän matkaa kohti labyrintin suuta. Sillä ihan yhtä lailla kuin paha ruokkii pahaa, hyvä ruokkii hyvää. Se lisääntyy, mihin keskittyy. Kokeile edes. Labyrintin ulkopuolella odotetaan jo.

Elämä on valitsemista. Joudumme valitsemaan sekä merkittävissä elämän risteyskohdissa että lähes huomaamattomissa arjen käänteissä. Päivämme ovat täynnä pieniä ja isoja päätöksiä siitä mitä teemme ja miten teemme. Joskus päätökset ja valinnat tapahtuvat fiilispohjalta. Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. Joskus kannattaa tunnustella fiilistä tarkemmin ja edetä vähän analyyttisemmin. Sellaisissa tilanteissa olen havainnut hyväksi pohtia vaihtoehtoja kahden eri periaatteen avulla. Ensimmäinen periaatteeni on, että mitä teenkin, pyrin tekemään parhaani. Tiedän, että entisen perfektionistin suusta tämä kuulostaa pelottavalta ja ahdistavalta. Ennen se olisikin ollut sitä, mutta enää ei. Olen nimittäin oppinut, että oma paras ei ole vakio. Toisinaan parhaani on huippusuoritus millä tahansa mittarilla mitattuna. Toisinaan parhaani on keskinkertaista tai ei sitäkään. Se, mikä milloinkin on oma paras, riippuu monesta asiasta. Jos on surua, väsymystä, kiirettä tai muuta kuormaa, on ymmärrettävää, että silloin ei voi yltää timanttisuorituksiin, vaikka parhaansa tekee. Oma paras on silloin se, että selviytyy. Jos taas elämässä tärkeimmät asiat ovat hyvin ja voimia piisaa, voi itseltään vaatia enemmän. Oma paras riippuu kulloisestakin päivästä ja elämäntilanteesta. Toinen periaatteeni on, että pyrin toimimaan itseäni kohtaan oikein. Jonkun mielestä tällainen periaate voi kuulostaa itsekkäältä, mutta kuka loppujen lopuksi pitää meidän puoliamme, jos emme itse sitä tee? Se, että toimii itseään kohtaan oikein, on terveellä tavalla itsensä suojelemista ja arvostamista. Itseään arvostava ihminen ei yleensä tallo toisiakaan, joten oikeudenmukaisuus koituu myös muiden hyväksi. Pari esimerkkiä. Kun tulee rättiväsyneenä kotiin rankan päivän jälkeen, ei pysty suursiivoukseen tai kymmenen kilometrin juoksulenkkiin, vaikka niitä muuten säännöllisesti tekisikin. Silloin paras mihin pystyy voi olla pieni kävely ja rauhallinen ilta perheen kanssa. Se on myös silloin oikein itseä kohtaan, koska väsyneenä tarvitsee lepoa. Toinen periaatteeni auttaakin usein hahmottamaan ensimmäistä eli sitä, mitä voi milloinkin itseltään vaatia. Se tuo mukanaan sekä tavoitteellisuuden että myötätunnon. Silloin on oma turvamiehensä, henkilökohtainen valmentajansa ja huoltajansa samaan aikaan. Silloin haluaa antaa itselleen hyvää ravintoa, kylliksi nautintoja ja riittävästi lepoa - muutamia perusasioita mainitakseni. Lisäksi oppii välttämään olosuhteita, jotka ovat pahaksi. Silloin ei jää työhön jossa tuntee näivettyvänsä henkisesti tai nääntyvänsä taakan alle. Silloin ei jää suhteeseen, jossa ei saa arvostusta tai vastarakkautta. Ja silloin osaa puolustautua, jos tulee kohdelluksi väärin. Mutta näissäkin tilanteissa kannattaa tarkistaa ensimmäinen periaate eli se, onko itse varmasti tehnyt parhaansa. Mitä pidemmälle mennään parhaansa tekemisessä ja itseään kohtaan oikein toimimisessa, sitä enemmän se vaatii myös rehellisyyttä. Itseään on helppo huijata. En todellakaan ole niin hyvä ihminen, että aina onnistuisin noudattamaan periaatteitani. Joskus menee railakkaasti päin mäntyä, joskus jopa saan itseni kiinni toimimasta omia periaatteitani vastaan mielitekojeni pyörteissä. Uskon kuitenkin, että suurissa linjoissa auttaa se, että on edes jotain periaatteita ja suuntaviivoja. Silloin pystyy ainakin joskus hahmottamaan kuka on ja miksi toimii milläkin tavalla. Se on jo aika paljon tässä sekavassa maailmassa.

Meitä kannustetaan usein tavoittelemaan unelmia. Minäkin olen tehnyt sitä. Mutta mitä enemmän elettyä elämää jää taakse, sitä varovaisemmin unelmoin. Olen alkanut ajatella, että onni löytyy helpoiten, kun ei odota mitään. Pessimistiksi en sentään ole ryhtynyt. Kaikki lopputulokset vievät joka tapauksessa eteenpäin. Unelmoida saa, mutta sitä ei kannata tehdä oman onnen tai hyvinvoinnin kustannuksella. Tavoitteita asettamalla voi toki saavuttaa sen mitä haluaa. Mutta halu on täysin eri asia kuin tarve, ja sen me liian usein unohdamme. Tavoitteen saavuttamisen jälkeen käsissä saattaakin olla jotain, mikä ei tunnu lainkaan niin hyvältä kuin toivoi. Sillä mikä muka takaa, että ihminen osaa unelmoida juuri siitä, mikä olisi hänelle parasta? Ei mikään. Itse olen oppinut tämän kantapään kautta. Olin visioinut haluamani elämän jo nuorena. Olin kunnianhimoinen, motivoitunut ja aikaansaava, ja saavutinkin suuren osan siitä mitä olin halunnut. Mutta se ei ollutkaan hyvää. Jos olisin uskaltanut antaa elämän rakentua vapaasti, katsella vähän tarkemmin millaista täällä on ja mistä pidän, ja pysähtyä edes jossain vaiheessa miettimään, mitä oikeasti tarvitsen - sen sijaan mitä haluan, olisin voinut päästä vähemmällä surulla. Miksi ihmeessä jäämme niin helposti nalkkiin vain yhteen ainoaan totuuteen siitä, millainen esimerkiksi oman uran, kodin, kumppanin tai parisuhteen pitäisi olla? Miksi me käsikirjoitamme näitä asioita etukäteen sen sijaan että antaisimme niiden vain kehittyä omalla painollaan? Omaa sydäntä pitää tietenkin kuunnella, mutta kannattaa muistaa, että sydän puhuu paljon myös paskaa. Sydän voi erehtyä. Samoin omat tavoitteet ja haaveet saattavat johtua esimerkiksi tarpeesta paikata repaleisen lapsuuden aiheuttamia aukkoja, tai ne voivat olla osoituksia kyltymättömästä egosta, joka haluaa menestystä ja tunnustusta onnen sijaan. Joskus voi olla suunnaton onnenpotku, ettei saakaan sitä mitä haluaa. Usein sen näkee vasta myöhemmin. Saavuttamattoman tavoitteen tilalle saa jotain muuta, sillä elämässä ei ole tyhjiöitä. Se jokin muu saattaa olla paljon parempaa - ja juuri sitä mitä tarvitsee. Toiveita ja tavoitteita voi toki olla, sillä irti päästäminen ja rakentava elämä eivät sulje toisiaan pois. On kunnioitettavaa pystyä työskentelemään päämäärätietoisesti ja antamaan parastaan. Itse pyrin nykyään elämään niin, että tavoitteiden ja tosielämän väliin jää vähän ilmaa. Se on tervettä liikkumavaraa, jonka turvin voin irrottaa sellaisesta, mikä ei tunnukaan oikealta, muuttaa suuntaa jos vanha osoittautuu vääräksi, tai vaikka pysähtyä ihan toiseen paikkaan kuin aiemmin olin suunnitellut. En kehoita tyytymään vähään. Päinvastoin. Elämä on niin rikas, että sillä on varaa yllättää meidät asioilla, joista emme osaa edes unelmoida.

Jokunen vuosi sitten yövyin ensimmäistä kertaa erään miehen luona. Herättyämme hän valmisti meille aamiaista, ja minä sain istuutua valmiiseen pöytään. Menin hämilleni. Se tuntui intiimeimmältä hetkeltä koko vierailussa, sillä koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut huomioinut minua niin. Kyseiselle miehelle teko oli itsestäänselvyys - kuten se varmasti olisi monelle muullekin. Minulle se ei ollut. Tunsin olevani vaivaksi. Miehen piti vakuuttaa minulle monta kertaa, että hän paistaa minulle munakkaan, paahtaa leivän, keittää kahvin ja jopa ravistaa tuoremehun minulle valmiiksi, koska haluaa tehdä niin. Minun oli vaikea sitä uskoa, koska olin tottunut toisenlaiseen. Ja ihminen tottuu kaikenlaiseen. Jopa siihen, että kiintymys on ansaittava, tai siihen, että omaa arvoa pitää jatkuvasti todistella. Samaa ilmiötä voi löytää kaikenlaisista suhteista. Työpaikoilta löytyy aina se, joka taipuu tekemään yli oman osuutensa todistaakseen kykynsä ja tarpeellisuutensa. Mutta vaikka miten uutterasti ja pyyteettömästi painaisi pitkää päivää, voi olla, että kaivattua arvostusta ei ikinä tule. Arvostuksen sijaan saattaa päätyä tekemään toistenkin työt. Aina nimittäin löytyy myös niitä, jotka mielellään sälyttävät omat hommansa sellaiselle, joka ne kiltisti hoitaa. Harrastusporukassa taas kiltti ihminen, joka hyvää hyvyyttään suostuu hoitamaan tehtäviä muiden puolesta, saattaa kuormittua niin, että harrastus muuttuu virkistyksestä rasitteeksi. Ja mitä useammin ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, sitä enemmän töitä piisaa. Ystävyyssuhteissakin vastavuoroinen ymmärrys ja tuki voi ajan mittaan vääristyä niin, että toinen on aina se joka ottaa ja toinen se joka antaa. Kynnysmatto on sitä varten, että siihen pyyhitään jalat yli käveltäessä. Oletko sinä kynnysmatto? Vastausta voi alkaa etsiä ensin peilistä. Kynnysmaton on vaikea tuntea tulevansa hyväksytyksi muuten kuin uhraamalla itsensä. Kukaan ei kestä olla toisten tallottavana, ja usein kynnysmatto onkin täynnä likaa. Se tuntuu epäoikeudenmukaisuuden kokemuksena, vihana ja suruna. Tuntuu että muille ei riitä mikään. Kuulostaa kliseeltä, mutta toisilta alkaa saada arvostusta vasta siinä vaiheessa, kun itse oppii vetämään omat rajansa. Ensin pitää nähdä itsensä rakastettavana ja hyväksyttävänä, muuten ei pysty ottamaan rakkautta ja hyväksyntää vastaan. Toinen ihminen voi toimia herättelijänä, kuten minulle aamiaisen tarjonnut mies, mutta vain itse voi nostaa itsensä pois kynnysmaton paikalta ja pudistella roskat itsekunnioituksensa päältä. Sen jälkeen voi arvioida lähipiiriään uusin silmin. Terveessä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei edellytetä yksipuolista uhrautumista - oli kyse työpaikasta, ystävyydestä tai parisuhteesta. Kunnioituksen pitää olla molemminpuolista. Omien puolien pitäminen terveellä tavalla on taito, jota voi opetella. Se mikä monelle on täysin itsestäänselvää ja arkista, on osalle meistä sellaista, mistä joutuu muistuttamaan itseään koko ajan. On eri asia olla hyvä ihminen kuin hyväksikäytettävä ihminen. Se, että arvostaa itseään, ei tarkoita ihmissuhteissa sitä, että olettaisi oikeudekseen joka päivä astella valmiiseen pöytään. Se tarkoittaa, että oppii antamaan paitsi toisille, myös itselleen sellaista hyvää, mikä kuuluu normaaliin elämään. Silloin voi hyvällä omallatunnolla olla vuorollaan se, joka laittaa aamiaisen toiselle, ja myös se, jolle aamiainen laitetaan.

Lapsena liikuin koko ajan. Kiipeilin puissa, hypin hyppynarua, luistelin, pyöräilin, hiihdin, juoksentelin ja uin. Liikkuminen oli kivaa ja luonnollista. Muistan voitonvarmuuden, jonka siivittämänä lähdin koulun hiihtokilpailuun toisella luokalla. Aurinko paistoi, pakkanen tuoksui, hanki hohti ja poskeni punoittivat. Tuntui kuin olisin lentänyt ladulla sinisten Järvisteni kanssa. Olin lopputuloksissa toiseksi viimeinen. Muistan miten häpesin. Mitä olin luullut? Ilo liikkumisesta katosi siinä hetkessä, kun meidät pienet hiihtäjät oli laitettu paremmuusjärjestykseen. Lopulta kouluaikoina omaksuin ajatuksen, etten ole kovin urheilullinen. Siitä oli todisteena keskinkertainen numero todistuksessa. Aloin vihata liikuntaa. Vasta parinkymmenen vuoden tauon jälkeen uskaltauduin taas urheilemaan omin päin. Yllätys oli suuri, kun huomasin pitäväni siitä. Lenkkeilystä ja jumppaamisesta tuli samanlainen hyvä olo kuin joskus lapsena. En vieläkään menestyisi urheilukilpailuissa, mutta kyllä minä liikunnallinen olen. Vääristyneet käsitykset itsestä syntyvät helposti. Yksittäinen häpeän tai epäonnistumisen hetki saattaa johtaa käsityksen itsestä aivan väärille laduille. Pahimmillaan siitä tulee itseään toteuttava ennuste, joka karsii sävyjä tai kokonaisia asioita pois elämästä - kuten minulta liikunnan. Käsitys itsestä saattaa ajautua harhateille silloinkin, jos joku toinen - tarkoituksella tai vahingossa - lausuu jotain ajattelematonta. Mitä lähempää määrittely tulee, sitä todempana sitä alkaa pitää. Miten moneen meistä anoppi, puoliso, opettaja, vanhempi tai sisarus on lyönyt leiman, jota itsekin lopulta uskomme? Maailma on täynnä laiskaksi, tyhmäksi, lihavaksi, huonoksi vanhemmaksi, kelvottomaksi työntekijäksi tai kiittämättömäksi lapseksi itsensä tuntevia ihmisiä, koska joku toinen on heille niin sanonut. Ikävimmillään sellainen on tarkoituksella tapahtuvaa kiusaamista. Vaurioita voi kuitenkin syntyä täysin vahingossakin, tarkoittamatta. Herkällä hetkellä lausutut väärät sanat palavat tärykalvoille ja pinttyvät sieluun. Kun sitten jossain vaiheessa alkaa miettiä, millainen oikein onkaan, saattaa huomata, että on ajatellut monta vuotta itsestään ihan oudoilla tavoilla. Joskus herättelijäksi tarvitaan toinen ihminen, joka näkee totuuden. On helppo uskoa itsestään pahaa, jos toinen niin sanoo, mutta vielä vahvempia ovat toisen ihmisen rakastavat, korjaavat ja lohduttavat sanat. Ajatella miten paljon paremmaksi monen käsitys itsestään muuttuisi, jos olisi mahdollista nähdä itsensä välittävän läheisen silmin. Menneitä häpeällisiä kokemuksia voi yrittää parantaa niin, että uskaltautuu tekemään sellaista, missä on joskus epäonnistunut. Silloin voi huomata, että häpeä ja uudelleen mokaamisen pelko on kasvanut omassa mielessä paljon todellisuutta suuremmaksi. Omalla kohdallani olen yrittänyt asia kerrallaan oikaista itselleni, millainen oikein olenkaan. Vääristymiä on ollut paljon. Suksille en silti ole 80-luvun jälkeen uskaltautunut. Ehkä jo tänä talvena taas hiihdän. Posket punoittaen, vauhdista piittaamatta.

Keraaminen perintöastia lipsahtaa kädestä kesken ruuanlaiton, putoaa lattialle, ja halkeaa kappaleiksi. Mitä teet? Kiroiluryöpyn jälkeen suurin osa todennäköisesti heittäisi palaset roskikseen. Rikki mikä rikki. Esine on piloilla, vaikka halkeama olisi pienikin. Japanissa rikkoutuneiden astioiden korjaamisesta on vuosisatojen saatossa kehittynyt oma taidemuotonsa. Kintsugi-menetelmällä palaset yhdistetään takaisin toisiinsa kultalakalla. Lopputuloksena syntyy yksilöllinen esine, jossa paikkausjäljet eivät ainoastaan ole näkyvissä, vaan peräti korostuvat. Siinä on mielestäni jotain lohdullista, josta voisimme ottaa oppia. Ei välttämättä astiakaapeillamme, vaan sydämissämme. Elämä kun tuppaa olemaan sellaista, että säännöllisin väliajoin jokainen meistä menee kappaleiksi. Merkit menetyksistä jäävät loppuelämäksi, vaikka niistä toivoisikin pääsevänsä eroon. Usein tuntuukin kohtuuttomalta, että ihminen vaatii joko toiselta tai itseltään, että surusta tai muusta mullistuksesta pitäisi päästä yli. Ymmärrän, että usein se sanotaan toiselle puoliksi kannustuksena. Että eteenpäin vaan, elämä jatkuu, älä mieti sitä enää. Vaarana on, että velvollisuudesta “päästä yli” syntyy niin suuri, että itse asia jää käsittelemättä. Se painetaan jonnekin pinnan alle, josta se kyllä ennemmin tai myöhemmin puskee itsensä esiin jonkinlaisena pahoinvointina. Sitten vasta rikki mennäänkin. Sitä paitsi yli pääsemisen korostamisella on kääntöpuolensa, joka kertoo mielestäni jotakin sen sanojasta. “Pääse yli tuosta” saattaa tarkoittaa, että en kestä sinua keskeneräisenä. Mikä meitä keskeneräisessä häiritsee? Eikö olisi armeliaampaa ajatella, että ei tarvitse päästä yli. Mielestäni on täysin kohtuutonta, että suurten surujen jälkeen pitäisi pyrkiä pääsemään entiselleen. Riittää, kunhan pystyy jotenkin jatkamaan elämäänsä muuttuneessa tilanteessa. Vähän kuin rikkoutunut astia, joka korjataan kultalakalla. Siitä ei tule entisensä, mutta silti hyvä, toimiva ja kaunis. Usein suuret elämänkriisit ovat sellaisia, että niiden jälkeen jatketaan paitsi muuttuneena, myös uuteen suuntaan. Vaikka kintsugin filosofia halkeamien korostamisesta kullalla on liikuttava, en silti tarkoita, että omissa vastoinkäymisissä kannattaisi jäädä vellomaan. Tiedän ihmisiä, jotka ovat rakentaneet koko persoonansa tragedian päälle ja brändänneet itsestään uhrin, jota kaikkien on kohdeltava silkkihansikkain. Se on karhunpalvelus sekä itselle että toisille. Kolhut, halkeamat ja paikkaukset tekevät elämästä omaa ja henkilökohtaista. Kaikki eletty - arki ja juhla, ilot ja surut - ovat elämänhistoriaa, jota ei tarvitse piilottaa. Paikkausjäljet saavat näkyä siinä missä ehjä pintakin. Kun niitä omia kolhujaan katsoo, voi tuntea ylpeyttä siitä, mistä kaikesta on selviytynyt. Joku jälki voi olla opetuksena virheestä, jota ei kannata toistaa. Tai muistutuksena, että on pystynyt kokoamaan itsensä uudelleen tärkeän asian puolesta. Voi tuntea olevansa kelvollinen siitä huolimatta, että oma menneisyys ei ole pelkkää kiiltävää pintaa. Loppujen lopuksi on kuitenkin hienompaa olla vaikka vähän lohjennut uniikkikappale kuin ehjä osa tusinasarjaa.

Kun vajaat kymmenen vuotta sitten liityin facebookiin, en meinannut millään löytää tietokoneellani olleista tuhansista valokuvista sopivaa kuvaa profiilikuvakseni. Vaikka kuvia oli paljon, minua ei kuvissa juuri näkynyt. Välttelin kameraa.. Suhteeni itseeni oli tuolloin hyvin ongelmallinen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Olin hukassa elämässäni, enkä pitänyt ulkonäöstänikään. Pidin minäkuvaani niin sietämättömänä, että välttelin vaateostoksia ja ylipäätään kaikkia tilanteita, joissa ulkonäköni millään tavalla tuli esiin. Totta puhuen, välttelin myös peilejä. Samoihin aikoihin, kun kännykät alkoivat muuttua älypuhelimiksi, minun minäkuvani alkoi korjaantua. Tein elämässäni muutoksia, joiden myötä moni asia helpottui. Aloin vähitellen tajuta, että minusta on muuhunkin kuin suorittamaan elämää. Jossain vaiheessa aloin pitää ulkonäköäni siedettävänä. Kokeilin ottaa itseästäni kuvia jo ennen kuin niitä kutsuttiin selfieiksi. Uskalsin jakaa niitä facebookissa. Minulla oli jonkin aikaa jopa projekti, jossa julkaisin jokaisen juoksulenkin jälkeen punakasvoisen ja hikisen kuvan itsestäni. En ollut kauneimmillani, mutta olin viimein kotona kehossani. Vähitellen minäkuvani muuttui omassa mielessäni sietämättömän rumasta ihan kivannäköiseksi. Se ei tapahtunut nopeasti, mutta jokainen kuva, jossa uskalsin hymyillä itselleni, ja jonka uskalsin julkaista, auttoi. Kuvat olivat minulle konkreettisia osoituksia siitä, että olin aikaisemmin ajatellut itsestäni vääristyneesti. Olin sittenkin ihan ok. Jotkut pitävät selfieiden julkaisemista itserakkauden merkkinä. Minä olen matkan varrella ottanut ja jakanut satoja selfieitä. Useimmiten syy selfieen on jokin tunne tai olotila, jonka haluan omakuvalla jakaa. On toki mukavaa, jos joku kuvista tykkää, mutta se ei ole ollut perimmäinen tavoitteeni. Minulle on tärkeämpää, että kaikkien itseinhoisten vuosien jälkeen kelpaan itselleni. En minä niin kovin erilaiselta näytä nyt kuin silloin ennen. Olen sopusuhtaisempi, mutta piirteeni ovat ennallaan - tosin ne ovat jonkin verran ryppyisemmät kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Merkittävin ero on katseessani. Siinä näkyy korvien välissä tapahtunut muutos. Olen viimein, nelikymppisenä, sinut itseni kanssa. Se on niin suuri henkilökohtainen voitto ja elämänlaatua parantava tekijä, että siihen nähden selfiet ovat todella harmitonta viihdettä. Jos joku minua tuntematon niiden perusteella ajattelee, että olen pinnallinen ja itserakas diiva, se hänelle suotakoon. Minun kokemukseni on toki vain yhden ihmisen kokemus, mutta uskon, että kohtalotovereita on tämä maa täynnä. Meille ei ole kovin luontevaa ajatella itsestään positiivisesti. Meissä on syvällä haavoja, jotka näkyvät myös pinnassa. Siksi suosittelen lämpimästi selfieitä ihan kaikille. Lääkekuurina itseinhoon ja sen lievempiin muotoihin kuten heikkoon itsetuntoon tai epävarmuuteen. Puhelimen etukamerasta näkyy kiva, hyvä ja nätti tyyppi. Uskalla hymyillä hänelle. Räps!

Oli kevät, kun viisitoista vuotta sitten muutin nykyiselle asuinseudulleni. Sinä keväänä autoni pohja oli koetuksella. Ajoin toistuvasti liian lujalla tilannenopeudella eräälle tienpätkälle, joka oli talven aikana routinut pahasti. Routavaurio syntyy, kun maan pinnan alla oleva kosteus jäätyy talvipakkasilla, ja laajenemisen seurauksena maa kohoaa. Pintaan syntyy repeämiä, kohoumia ja painaumia. Samalla tavalla ihminen routii, kun olosuhteet ovat otolliset. Meissä on epävarmuuksia, jotka eivät näy ulospäin, mutta tietyissä tilanteissa ne nousevat pintaan ja aiheuttavat töyssyjä. Kun toinen sitten ajaa niihin töyssyihin liian lujaa, on ristiriita valmis. Mitä vanhemmaksi me tulemme, sitä vaurioituneempia olemme entisistä suhteistamme ja kaikista muista kokemistamme kurjista asioista. Meihin jää jälkiä, jotka vaikuttavat siihen, miten tietyissä tilanteissa käyttäydymme. Ne määrittävät, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, mitä pelkäämme, ja miten uskallamme luottaa. Jokainen meistä on vaurioitunut omalla tavallaan. Uskon, että juuri tämä on syynä siihen, miksi moni lupaava rakkaussuhde ei lopulta kannakaan. Hyväkin suhde voi kaatua siihen, että se ei pääse ehjänä töyssyjen yli. Pari voi sopia pinnalta hyvin yhteen, mutta ei opi missään vaiheessa varomaan toistensa routavaurioita. Maan routivia kohtia korjataan muun muassa salaojittamalla ja vaihtamalla maa-ainesta. Talojen perustuksia voidaan suojata routaeristyksillä. Henkisiin routavaurioihin auttaa luottaminen ja puhuminen. Pitää avata itseään niistäkin kohdista joihin sattuu. Vain sillä tavalla antaa kumppanille mahdollisuuden oppia tuntemaan pohjia myöten. Lisäksi on osattava kuunnella, kun toinen kertoo vaurioistaan. Toisen haavoja pitää kunnioittaa, mutta niitä ei pidä pelätä. On hyväksyttävä, että tuo toinen on tuosta kohtaa töyssyinen. Luottamuksellisessa ihmissuhteessa opitaan jarruttamaan sopivasti, kun lähestytään töyssyisiä kohtia. Ja kun aikaa kuluu, opitaan muistamaan toisen arat paikat, jotka routivat herkimmin kerta toisensa jälkeen. Minäkin opin varomaan kotitieni routavaurioita. Joka kevät opettelin uudet töyssyt, jotka johtuivat vain siitä, että maa oli siitä kohtaa hyvin kostea ja talven pakkaset saivat sen pullistelemaan. Joidenkin vuosien kuluttua tie korjattiin. Nykyään se on tasainen ja miellyttävä ajaa. Henkisten routavaurioitteni kanssa opettelen yhä elämään, ja samalla opettelen näkemään toisessa ihmisessä olevat vauriot. Ne ovat erilaiset kuin minun, mutta yhtä syvällä. Toista ihmistä kukaan ei pysty täysin korjaamaan. Sellainen on liikaa vaadittu, sillä loppujen lopuksi jokainen on itse vastuussa itsestään ja omista vaurioistaan. Mutta rakastava kumppani voi auttaa kaivamaan henkisiä salaojia tai lapioimaan pois savea ja korvaamaan sitä soralla. Tärkeintä on ymmärtää, että ei tarvitse olla täydellinen voidakseen rakastaa ja tullakseen rakastetuksi. Sitä paitsi rakkaus on ihmeellinen routaeriste. Sen seurauksena ihminen, joka on tuntenut olevansa jopa ikiroudassa, alkaa vähitellen sulaa ja uskoa, että toinen ei satuta. Terve rakkaus on sellaista, että siinä rakastetaan myös niitä toisen vaurioituneita paikkoja.

Lapsena toivoin hartaasti lemmikkiä. Halusin kissan, mutta vanhempani eivät allergian vuoksi heltyneet. Niinpä eräänä päivänä poimin kotipihalta kaksi perhosentoukkaa, ruostesiiven ja koivukehrääjän. Olin salaa valmistellut niille omatekoisen terraarion isoon vanhaan lasipurkkiin, jonka kanteen iskin ilmareikiä. Viime aikoina olen ymmärtänyt, että olen toiminut samalla tavalla vielä aikuisenakin. Toive saada jotakin on joskus ollut niin kova, että sen saadakseni olen sulkenut silmäni tosiasioilta. Kaikkein helpoimmin tähän sortuu ihmissuhteissa. Kun on kovin kiintynyt toiseen, haluaa suhdetta johdatella ja pitää hengissä keinolla millä hyvänsä, vaikka sisimmässään tietää, ettei se tule toimimaan. Mutta hetken aikaa se voi toimia, jos oikein kovasti uskoo. Minä rakastin ruostesiipeä ja koivukehrääjää. Iltaisin pidin niitä kämmenelläni ja silittelin niiden karvaista ja pehmeää pintaa. Ruokin niitä eri puiden lehdillä. Ne pitivät eniten hopeapajusta. Eräänä aamuna koivukehrääjä makasi selällään. Se oli kuollut. Minua suretti. Olinhan rakastanut ja hoitanut sitä täydestä sydämestäni. Aikuisena on ollut vaikea oppia, että vaikka kuinka rakastaisi, se ei välttämättä riitä. Olen ollut se, jota on väkisin yritetty pitää purkissa, ja myös se, joka on halunnut vangita toisen purkkiin. Kumpikin rooli on tuskallinen kokea. Hautasin koivukehrääjän tulitikkurasiassa. Ruostesiipi pysyi elossa ja vähän ajan päästä se koteloitui. Monen kuukauden ajan uskoin sen kuoriutuvan perhoseksi. Vasta lähes vuoden kuluttua, kun kotelo oli jo vaihtanut väriään oudon harmaaksi ja pudonnut oksalta, uskoin rakkaan ruostesiivenkin olevan mennyttä. Paras elämässä ja rakkaudessa syntyy pakottamatta. Sen ymmärtää vasta kun sen kokee. Kun toinen tulee lähelle ja pysyy siinä vapaasta tahdostaan, näkee selvemmin, miten mahdottomia olisivat suhteet, joita pitää väkisin johdatella johonkin suuntaan. On tuhoisaa joutua todistelemaan toiselle, että on rakkauden arvoinen. Voimakastahtoisen ihmisen on vaikea oppia olemaan vastustamatta elämää. Ei kannata vastustaa sitä, mikä elämään luontevasti tulee, eikä pidä väkisin yrittää tarrata sellaiseen, joka elämästä lähtee. Sen hyväksyminen on tosi vaikeaa silloin, kun menettää jotakin itselle tärkeää. Mutta mitä minä olisin tehnyt ruostesiivelleni, vaikka siitä olisikin kuoriutunut perhonen? Ei perhonen voi elää purkissa. Sen pitää antaa valita paikkansa vapaasti. Jos siitä pitää väkisin kiinni, se kuolee. Vasta kun perhonen lentää luokse, laskeutuu vierelle, ja jää siihen kaikessa rauhassa, omasta tahdostaan, voi nähdä, mikä voima on vapaudella. Rakkaus on kestävää vasta kun se annetaan ja vastaanotetaan vapaaehtoisesti. Silloin ymmärtää, miksi se ei onnistu kenenkään kanssa väkisin, vaikka miten yrittäisi.

Kuvittele mielessäsi entisaikojen ritari haarniskassaan. Hän on panssaroinut itsensä päästä varpaisiin teräksestä punotuilla tai levyiksi taotuilla suojilla. Kun yllä on ohittamaton suojavarustus, on turvallista lähteä taisteluun. Samalla tavalla jotkut meistä pukeutuvat henkiseen haarniskaan joka aamu. Varustaudumme maailmaa vastaan niin, ettei mikään voi vahingoittaa. Huolehdimme kaikesta ja pärjäämme ilman apua. Meistä on tullut tällaisia, koska jossain elämämme vaiheessa olemme olleet niin yksin, että on ollut pakko oppia selviytymään omin voimin. Tulkoon millainen isku tai vastoinkäyminen tahansa, panssarimme ei petä. Mutta ritarin haarniskallakin oli heikkoutensa. Se tehosi kyllä hyvin miekan iskuja, nuolia, nuijia ja kuulia vastaan, mutta yksi asia oli, johon haarniskan käyttäjä ei ollut varautunut: lämpö. Kuumuus sai vahvimmankin ritarin polvilleen. Me nykyajan panssaroidutkin murenemme helposti, jos joku yllättäen tarjoaa meille kylmyyden sijasta lämpöä. Tiukassa paikassa tuleva vilpitön avuntarjous liikuttaa kyyneliin. Sitä on niin varautunut vaikeuksiin ja tottunut pärjäämään yksin, että toiselta saatu empatian osoitus voi tuntua lähes kiusalliselta. Tuntuu kuin ei ansaitsisi sitä, tai ainakin siltä, että avun vastaanotettuaan jää jotakin velkaa. Tuntuu että ei kestä hyvyyttä, ja haluaisi paeta tilannetta tai ajaa auttajan pois. Missä vaiheessa meistä tuli näin panssaroituja? Ainakaan minä en oikein edes tiedä, miten hyvyyttä pitäisi vastaanottaa. Saatan jopa alentua epäilemään auttajan motiiveja ennemmin kuin uskon, että olen hyvyyden arvoinen. Joskus on vaikea uskoa, että toinen tahtoo auttaa, koska oikeasti välittää. Eihän se haarniska mikään mukava suojavaruste ole. Paitsi että se on kuuma, se on myös painava ja joustamaton. Jo pelkästään se, että sitä joutuu kantamaan päivät pitkät, vie voimia. Useimmiten olemme haarniskoissamme vieläpä ihan turhaan. Pelkomme on vanhentunutta. Ei elämä ole pelkkää taistelua. Meillä henkisen haarniskan käyttäjillä on vaan ollut paljon tilanteita, joissa olemme kuormittuneet tai menettäneet liikaa. Meistä on tullut paitsi sotureita, myös vakoojia ja vartijoita. Olemme oppineet ennakoimaan pienet ja isot uhkat, minimoimaan niiden toteutumisen riskin, ja olemaan heti valmiina puolustautumaan, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä. Myös välitettäväksi antautuminen on rohkeaa, ja sitä pitäisi uskaltaa opetella. Hellyyden, hoivan ja huolenpidon hyväksyminen itselle kuuluvaksi on vapauttavaa. Joskus rohkeinta on laskea aseensa, raottaa panssariaan, ja näyttää toiselle ruhjeet ja vammat, joita sen alta paljastuu. Silloin voi huomata, että toinen ei haavoitakaan, vaan katsoo vammoja lempeydellä ja empatialla. Silloin voi nähdä, että toisen lämpö ei olekaan kuolemaksi vaan voimavaraksi. Silloin voi uskoa, että se toinen on samalla puolella, eikä vastaan.

Myrskyä käytetään usein vertauskuvana ihmiselämän kriiseille. Hyvä vertaus se onkin, sillä kriisi todella tuntuu myrskyltä. Sitä ei voi hallita. Se tulee yllättäen, ja vaikka kuinka luulisi olevansa varautunut, harvoin sitä kuitenkaan on. Myrskyn silmässä pitää vain yrittää selviytyä jotenkin. Vielä yleisempi vertauskuva on myrskyn jälkeinen poutasää. Sillä viitataan kriisistä toipumiseen. Sen vertauskuvan haluaisin heittää roskikseen. Ajatus siitä, että myrskyn jälkeen aurinko paistaa, linnut laulavat ja kaikki on taas hyvin on toki lohdullinen, mutta se ei ole totta, kun kriisistä puhutaan. Kriisit eivät helpota tuosta vain. Myrskyn jälkeen ei ole poutasäätä. Myrskyn jälkeen on epävakaista - pitkään. Iso kriisi on sellainen, jonka aikana tulevaa on vaikea hahmottaa. Oma tai läheisen vakava sairastuminen, läheisen kuolema, parisuhteen rikkoutuminen, mikä tahansa suuri menetys. Olipa kriisin syy mikä hyvänsä, sen hetkellä tuntuu siltä, että elämä ei enää koskaan tule olemaan ennallaan. Kriisi järisyttää omaa maailmaa kuin myrsky, joka repii puut ylös juurineen, keinuttaa venettä niin että vesi tulee sisään, irrottaa kattopellit ja katkaisee sähkölinjat. Korjattavaa riittää ja kalliiksi tulee. Kun kriisi vähitellen alkaa jäädä elämässä taka-alalle, on päällimmäisenä tunteena usein väsymys. Ei millään jaksaisi siivota myrskyn tuhoja. Kunpa saisi vain levätä ja olla rauhassa. Jostain voimia kuitenkin tulee. Elämällä on sellainen taipumus. Se tempaa otteeseensa. Pikkuhiljaa alkaa taas uskaltaa katsoa eteenpäin. Voi alkaa jopa toivoa asioita. Jos myrsky-vertauskuvassa pysytään, voi alkaa suunnitella kasvimaata kaatuneiden puiden paikalle tai todeta helpottuneena, että se myrskyn repimä katto oli joka tapauksessa remontin tarpeessa. Niin sitä sitten vähitellen huomaakin olevansa taas arjessa kiinni, vähän muuttuneena ihmisenä. Epävakaisuus jatkuu silti pitkään. Välillä on hyviä päivä pitkäänkin, mutta sitten tulee taas pudotus. Se on inhimillistä. Huolestuttavampaa olisi, jos onnistuisi porskuttamaan eteenpäin ilman että menneet järkytykset koskaan palaisivat mieleen. Oman kokemukseni mukaan kaikkein vaikeinta kriisin jälkeen on luottaa uudelleen elämään. Vaikka kuinka yrittäisi elää fiksusti, joskus osuu pahasti omalle kohdalle. Kun se on tapahtunut kerran, alkaa helposti pelätä, että se toistuu. Sen takia kriisistä toipuvalle jokainen tuulenvire on varoitus tulevasta uudesta myrskystä ja tuhoista, vaikka oikeasti elämän sääennuste lupaisikin poutaa. Ulkopuolisille se näyttäytyy jaksamattomuutena, ailahtelevaisuutena, ylireagointina, neuroottisuutena ja epävarmuutena. Kriisistä toipuvan läheisille tämä olisi tärkeätä muistaa. Vaikka toinen vaikuttaisi jo päällepäin voivan hyvin ja elävän normaalia arkea, pinnan alla mennyt järistys on vielä tuore. Myrskyn jälkeen kestää pitkään ennen kuin elo tasoittuu. Myrskyn jälkeen voi olla poutasäätä, mutta sekin saattaa itkettää. Epävakainen mieli toipuu hiljalleen. Kun aikaa kuluu, alkaa vähitellen uskoa, että taivaalta tipahtava vesipisara ei olekaan merkki tulevasta rajuilmasta. Se on vain tavallista turvallista sadetta. Sade kastelee maan, josta kasvaa uusia puita.

Viisikymppinen mies ostaa Harrikan ja saa kaupanpäällisiksi tuttaviltaan ehtymätöntä vinoilua keski-ikäisyydestään. Viisikymppinen nainen rakastuu kolmekymppiseen mieheen ja antaa samalla loputtomasti polttoainetta kavereidensa kahvipöytäkeskusteluihin. Viisikymppinen mies pitää pitkää tukkaa ja soittaa rokkibändissä, ja säännöllisesti kuuntelee lähipiirinsä huomauttelua siitä, miten pitäisi jo kasvaa aikuiseksi. Ikää käytetään liian usein tekosyynä sille, ettei saisi tai voisi tehdä jotakin. Ajatellaan, että kun on joskus valittu yksi latu, joka kuitenkin vie tasaisesti eteenpäin, siltä ei tule poiketa. Ei, vaikka vuosien mittaan reitti alkaisi käydä tappavan tylsäksi. Ja parasta olisi, jos muutkin kiltisti hiihtelisivät juuri sitä samaa latua pitkin. Olen sitä mieltä, että elämäntapaa, harrastuksia tai rakkautta ei kuulu valita syntymätodistuksen vuosiluvun perusteella. Tosiasiassa monelle iän kertyminen on vain tekosyy karttaa muutoksia, jotka pelottavat. Kun on jo takana kilometrejä ja paljon tehtyjä valintoja, tuntuu tappiolta tunnustaa, että haluaakin jotain muuta kuin mitä on saanut. Tuntuu riskiltä kokeilla jotain uutta. Se kun voisi tarkoittaa pahimmillaan sitä, että menettää sen mitä on jo saanut, mutta epäonnistuu myös uuden tavoittelussa. Sepä lähipiiriä vasta naurattaisikin! Paljon turvallisempaa on vaientaa sydämestä kuuluva pieni kaipaava huokaus ja keskittyä arvostelemaan toisten elämää. Oman kokemukseni mukaan ne, jotka naureskelevat omasta poikkeaville elämänvalinnoille, ovatkin usein niitä, jotka sisimmässään hiljaa toivovat, että heillä riittäisi rohkeutta samaan. Siksi juoru-ukot ja -akat ovat loputtoman kiinnostuneita toisten valinnoista. Ne muistuttavat ärsyttävällä tavalla siitä, mitä itse pelkää. Ylenkatsova paheksuminen ja hämmästely on sitä äänekkäämpää, mitä kovemmin täytyy peittää tarve jollekin muulle kuin sille mitä oma arki tarjoaa. Toisen arvosteleminen on paljon helpompaa kuin peiliin katsominen. On ylevämpää ajatella olevansa tasapainoinen ja vakaa kuin myöntää olevansa kateellinen sille joka uskaltaa. Sen sijaan että tuijottaa toisten ihmisten tekemisiä, kannattaisi miettiä, mitä elämäänsä kaipaa. Ei se tarkoita sitä, että itse pitäisi hankkia moottoripyörä tai rakastua uuteen ihmiseen tai ryhtyä rokkariksi. Ne ovat niiden toisten toteutuneita unelmia. Omat voivat olla jotain ihan muuta, sillä valinnat ovat jokaisen henkilökohtaisia. Onko jokin haave jäänyt jossain vaiheessa kesken? Onko iän myötä sisälle syttynyt jokin palo, joka pitäisi päästä sammuttamaan, vaikka se tietäisi muutosta ja lähipiirin kulmienkohottelua? Mikä estää toteuttamasta? Miksi pitäisi elää sovinnaisesti ja huomiota herättämättä, jos se tarkoittaa oman itsensä henkistä kastraatiota? Viisikymppisenä tehty muutos tarkoittaa sitä, että voi parhaassa tapauksessa elää vielä toiset viisikymmentä vuotta paljon onnellisempana. Ja sitten ei tarvitse vanhempana katua, ettei uskaltanut yrittää.

Joskus voi kohdata ihmisen, joka viipyy elämässä vain jonkin aikaa, mutta jättää pysyvän jäljen. Kohtaamisessa on mukana sadunomaista taikaa. Väkeviä tunteita, roihuavaa intohimoa, jotain mikä sekoittaa pään. Tuntuu kuin sellaisen ihmisen kanssa sukeltaisi elokuvaan. Tällainen ihminen on ääripäiden tuttavuus. Kärpäspaperi, johon haluaa jäädä kiinni, vaikka tietää, että kärpäspaperiin tarttuvalle hyönteiselle ei käy hyvin. Sulaa steariinia, johon haluaa työntää sormensa, vaikka tietää, että se polttaa. Liekki tällaisen ihmisen kanssa leimahtaa siksi, että itse on sille toiselle täysin samaa. Molemmat ovat toisilleen sytytysnestettä. Kun sellaisen cocktailin äärellä kipinöi, syttyy roihu. Mutta roihu imee ympäriltään hapen nopeasti. Syntyy riepotteleva suhde, jossa tunteet heräävät ja kuolevat vuorotellen. Tyypillistä on, että tällainen suhde ei missään vaiheessa tule kunnolla luontevaksi osaksi arkea. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu arjen yläpuolella. Siksi pudotus jokaisen kohtaamisen jälkeen sattuu. Silti suhteessa on jotain, mille haluaa altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen. Tällainen rakkaus tekee kipeää, mutta vihatakaan ei voi. Tällainen suhde ei ole koskaan harmaa. Se on vain mustaa tai valkoista. Toista ihmistä ei voi koskaan hallita, mutta tällaisessa suhteessa on vaikea hallita edes itseään. Vaikka haluaa pyristellä irti, jokainen muistutus toisesta saa huolella rakennetun korttitalon lahoamaan. Ja mikä ärsyttävintä: ajatus, ettei kuulisi toisesta enää mitään, tuntuu vielä pahemmalta. Millä saa ajatuksistaan pois jotain sellaista, joka tuntuu taianomaiselta? Auttaisiko se, että hänet näkisi päivä toisensa jälkeen arjessa, nalkuttamassa lattialla lojuvista sukista tai laahustamassa rikkinäisissä toimistosandaaleissaan? Veisikö se taikaa pois yhtään? Ei tunteita voi pakolla lopettaa. On vain hyväksyttävä, että ne ovat olemassa. Haavan päälle kasvanut rupi on revittävä auki tarpeeksi monta kertaa. Vasta kun suhde alkaa sattua niin paljon, että se peittää alleen jopa kaiken ihanuuden, osaa aloittaa irti päästämisen. Kun viimein saa etäisyyttä, voi alkaa hyväksyä, että se oli vain hetken huumaa. Vähän myöhemmin voi jopa iloita siitä, että on saanut kokea jotain harvinaista. Sellaista, josta useimmat vain haaveilevat. Jotain sellaista, jota tapahtuu vain elokuvissa. Casablanca on klassikko hyvästä syystä. Se riipii niin pahasti juuri sen takia, että suhde on loppujen lopuksi mahdoton. Mahdoton. Lopulta on helpotus, kun voi sulkea television tai kävellä ulos elokuvateatterista. Ja sitten voi jatkaa elämäänsä sellaisten ihmisten parissa, jotka rakastavat myös käsikirjoituksen ulkopuolella. Sillä vasta arjessa rakastaminen on todellista, suurta rakkautta. Suurempaa kuin riipivä ihanuus. Todellisessa suuressa rakkaudessa on etuoikeus saada poimia lattialta ne toisen likaiset sukat, ja katsoa hellyydellä toisen risaisia toimistosandaaleita.

Eräänä päivänä, jokin aika sitten, yhtenä yksinäisenä hetkenä, minulle iski huoli. Jos kuolisin nyt, löytyisikö minun arkulleni kantajat. Kantajathan toki aina jostain löytyvät, jos ei muuten niin seurakunnan puolesta. Mutta minä haluan sellaiset kantajat, joille olen oikeasti ollut eläessäni tärkeä. Tarkoitan ihmisiä, jotka eivät kantaisi minua hautaan velvollisuudesta vaan rakkaudesta. Kun alkaa kysellä itse itselleen arkunkantajia, saattaa tietenkin saada vastaukseksi enemmän tai vähemmän suoria tiedusteluja mielenterveydestään. Silläkin uhalla otin asian puheeksi eri yhteyksissä. Yllätyin reaktioista. Kukaan ei suhtautunut asiaani naureskellen. Jokainen, jonka kanssa asiasta puhuin, ilmoittautui kantajakseni tosissaan. Mitä vakavammin asiasta keskustelin ystävieni kanssa, sitä selkeämmin näin ja tunsin, miten kaunista ja vahvaa ystävyyttä elämässäni on. Loppujen lopuksi se, että ihminen kuolee, on hyvin yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää. Sydän lakkaa lyömästä, ruumis valmistellaan, ehkä siunataan, ja sitten kannetaan hautaan tai tuhkattavaksi. Mutta elämä, elämä se on ihmeellistä. Me synnymme tänne samoihin aikoihin joidenkin toisten ihmisten kanssa. On sattumaa kenet tapaamme, keiden kanssa osumme samalle paikkakunnalle, samoihin opiskelupaikkoihin tai samoihin työkuvioihin. On sattumaa keiden kanssa ystävystymme ja keihin rakastumme. Sattumaa - tai johdatusta. Yhtä kaikki, me kohtaamme täällä ihmisiä, jotka tulevat meille niin läheisiksi, että ilman heitä elämää olisi vaikea edes kuvitella. Siitä syntyy vakaata ja isoa ystävyyden ja luottamuksen pintaa, johon voi nojata jopa silloin, kun tuntee olonsa niin surkeaksi, että alkaa miettiä, löytyykö arkulle kantajat. Kaikesta yhdessä koetusta punoutuu vahva ja kestävä riippumatto, johon voi heittäytyä silloin kun itse ei pysy pystyssä. Havahduin kiitollisena ajatukseen, että minun ystäväni ovat minun kantajiani jo nyt. Ja minä heidän. Me kannamme toisiamme olemalla läsnä toisillemme, kuuntelemalla toisiamme, uskoutumalla toisillemme. Me olemme toisillemme niitä ihmisiä, joiden tukeen voi aina luottaa. Toistemme puolustajia, tuli mitä tuli. Ja jos kuolen ennen heitä, he kantavat minut hautaani. Rakkaudesta. Mutta se on vain ohikiitävä hetki. Tärkeämpää on tajuta, että me kannamme toinen toisiamme läpi elämän, ja sen jälkeenkin. Meistä tarttuu toinen toisiimme ajatuksia, arvoja, huolenpitoa ja muistoja. Meistä jää jäljelle se, miten paljon eläessämme osaamme toisiamme rakastaa. Silloin meidän ruumiimme ja se miten se haudataan on sivuseikka. Meidän persoonamme sen sijaan kulkee pieninä hippusina toistemme mukana joka ikinen päivä - sekä nyt että silloin kun olemme lähteneet. Ketkä ovat sinun kantajiasi?

Viisitoistavuotiaana sitä erehtyi kuvittelemaan, että vanhempana kaikki sydämenasiat on paljon helpompi kestää. Että sitten aikuisena ei enää olisi samalla tavalla tunteiden heiteltävissä. Ei enää riipivää vuoristorataa, vaan vain seesteistä bulevardia. Ja kyllähän aikuinen useimmiten parhaansa tekeekin yrittäessään vältellä elämän liiallista keinuntaa. Jopa silloin, kun onni ja ilo ovat korvautuneet sietämisellä ja pakolla. Sinnitellään huonoissa liitoissa lasten tai rahan takia. Painetaan pitkää päivää töissä ja harrastuksissa. Puolison painaminen on jäänyt jo ajat sitten. Järki ja pelko pitävät sydämen aika näppärästi aisoissa. Tuttavapiirin eroista on kiva juoruta ja kaikenlaisia suhteita on helppo moralisoida. Omassa tylsyyteen asti tutussa olohuoneessa kumppani on muuttunut huonekaluksi, mutta kun se kerran sopii sisustukseen niin mitä sitten. Sellainenkin, joka on uskaltanut huonosta liitosta erota, yrittää viimeiseen asti olla järkevä aikuinen uudessa itseriittoisessa vapaudessaan. Pidätellään itseään, vältellään sitoutumista ja kuvitellaan, että uuteen suhteeseen voi lähteä vasta sitten, kun kaikki epäonnistumisen riskit on minimoitu. Kun on kerran pettynyt, yrittää säästää itseään uusilta pettymyksiltä entistä sinnikkäämmin. Kunnes yhtäkkiä elämään marssii joku, joka sotii kaikkia omia pään sisäisiä sääntöjä ja etukäteen tehtyjä suunnitelmia vastaan. Joku joka murtaa kuoren. Hetkessä seesteinen aikuinen on taas viisitoistavuotias hormonikimppu, jonka aivosolut eivät kykene minkäänlaiseen järkevään ajatteluun. Siinä sitä sitten analysoidaan, miten nopeasti ensitapaamisen jälkeen uskaltaisi ottaa yhteyttä ja kumman tehtävä se on. Tarkkaillaan toisen somekäyttäytymistä ja tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä yksittäisistä sanavalinnoista. Vakoillaan, milloin toinen on viimeksi ollut aktiivinen missäkin viestintävälineessä. Onko se nähnyt lähettämäni viestin, ja jos on niin milloin. Ja miksi se ei ole vastannut. Ja kun se vastaa, pelkkä toisen nimen näkeminen älypuhelimen näytöllä saa sydämen pompahtamaan ilosta. Kuunnellaan siirappisia rakkauslauluja ja samaistutaan. Halutaan tietää toisesta kaikki. Tuijotetaan silmiin ja hymyillään hölmösti. Jännitetään ensimmäistä suudelmaa polvet tutisten. Aletaan äkkiä laihduttaa, jotta tässä elämässä vielä kehtaisi näyttäytyä alasti toisen edessä. Ostetaan uusia alusvaatteita vain siksi, että ne voidaan repiä pois saman tien kun nähdään. Jos onkin ollut jotain moraalisia periaatteita, ne unohdetaan, sillä yhtäkkiä se kaikki on vain sydämen kuuntelemista. Ja sydän huutaa, se huutaa niin lujaa, ettei sitä voi olla kuulematta. Tutustutaan, ujostellaan, ollaan hämillään kun se toinenkin tykkää. Suljetaan koko muu maailma yhteisen kuplan ulkopuolelle. Tai sitten petytään ja itketään ja ryvetään itsesäälissä. Ajatellaan, että kukaan muu ei koskaan voi olla yhtä ihana kuin hän! Ainakin siihen asti, kunnes yllättäen tapaa jonkun sellaisen, joka on kaikkea sitä mitä on aina toivonut ja paljon enemmän. Järki sumenee, kun rakastuu. Silloin mikään keskinkertainen ei enää riitä. Huonot liitot saavat jäädä. Itsenäinen ja varjeltu sinkkuelämä voidaan lopettaa vaikka saman tien. Kun vuosien jälkeen tuntee taas elävänsä, saattaa jopa muistaa oman viisitoistavuotiaan itsensä. Sen, jonka sydän pakahtui ensimmäisestä ihastuksesta. Silloin tajuaa, että se viisitoistavuotiaan sydän olikin aika viisas. Se tiesi, ettei tarvitse tyytyä keskinkertaiseen. Ei, vaikka rakastuminen kaikessa rajuudessaan on omaa hyvin järjestettyä maailmaa kaikella tavalla ravisteleva prosessi. Sydän on ikuinen teini. Ja hyvä niin.

Suoritin vuosi sitten moottoripyörän ajokortin. Minulta on kysytty, miksi ihmeessä nelikymppinen nainen tekee niin. Vaarallinen ja kallis harrastus. Eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Minun vastaukseni on ollut: Koska halusin. Helppoa se ei ollut, mutta harvoin mikään tavoittelemisen arvoinen onkaan. Ajamaan oppiessani, kilometri kilometriltä, olen ymmärtänyt, että moottoripyöräily edustaa minulle lähes kaikkea, mitä olen elämässäni aikaisemmin pelännyt, ja minkä olen viimein tässä iässä hyväksynyt. Moottoripyöräily muistuttaa minua siitä, miten haluan elää. Pää on pidettävä pystyssä ja katse on suunnattava riittävän kauas eteenpäin. Vain sillä tavalla pystyy ohjaamaan itsensä haluttuun suuntaan. Jos katsoo vain lähelle, kokonaiskuva katoaa ja ja tasapaino pettää. Kauas katsomalla pysyy pystyssä, ja voi varautua paremmin siihen, mitä on tulossa. Mutta vaikka miten varautuisi, jokaisen mutkan takana voi odottaa yllätys. Mutkatonta tietä ei kuitenkaan ole, joten ne on ajettava läpi. Ja mitä jyrkempi kurvi, sitä rohkeammin on uskallettava kallistaa. Vaikka pelottaisi. Jos ei uskalla nojata kurviin, menee metsään ihan varmasti. On vain luotettava siihen, että mitä tahansa tulee, siitä on mahdollista selviytyä. Useimmiten mutkan takana odottaa uusi kaunis maisema. Ja kun altistaa itsensä sille maisemalle moottoripyörän selässä, näkee ja kokee paljon tarkemmin ja enemmän kuin vaikka auton ratista. Moottoripyörän selässä on suojaton, mutta samalla elossa kaikilla aisteillaan ja sisällä maisemassa. Lämpötilanvaihtelut, tuulet, tuoksut, äänet - ne kaikki ovat mukana pyörän päällä juuri niin täyteläisenä kuin elämä parhaimmillaan on. Elämässäkään ei voi suojautua kaikelta mitä voi sattua. Muuten jää elämä elämättä. Haarniskan sisällä on turvallista mutta tylsää. Tyhmiä riskejä ei silti kannata ottaa. Siinä voi satuttaa paitsi itseään, myös toisia. Myös moottoripyörä itsessään symboloi minulle valintoja. Minulle ei ole tärkeätä omistaa mahdollisimman kallista, isoa tai hienoa pyörää. Paljon tärkeämpää on se, että oma pyörä on itselle sopiva ja mieluisa ajaa. Niin se on elämässäkin. On löydettävä ne jutut jotka itselle sopivat parhaiten. Sama pätee matkaseuraan. Omien hengenheimolaisten kanssa reittivalinnat, ajolinjat ja jopa samalla pyörällä istuminen onnistuvat. Mutta jos kyytiläinen nojaa kurvissa eri suuntaan, on odotettavissa ongelmia. Tai jos vierellä ajava häiritsee omaa ajoa, on parempi jatkaa risteyksestä eri suuntiin. Kaikkien kanssa kun ei vaan ole hyvä ajaa. Matkaseura on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on, että pystyy nauttimaan ajamisesta yksin. Silloin tietää harrastavansa itseään varten. Samoin elämässä on oltava luotettavia läheisiä ihmisiä, mutta kaikkein tärkeintä on olla sinut itsensä kanssa. Moottoripyörällä on mukava tehdä matkoja, jotka on suunniteltu tarkkaan etukäteen. Ikimuistoisimmat reissut ovat mielestäni kuitenkin niitä, joissa mennään fiiliksen ja intuition perässä sinne mihin sillä hetkellä tekee mieli ajaa. Ja sekä elämän että prätkän selässä on mahdollista kääntyä takaisin, jos huomaa menevänsä vikasuuntaan. Ja muuten, koskaan ei tiedä, kuka tulee vastaan. On mahdotonta ennustaa, kenet levähdysalueella tapaa. Sieltä voi löytyä ajokaveri vaikka loppuelämäksi. Ajamaan oppii ajamalla ja elämään elämällä. Teoriassa kaikki on helppoa, käytännössä kummatkin ovat täynnä pohdintaa ja isoja ja pieniä valintoja. On luotettava siihen että osaa ja selviytyy. On antauduttava nauttimaan kyydistä. On vain uskallettava ajaa. Ja elää. Toivotan kaikille - kulkuneuvosta riippumatta - onnellisia mutkia ja hyvää kesää!

Mitä vastaat, kun sinulta kysytään, kuka sinä olet? Suurin osa vastaa jotain perheestään, ammatistaan, kotipaikkakunnastaan ja harrastuksistaan. Ne ovat asioita, joita näytämme muulle maailmalle. Sitten me kuorrutamme paketin erilaisilla piirteillä, joita itsessämme haluamme korostaa. Me määrittelemme itseämme kanssakäymisessä toisten kanssa, ja on luonnollista haluta antaa itsestään positiivinen vaikutelma. Luonnottomaksi tilanne muuttuu, jos halutun vaikutelman antamisesta tulee totuutta tärkeämpää. Sellaiseen voi ajautua, jos on jossain vaiheessa kokenut, että ei riitä sellaisena kuin on. Jokin elämäntilanne on tuonut pelon, että pitäisi olla toisenlainen tullakseen hyväksytyksi, tai itsellä on jokin tarve tai piirre, jota ei uskalla avoimesti näyttää. Silloin elämä muuttuu näytelmäksi, ja eri roolien ylläpitäminen on pidemmän päälle todella raskasta. Ahdistus, unettomat yöt ja selittämätön kaipaus ovat monen roolin ihmiselle arkea. Voi tuntua, että itsekään ei enää tiedä, kuka on. Lopulta kuitenkin vain yksi asia määrittelee todellisen minämme: Pohjimmiltamme me olemme sitä, mitä olemme silloin, kun kukaan muu ei näe. Kun itseään tarkastelee sitä kautta, näkymä voi olla pelottava jopa omille silmille. Jos niin on, saattaa elämässä olla isompikin pysähtymisen paikka. Juoppo on juoppo, vaikka hän joisi salaa kaikilta muilta. Valehtelija on valehtelija, vaikka ei ikinä jäisi kiinni. Ahdistunut on ahdistunut, vaikka päivittäisi sosiaaliseen mediaan vain kauniita kuvia ja onnellisia päivityksiä. Huono parisuhde on huono, vaikka kulissi pysyisi pystyssä loppuun asti. Mitä suoremmin pystyy katsomaan tätä rujointa peilikuvaansa silmiin, sitä helpompi on nähdä, mitä asioita ehkä pitäisi muuttaa, jotta voisi karistaa ylimääräiset roolit yltään. Sensuroimattomasta minäkuvasta löytyy totuus. Se voi olla esimerkiksi jokin näistä: Ihminen joka joutuu pakottamaan itsensä aamuisin töihin, on väärässä työssä, vaikka olisi miten hienossa asemassa. Ihminen joka syö, juo tai hyppii irtosuhteissa ahdistustaan hoitaakseen, tarvitsee apua, vaikka ei olisikaan vielä pohjalla. Ihminen rakastaa sitä, jota ajattelee ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, riippumatta siitä, kenen vieressä nukkuu. Kun itseään uskaltaa katsoa, alkaa nähdä, mitä oikeasti tarvitsee - sen sijaan että näkisi vain sen, mitä haluaa. Ja mitä rohkeammin niitä tarpeitaan kuuntelee, sitä helpompi on olla. Siitä alkaa matka kohti yhden roolin elämää. Elämää, jota ei tarvitse esittää kenellekään toiselle. Elämää, jossa ei ole enää mitään salattavaa. Rehellistä omaa elämää. Silloin ei ehkä ole enää kaikkien mielestä hyvä tyyppi. Mutta silloin on mahdollista tulla rakastetuksi puhtaasti omana itsenään, pohjia myöten sellaisena kuin on. Se tuntuu paremmalta kuin minkään valheellisen mielikuvan tuottama hetkellinen ihailu. Kuka sinä olet?

Kun mietitään ihanteellista parisuhdetta, listataan usein asioita, joiden pitäisi osua kohdalleen. Osapuolilla pitäisi olla henkistä ja fyysistä vetovoimaa, muutamia yhteisiä kiinnostuksen kohteita, tarpeeksi samanlaisia arvoja ja luonteenpiirteitä. Nämä kaikki ovat tärkeitä, mutta yksi kriteeri helposti unohtuu. Se on mielestäni kaikkein tärkein: Pitää valita kumppani, jonka traumojen kanssa pystyy elämään. Sillä traumoja on meillä kaikilla. Myös kaikkein ihanimmilla ihmisillä. Useimmilla traumat ovat lieviä; sellaisia jotka eivät paljon arkea haittaa. Toisilla ne taas ovat isompia, ne ovat syvemmällä, ja vaikuttavat monella tavalla. Yhtä kaikki, meistä jokainen on jollain lailla epäkypsä. Ja juuri läheisimmissä ihmissuhteissa nuo puolet meistä aktivoituvat helposti, ja alkavat vaikuttaa ajatuksiimme ja tekemisiimme. Ei kyse ole siitä, että omat pettymykset tai lapsuuden pahat muistot pitäisi saada vyöryttää käsittelemättöminä kumppanin hartioille. Sellainen on epäreilua. Ei rakkaussuhteen ole tarkoitus olla mikään hoitosuhde. Kyse on siitä, että parisuhteessa olemme paljaimmillamme. Jotta suhteessa voisi olla aidosti omana itsenään, rakkaaltaan ei voi eikä saa peittää arpiaan. Oikea ihminen rakastaa myös sitä arpeutunutta kohtaa, sielun vauroioitunutta sopukkaa. Hyväksyy sen ja katsoo sitä lempeydellä. Silloinkin, kun kumppani taantuu epäkypsäksi kakaraksi. Jos synkkiä puoliaan joutuu salaamaan, syntyy suhteeseen kynnys, jonka ylittäminen muuttuu sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle suhde etenee tai mitä isompia vaikeuksia se kohtaa. Hankalat elämäntilanteet aktivoivat aina kaikki aikaisemmat menetykset ja pettymykset. Silloin jos koskaan on tärkeää, että kumppani tajuaa, mistä tuulee. Sillä siinä se on. Kynnyskysymys. Pystyykö elämään toisen kanssa silloinkin, kun tämä käyttäytyy epäloogisesti, pelkää asioita joita ei tarvitsisi pelätä, tuntee epävarmuutta varmoista asioista tai on jollain muulla tavalla ärsyttävästi kompleksinen. Pystyykö sietämään sitä, että nämä vammat ovat perua ajalta jolloin ei ole kumppaniaan edes tuntenut, mutta itse joutuu niiden kanssa arkeaan viettämään. Varsinkin kun itsekin on todennäköisesti jollain lailla haavoitettu ja vajaavainen. Siksi on tärkeää, että omat traumat sopivat yhteen sen toisen traumojen kanssa. Alkoholistin lapsi todennäköisesti ahdistuu päihdeongelmaisen kanssa. Petetty ei ehkä koe oloaan hyväksi ihmisen kanssa, joka ei kestä sitoutumista. Kynnyskysymys on, rakastavatko haavoittuneet ihmiset toisiaan traumoineen päivineen. Pystyvätkö he sietämään paitsi omat, myös toistensa traumat. Rakkaus ei paranna haavoja, mutta rakkaus tekee helpommaksi niiden kanssa elämisen. Rakkaudessa on turvallista olla epätäydellinen.

Onko mahdollista kaivata ihmistä, jota ei ole ikinä tavannut? Onko mahdollista muistella häntä, jonka kanssa ei ole puhunut? Onko mahdollista rakastaa henkilöä, jota ei ole ollut olemassakaan? Kyllä on, ja jokainen tahattomasta lapsettomuudesta kärsinyt tietää sen. Meitä on paljon. Jopa yksi viidestä, sanovat jotkut tutkimukset. Siihen joukkoon mahtuu monenlaista lapsettomuutta. Sopivaa kumppania ei ole ollut silloin, kun lasta olisi pitänyt yrittää, ja yhtäkkiä onkin liian myöhäistä. Tai sitten kumppani on, mutta jostain syystä raskaus ei vaan ala tai etene. Sellaisiakin lapsettomia on, joilla on jo lapsi, mutta sisaruksen saaminen hänelle osoittautuu mahdottomaksi. Minä kuulun siihen joukkoon. Erilaisten lapsettomuuksien aiheuttamia suruja ei kannata vertailla. Jokainen suru on surijansa ja sen puuttuvan lapsen kokoinen. Lapsettomuuden hoitaminen sattuu. On pistoksia, tutkimuksia ja kivuliaita toimenpiteitä. Fyysinen kipu ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, paljonko toivotun lapsen puuttuminen satuttaa henkisesti sekä häntä jolle toimenpiteitä tehdään että hänen kumppaniaan, jos sellainen on. Tahattomasti lapseton antaisi leikata toisen kätensä puuduttamatta irti, jos sen avulla saisi syliinsä lapsen, jota voisi sillä jäljelle jääneellä kädellä hoitaa. Kaiken tuon kestää niin kauan, kun on toivoa. Mutta kun vuosienkaan yrittäminen ei tuo tulosta, ajatukset alkavat muuttua. Toiveikas optimismi muuttuu kuukausi kuukaudelta hiljaiseksi totisuudeksi. Lehdistä saamme lukea lapsettomuustarinoita, joilla on onnellinen loppu: elävä lapsi. Mutta usein kertomatta jäävät ne tarinat, joissa vuosikausien yrittämisen jälkeen lasta ei synny. On hoidettu ja toivottu ja yritetty uskoa onnistumiseen. Mutta kun ei niin ei. Syntymättömien lasten vanhemmilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, että biologista jälkeläistä ei tullut. Mutta miten voi selvitä siitä, että elämä vetää täysillä turpaan? Joku on toivonut turhaan ja pettynyt kymmeniä kertoja. Joku on menettänyt ihmisenalkuja, jotka pysyivät mukana vain muutaman viikon. Joku on saanut pitää liian pientä elotonta lastaan sylissä vain lyhyen hetken. Miten sellaisista kokemuksista voi päästä yli katkeroitumatta? Minulle ainoa tapa on ollut oppia kunnioittamaan elämää. Elämää, jonka alkaminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Ihmiselämä - soluista alkanut, ainutlaatuiseksi persoonaksi kasvanut - on ihme. Vaikka siinä olisi suurta surua, siinä voi olla myös suurta iloa. Senkin olen saanut kokea. On vain uskallettava elää, kaikesta huolimatta. Sillä elämä on jotain, mitä puuttuvat lapseni eivät saaneet. Olisi heitä kohtaan väärin käyttää se katkeroitumiseen.

Elämäntaitokirjallisuus on täynnä neuvoja siitä, miten tavoitteensa voi saavuttaa. Yksinkertaisimmillaan neuvot on tiivistetty yksittäisiksi lauseiksi. Seuraavat olen ainakin kuullut: Saat sen mitä haluat. Saat sen mitä ajattelet. Saat sen mitä toivot. Saat sen mistä luovut. Vaikka itse olen korkeintaan kyökkipsykologi, haluan tuoda oman lauseeni tähän saamislauseiden soppaan. Se on ihmeisiin uskovan realistin ohjenuora: Saat sen mitä siedät. Sen voi ymmärtää joko hyvänä tai huonona ennusteena. Ja niin se toimiikin. Jos haluat juosta maratonin, sinun on oltava valmis sietämään kolmesta neljään lenkkiä joka viikko vähintään kuukausien ajan. Sietämään - sillä vaikka kuntoilu onkin nautinto, maratonille treenaaminen vaatii myös väsymyksen ja huonon olon sietämistä ja muista vapaa-ajan menoista tinkimistä. Mutta todennäköisesti juokset sen maratonin. Jos haluat laihtua, sinun on oltava valmis sietämään joistakin syömiseen liittyvistä nautinnoista luopumista. Jos siedät, on palkintona haluamasi pienempi vaatekoko. Jos haluat kirjoittaa kirjan, sinun on siedettävä luomisprosessin pitkäveteisyys ja yksinäisyys. Sinun on siedettävä kirjoittamista. Sen seurauksena kirja on jossain vaiheessa valmis. Saat sen mitä siedät toimii myös toiseen suuntaan. Työsi tuntuu tylsältä, eikä motivoi sinua enää. Toisaalta pääset siinä melko helpolla, asemasi on turvattu ja palkkakin riittävä. Uudet haasteet houkuttelisivat, mutta tuntuvat liian työläiltä, etkä uskalla ottaa riskiä nykyaseman menettämisestä. Jäät työhösi - ja saat sen mitä siedät. Sillä sitähän se sitten on koko loppu-uran ajan. Sietämistä. Parisuhteesi tuntuu väljähtäneeltä. Olette olleet aikoinaan rakastuneita, mutta nyt tuntuu siltä, että olette etääntyneet toisistanne liikaa. Arki pyörii mukavasti, mutta vain lapset yhdistävät. Sinulla ei oikeastaan ole edes halua yrittää enää parantaa liittoa, mutta erokin pelottaa, ja tuntuu liian vaivalloiselta. Oletko valmis tyytymään tällaiseen loppuikäsi? Jos olet, muista, että sitä on sitten siedettävä. Saat sen mitä siedät, koska vain omilla valinnoillaan voi yrittää itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan elämä menee. Ei ole mitään takeita, että tulevaisuus olisi aina automaattisesti nykyhetkeä parempi. Ihmiset vaan haluavat uskoa niin, koska se on helppoa, eikä vaadi mitään. Muutos kysyy aina voimia, ja siksi on punnittava, kumpaa sietää mieluummin; nykyhetkeä puutteineen, vai vaivannäköä mahdollisesti paremman tulevan toivossa. Elämä menee eteenpäin joka tapauksessa. Itse liputan sen puolesta, että mitään väljähtänyttä ei kannattaisi sietää, eikä isoja unelmia kannattaisi jättää tavoittelematta. Niiden toteutumiseksi kannattaa sietää vähän epämukavuutta. Niin kauan kun on mahdollisuus vaikuttaa itse, se kannattaa tehdä. Muuten voi käydä niin, että joku muu tekee ne valinnat puolestasi. Ja sekin on sitten vain siedettävä.

Väitän, että näinä parisuhdeoppaiden kulta-aikoina lähes jokainen aikuinen tietää, miten suhteessa kuuluisi riidellä. Syyttelemättä, provosoitumatta, riidan aihetta yhdessä pohtien, ja sitä kautta ratkaisuun päästen ja anteeksi pyytäen. Väitän myös, että aika harva pystyy edellä mainittuun oikeasti. Lähes kaikki sen sijaan pystyvät metariitelyyn. Siinä kuka tahansa voi olla mestari. Mikko on imuroinut. Sari tulee kotiin rankan työpäivän jälkeen. Sarin mielestä lattialla näkyy yhä pölyä. Mikko sanoo, että tuntuu tosi ärsyttävältä, kun juuri on saanut siivottua ja toinen vain valittaa, vaikka olisi kiva kuulla kiitos. Hän ryhtyy kiukkuisena imuroimaan uudelleen, ja kolhaisee samalla imurilla olohuoneen ovenpieltä niin, että siihen jää kolhu. Sari huutaa imurin jylinän yli, että se on paikattava, ja miksi Mikon imuroimisesta pitää aina tehdä niin suuri numero, kun hän itse on kuitenkin se, joka imuroi neljänä kertana viidestä. Ja miksi Mikko sanoi häntä ärsyttäväksi valittajaksi. Metariita on valmis. Metariita tarkoittaa sitä, että riidan alkuperäinen aihe sivuutetaan, ja aletaan kinastella riidan lillukanvarsista. Siitä kuka sanoi mitäkin ja millä lailla. Näin ollen seuraavaksi Sari ja Mikko kinastelevat siitä, mitä Mikko todellisuudessa sanoi, oliko Sarilla oikeutta loukkaantua, onko Mikko marttyyri, ja mistä ja kuinka usein kummallakin on tapana pahoittaa mielensä. He alkavat laskea menneitä imurointikertoja ja arvioida toistensa lapsuudenkotien siivousesimerkkiä. He kinastelevat siitä, näkyykö ovenpielen kolhu huoneeseen asti. He myös tappelevat siitä, kumman siisteyskäsitys on oikea, ja onko torstai paras siivouspäivä, kun Mikolla on silloin sähly. Sari sanoo, että hän ainakin arvostaa itseään ja imurointiaan, vaikka Mikko ei siitä koskaan kiitäkään, ja vaikka jälkikin on aina moitteetonta. Mikko huutaa perään, että hän halusi vain tehdä osuutensa edes joskus, ja sai vain haukut päälle, ja että hän sitten vaikka lopettaa sen sählyn, jotta ehtii varmasti imuroimaan. Se joka tällaiseen ei ole suhteessaan sortunut, elää harvinaisessa suhteessa. Pahinta on, kun metariidassa aletaan muistella aikaisempia riitoja, ja kaivetaan menneetkin kiistanaiheet esiin. Riidoista on tullut klassikoita joita uusitaan kerta toisensa jälkeen. Lopulta aikuiset ihmiset päätyvät punomaan sellaisen ala-arvoisten argumenttien umpisolmun, että mykkäkoulu alkaa vaikuttaa varsin sivistyneeltä vaihtoehdolta. Metariita yleensä loppuukin siihen, että kumpikaan ei enää ole kärryillä siitä, mistä väitellään, tai siihen, että ei vaan jakseta enää kinata. Varsinainen asia jää ratkaisematta, vaikka anteeksi pyydettäisiinkin. Kunnes seuraavalla kerralla riita alkaa taas alusta ja Pandoran lipas aukeaa jälleen. Olen alkanut uskoa, että riidoissaan umpisolmuun ajautuvilla on sisimmässään jokin epävarmuus, jota kaikki riidat lopulta käsittelevät. Sen ympärillä sitten riidellään - metariidan umpisolmuun päätyen - muka jostain imuroimisesta, eikä uskalleta sanoa, mikä taustalla oikeasti pelottaa. Voi olla, että sitä ei uskalla tunnustaa edes itselleen. Mua pelottaa että sä jätät mut. Musta tuntuu että sä et arvosta mua. En ole varma rakastanko sua enää. Tällaiset tuntemukset eivät ole enää imurinkolhuja ovenpielissä, vaan antavat vihjeitä siitä, ovatko parisuhteen kantavat seinät korjauksen tarpeessa. Sen takia huudetaan keskellä riitaa, että sä sanoit mua ärsyttäväksi, vaikka alun perin kyse olisi ollut siivoamisesta. Jossain pohjalla ne peruskysymykset kuitenkin hiertävät ja toistuvat näennäisinä riitoina niin kauan, että ne uskalletaan käsitellä kokonaan. Juuri niin paljaina, raakoina ja pelottavina kuin ne ovat. Yleensä peruskorjauksen jälkeen seinät kantavat paremmin.

Aikuinen joutuu usein tinkimään omista mielihaluistaan ja tekemään kompromisseja. Se kuuluu asiaan. Jotta voi olla osa yhteisöä, on pystyttävä näkemään omaa nenää pidemmälle. Sivistys on sitä, että osaa ottaa toiset huomioon ja mennä puolitiehen vastaan. Kompromisseja tehdessä kannattaa kuitenkin muistaa tarkkailla, että kysymyksessä todella on kompromissi. Kompromissi tarkoittaa sitä, että jokainen osapuoli joustaa ajan mittaan yhtä paljon, joko tietyssä asiassa tai vuorotellen. Tänään tehdään sitä mitä minä haluan, huomenna sinä saat päättää. Noin mutkat suoriksi vetäen. Monesti kompromissidarwinismi alkaa kuitenkin jyrätä niin työpaikoilla, harrastuksissa, ystävien kesken kuin parisuhteissa. Kompromissidarwinismi on sitä, kun vahvemman osapuolen mielipide jää ajan mittaan useammin voitolle, mutta lopputulos naamioidaan osapuolten yhteiseksi päätökseksi. Lopulta aviomies ei tunnista kotiaan omaksi, vaikka huonekaluliikkeissä on käyty yhdessä vaimon kanssa, tai työpaikalla yksi joutuu tekemään aina ikävimmät työt, vaikka ne piti jakaa kaikkien kesken. Pidemmän päälle sellainen aiheuttaa oikeutettua ahdistusta ja kiukkua niissä, jotka ovat joustaneet. Suuttumusta voi kuitenkin olla vaikea ilmaista, jos on näennäisesti ollut mukana tekemässä kompromissia. Vahvemman osapuolen voi myös olla vaikeaa ymmärtää joustajan kiukkua, jos on vaikuttanut siltä, että jousto on ollut vapaaehtoista. Kompromissi on hyvä renki mutta huono isäntä. Siksi on tärkeää saada suunsa auki siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että tulee toisen jyräämäksi kompromissin nimissä. Hyväsydämisyys ja empatia eivät ole sama asia kuin tossun alle vapaaehtoisesti jättäytyminen. Ja sitten on asioita, joiden suhteen en edes kannusta kompromisseihin. Sellaisia ovat esimerkiksi persoonallisuus, rakkaus ja luovuus. Koskaan ei kannata haluta mitään ihmissuhdetta niin paljon, että suostuu tinkimään oman persoonallisuutensa syvistä piirteistä. Ihmissuhde - olipa kyse ystävyydestä tai parisuhteesta - perustuu molemminpuoliseen joustoon, mutta pohjalla pitäisi olla vahva varmuus siitä, että kumpikin saa olla juuri sitä mitä on, ja tulla hyväksytyksi sellaisena. Rakkaudessa ei kannata tyytyä häneen, joka tuntuu toiseksi parhaalta, sillä häntä vertaa aina siihen parhaaseen. Ennemmin kannustan odottamaan häntä, joka menee heittämällä listan kärkeen. Luovuus ei myöskään tykkää kompromisseista. Kun ajatellaan kaikkein hienoimpia sävellyksiä, maalauksia, kirjoituksia tai veistoksia, on helppo ymmärtää, miksi omalaatuisuus ja joskus jopa omituisuus on luovuudessa vahvuus. Oma kädenjälki katoaa taiteellisissa kompromisseissa. Uskon, että näissä asioissa piileekin kompromissientekokyvyn ydin. Kun uskaltaa ja saa olla pohjaa myöten oma itsensä, on helppo joustaa muissa asioissa. Kun omaa sielua ei rikota väärällä tavalla, ihminen oppii tekemään hyviä kompromisseja. Silloin ymmärtää, että oma persoona ei katoa mihinkään, vaikkei aina saisikaan tahtoaan periksi.

Italiankielisessä musiikkitermistössä on mielestäni yksi termi ylitse muiden. Andante. Se on klassisen musiikin tempomerkintä. Kun nuoteissa lukee andante, tietää soittaja, että teos kuuluu esittää tasaisen tyynesti ja kohtalaisesti. Käyden, kuten eräs käännös kuuluu. Vaikka en ole soittanut klassista musiikkia enää vuosikausiin, tämä sana palaa silti usein mieleeni. Termissä on viisautta, jonka voisi ulottaa musiikin ulkopuolellekin. Elämä pitäisi elää andante. Käyden, kohtalaisesti. Tasaisen tyynesti ei nimittäin tarkoita tylsästi. Ei musiikissa eikä elämässäkään. Olen alkanut ajatella, että kohtalainen eteneminen vaatii enemmän kanttia kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan. Liian usein jäisi mieluummin joko kokonaan paikoilleen, kiirehtisi täyttä höyryä eteenpäin tai peräti peruuttaisi takaisin menneeseen. Andante on vakaa päätös mennä eteenpäin riittävällä tyyneydellä, vaikka mitä tulisi. Tällainen kohtuullisuus sisältää lempeyttä sekä itseä että muita kohtaan. Siinä ei ole minkäänlaista pakottamista eikä estämistä. Andante on rohkean ihmisen valinta. Joskus tulee loukatuksi niin pahasti, että tuntuu, ettei siitä pääse millään yli. Puoliso pettää, töistä tulee potkut tai anoppi tekee kaikkensa kiusatakseen. Tällaiset elämän solmut ovat vaarallisia, sillä niihin voi jäädä kiinni ihan liian pitkäksi aikaa. Vaikka olisi tullut kaltoinkohdelluksi, olisi omaksi hyväksi yrittää päästä eteenpäin. Antaa anteeksi. Ei paeten kokemaansa vääryyttä, vaan vähitellen asian taakseen jättäen. Tasaisen tyynesti. Andante. Samaten pitäisi osata jatkaa elämää silloinkin, kun on mokannut itse. Kun ei pakene virheitään, vaan jatkaa matkaa rauhallisesti käyden, tulee ehkä oppineeksi jotain. Tuttu on varmasti sekin tunne, kun odottaa innolla jotain uutta alkavaksi. Silloin haluaisi kiiruhtaa suin päin tulevaan. Into on hyväksi, mutta liika innokkuus on altista maaperää tyhmille päätöksille ja toisten ihmisten tallomiselle. Pieni ripaus tyyneyttä ja malttia on vain avuksi uusissa aluissa. Askeleet saavat tarvittavaa aikuista varmuutta, kun ne otetaan mieluummin käyden, andante, kuin juosten. Samaa varmuutta kohtuullisuus tuo myös silloin, kun uusi alku ja muutos pelottavat. Ei ole pakko edetä liian nopeasti. Parisuhteessa andante on oiva ohjenuora. Hyvä suhde muuttuu ja kehittyy samassa tahdissa kuin siinä olevat yksilöt. Toisen kyydissä pysyy paremmin, kun kuljetaan käyden. Sydänsuruissakin andante auttaa. Vaikka miten tuntuisi siltä, että ikinä ei enää tule toista yhtä ihmeellistä rakastettua, kannattaa tehdä tietoinen päätös jatkaa eteenpäin. Andante. Pois päättyneen suhteen raunioilta ja elämässä eteenpäin. Uuden suhteen rakentamisessa kohtalainen vauhti on kiirettä parempi. Andante antaa aikaa tutustua ja nähdä, onko suhteessa oikeasti aineksia suureen rakkaustarinaan. Kun elämä on liian rankkaa, on lohdullista tietää, että kohtuullisuus riittää. Kaikkia ongelmia ei tarvitse ratkaista saman tien, eikä ole pakko jaksaa yli voimiensa. Kunhan ei anna periksi. Kunhan ei pysähdy kokonaan. Eteenpäin käyden. Andante. Ja sitten on niitä hetkiä, jolloin elämä on kaikkein parhaimmillaan. Täydellisiä tovia, joihin haluaisi jäädä. Mutta jos lopettaa soittamisen, ei kuulu enää musiikkia. Samoin on elämässä. Mihinkään kohtaan, edes parhaaseen, ei voi pysähtyä. Muistot kulkevat mukana. Ja niitä ehtii tarttua kyytiin, kun etenee kohtalaisesti käyden. Andante. Kuten hyvässä musiikkikappaleessa, myös hyvässä elämässä on paljon vivahteita. Tasaiseen ja luotettavaan perusandanteen uskaltaa soittaa mukaan kutkuttavia tempovaihteluita. Silloin andante saa kavereikseen largon, adagion, allegron ja preston. Ja elämä soi kauniisti.

Muistatko vielä, miltä tuntuu ihastua? Muistatko uteliaisuuden - sen, että haluat tietää toisesta kaiken? Muistatko vihlaisun, jonka tunnet vatsanpohjassa, kun hän astelee näkökenttääsi? Kaiken tämän saa aikaan se, että hän on juuri hän, eikä kukaan muu. Et halua muuttaa hänessä mitään. Siksi onkin ristiriitaista, että juuri ihastuneena haluaa itse esittää sille toiselle vähän parempaa kuin mitä oikeasti onkaan. Tekee mieli siloitella omia virheitä ja yrittää olla sellainen, mistä tunteiden kohde varmasti pitäisi. Pihvin ystävä alkaa syödä kasvisruokaa ja himoliikkuja viihtyy yhtäkkiä toisen kainalossa sohvalla. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Parisuhteen alkuvaiheessa molemmat haluavat miellyttää toisiaan. Mutta mitä isommista asioista on kysymys, sitä vaarallisempaa on esittää yhtään mitään. Mitä vakavammaksi ihastus etenee, sitä tärkeämpää olisi uskaltaa olla oma itsensä virheineen päivineen. Vaikka tekisi mieli esittää unelmien poikamiestä tai naista, jonka kuka tahansa haluaa, en suosittele. Tärkeintä ei ole, että kuka tahansa haluaa. Tärkeintä on, että oikea ihminen haluaa. Suhteen edetessä on aina vain vaikeampi korjata alussa syntyneitä vääriä käsityksiä, varsinkin jos on itse niitä aktiivisesti ollut luomassa. Kukaan ei jaksa vetää roolia lopun elämäänsä. Pahimmillaan se, minkä suhteen alussa ajatteli olevan hyväksi, voikin kaataa koko suhteen. Rehellisyydellä sen sijaan antaa sille toiselle mahdollisuuden tutustua ja rakastua juuri siihen mitä oikeasti on, ja itselleen mahdollisuuden tulla rakastetuksi ilman mitään rooleja. Juuri ne piirteet, jotka mieluiten piilottaisi, kannattaa näyttää - jopa hylätyksi tulemisen uhalla. Jos toinen ei niitä piirteitä hyväksy, hän joutaakin mennä. Pidemmän päälle mikään ei ole suhteessa loukkaavampaa kuin se, että ei kelpaa sellaisena kuin luonnostaan on. Yksikään ihastus ei ole sen arvoinen, että pitäisi ennakkosensuroida itseään, jottei olisi jotain liikaa tai jotain liian vähän. Todellinen välittäminen löytyy siellä, missä kulisseja ei edes yritetä rakentaa. Jokaisella on elämässään asioita, joita häpeää tai jotka tuntuvat niin pahoilta, ettei niitä uskalla kertoa kenellekään. Ei, kunnes kohdalle osuu lopulta ihminen, jolle ne uskaltaa sanoa. Ihminen, joka ei juoksekaan niitä karkuun, vaan haluaa ymmärtää. Väärälle ihmiselle ei riitä, vaikka hänen vuokseen vääntäytyisi solmuun. Oikean erottaakin vääristä juuri se, että oma heikkous ja puutteellisuus saa toisen vain välittämään lujemmin. Sellainen rakkaus on ravitsevaa ja todellista. Se ei perustu minkäänlaisiin kuvitelmiin tai rooleihin, vaan haluun olla juuri tietyn epätäydellisen ihmisen kanssa. Sillä epätäydellisiähän me kaikki olemme. On vain löydettävä se, jonka epätäydellisyydet sopivat parhaiten yhteen omien vajaavaisuuksien kanssa. Silloin saa tuntea, että huonoimmillaankin on kaiken rakkauden arvoinen.

Elämässä pitää uskaltaa kokeilla kaikenlaista. On tavoiteltava unelmia, on tehtävä pelottomia ratkaisuja vaikka joskus pelottaisikin, on mentävä mutkan taakse ja mäen yli. Vain sillä tavalla löytää hienoja asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Elämä on löytöretkeilyä. Vain yhtä polkua varoitan kulkemasta. Neljän koon polulle ei kannata mennä, tai jos sillä huomaa jo kulkevansa, kannattaa kääntyä takaisin heti. Sinne eksyy helposti, ja etappi toisensa jälkeen reitti käy vaarallisemmaksi. Perillä ei ole mitään odottamisen arvoista. Neljän koon polulla ensimmäinen vaaran paikka on kateus. Toisella on jotakin mitä itse haluaisi. Tilanne tuntuu epäreilulta. Miksi en minä, kun tuo toinenkin? Toisen ihmisen menestys ei tarkoita sitä, etteikö itsekin voisi menestyä. Tuttavaperheen onni saattaa ärsyttää siksi, että oma suhde natisee liitoksissaan. Ja toisaalta, naapurin uusi auto ja hieno koti voivatkin kieliä vain suurista veloista tai urasta, joka tuo kyllä rahaa, mutta nielee kaiken muun. Me emme voi tietää toisen elämäntilannetta kuin pinnalta. Jokaisella on omat murheensa. Kateus on siksi täysin turhaa. Kateuden kohdalla on vielä helppo muuttaa suuntaa. Harha-askeleesta voi jopa oppia. Kateuden sijaan voi kokeilla ihailua. Se on tunteena paljon parempi. Sitten kannattaa lopettaa vertailu, unohtaa se mitä muilla on, ja polttaa bensiini omien päämäärien tavoitteluun. Jos neljän koon reitillä pysyy, odottaa mutkan takana kateuden ilkeämpi isoveli, katkeruus. Silloin kateus on väkevöitynyt tunteeksi, joka maustaa jo kaiken muunkin. Oman elämän hyviä puolia alkaa olla vaikea nähdä, kun energia kuluu sen miettimiseen, mistä on jäänyt paitsi. En minä tilannut tällaista elämää, mihin voin valittaa? Totuus on, että elämä ei tule takuulapun kanssa. Joitakin asioita voi itse muuttaa, joitakin ei. On oma valinta, keskittyykö pettymyksiin vai onnistumisiin, käyttääkö energiansa valittamiseen vai yrittääkö tehdä elämästään itselleen mieleisemmän. Katkeruuden kohdalla voi vielä tehdä U-käännöksen. Mikäli kuitenkin jatkaa neljän koon polkua, reitti käy yhä ankeammaksi. Seuraava etappi on kyynisyys. Se on kateuden ja katkeruuden myrkyttämän tunne-elämän surullisen looginen jatkosaskel. Kyyninen tuntee yhä kateutta ja katkeruutta. Juuri muuta hän ei tunnekaan, ja se sattuu. Kyynisyys on tapa yrittää suojata itseään asettumalla jo valmiiksi kaiken muun ulkopuolelle. Ei minun kannata yrittää. En kuitenkaan onnistu. Toiset ne vaan porskuttaa. Tää on niin tätä. Samaa vanhaa aina. Systeemi on mätä. Kyllä mä muuten mutku. Tällä tavalla kyyyninen luopuu kaikesta mahdollisesta hyvästä vapaaehtoisesti. Se on avainten luovuttamista murtovarkaalle ja kävelyä sateenvarjo auki aurinkoisena päivänä. Se on elämätöntä elämää. Kyynisyyden kohdalla voi vielä kääntyä takaisin. Se on vaikeaa, mutta joidenkin tiedän sieltä palanneen. Osa kuitenkin jatkaa matkaansa, vaikka tie on täynnä kielletystä ajosuunnasta muistuttavia merkkejä. Lopulta polku loppuu. Kateuden, katkeruuden ja kyynisyyden jälkeen neljän koon reitti päättyy umpikujaan. Umpikujan nimi on katumus. Tämä katumus on surua siitä, että käytti elämänsä kadehtimiseen, katkeroitumiseen ja kyynistymiseen. Että ei uskaltanut itse kokeilla, vaan vietti elämänsä vertaillen. Surua siitä, että päästi mahdollisuuden onneen lipeämään käsistään. Että valitsi vapaaehtoisesti henkisen varjopuolen elämästä. Muutos, uuden yrittäminen ja epäonnistumisen riski ovat pelottavia. Mutta vielä pelottavampaa on kuitenkin katumus siitä, että ei koskaan uskaltanut edes yrittää.

Onnellisuus. Turha kieltää - sitähän me kaikki haluamme. Osa löytää sen vahingossa, osa etsimällä, ja hyvin monet ovat jatkuvassa etsimisen tilassa. Päätin yrittää löytää vastauksen siihen, mistä onnellisuus syntyy. Sanotaan, että terveys, perhe ja työ tekevät onnelliseksi. Näin varmasti usein onkin, mutta miksi sitten niin monet heistä, joilla on nämä kaikki, ovat kuitenkin onnettomia? Ja vastaavasti on paljon onnellisia ihmisiä, joilta yksi tai useampi näistä puuttuu. Selityksen on siis löydyttävä jostain muualta. Mietelauseissa onnellisuutta on kuvattu matkaksi, ei päämääräksi. Sanotaan myös, että onni on valinta. Tai että se löytyy, kun lakkaa etsimästä. Minun mielestäni nämä latteudet muistuttavat enemmän aforismien hevonpaskabingoa kuin ymmärrystä siitä, mistä onni tulee. Aloin tarkkailla, millaisia ovat ihmiset, jotka mielestäni vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta. Aukoton menetelmä sekään ei ole - ihmiset kun pystyvät esittämään täysin muuta kuin mitä pinnan alla on. Silti uskon löytäneeni seikkoja, jotka yhdistävät onnellisia ihmisiä. Huomasin, että onnellinen ihminen seisoo omilla jaloillaan. Vaikka sitten pohjalla. Sinne elämä hänet toisinaan pudottaakin, koska onnellisillakin ihmisillä on elämässään huonoja hetkiä ja jopa tragedioita. Onnellinen ihminen hyväksyy tosiasiat - myös vaikeat. Panin merkille myös tämän: Onnellinen ihminen ei valita. Hän voi kyllä olla tyytymätön joihinkin asioihin elämässään, mutta hyödyttömän valittamisen sijaan hän pyrkii muuttamaan niitä paremmiksi. Onnellisuutta edesauttaa myös se, että ei jää vellomaan kokemiinsa loukkauksiin ja pettymyksiin. Onnellinen ihminen käsittelee ne, ja jättää ne sitten parhaansa mukaan taakseen. Onnelliset ihmiset ovat harvoin päässeet helpolla. Päinvastoin, he ovat joutuneet tekemään ehkä jopa poikkeuksellisen rankkoja ratkaisuja. Pidän sitä yhtenä onnellisuuden avaimista. Onnellinen ihminen ei etsi helppoa elämää vaan tyydyttävää elämää. Onnellinen ihminen on rohkea ihminen. Siksi hän ei välttele vaikeitakaan päätöksiä. Onnellinen ei odota, että joku toinen toisi onnen hänen elämäänsä. Hän ottaa vastuun onnellisuudestaan itse. Siihen kun pystyy, ei tarvitse ikinä odottaa sitä parempaa puolikasta, jonka löydyttyä elämä vasta olisi kokonainen. Onnellisella ihmisellä on ainakin muutama läheinen ystävä. Hän tietää, että ystävyys on kaksisuuntaista: saadakseen hyviä ystäviä on itsekin oltava sellainen. Parisuhteessa hän tietää riittävänsä itsenään, eikä vaadi toiseltakaan muuta. Onnellinen ihminen ei ole ylimielinen, mutta ei myöskään nöyristele. Hän tietää omat heikkoutensa. Kun niiden kanssa on sinut, kukaan muu ei voi käyttää niitä aseena häntä vastaan. Kun on tyytyväinen omaan elämäänsä, ei ole tarvetta vertailla itseään toisiin, saati syytellä muita. Huominen ei ole takuuvarma juttu edes onnelliselle ihmiselle. Siksi hän valitsee työnsä, asuinpaikkansa ja harrastuksensa niin, ettei hänen tarvitse odottaa viikonloppuja, lomia tai juhlapyhiä tunteakseen itsensä edes hitusen onnelliseksi. Tiedän, että tällainen luettelo kuulostaa hurjalta. Tuskin kukaan onkaan niin täydellinen tai niin onnellinen, että pystyisi aina hallitsemaan elämäänsä tällä tavalla. Jotakin suuntaa nämä piirteet kuitenkin voivat antaa. Ne ovat asioita, joita voi halutessaan harjoitella. Minä harjoittelen. Onnellisuus ei ole mikään taianomainen pysyvä olotila. Arkisesti se on vain syvää tyytyväisyyttä. Se on tunnetta siitä, että on kotona omassa elämässään. Tunnetta siitä, että ei haluaisi olla missään muualla tai kukaan muu. Onnellisuus on vastuun ottamista omasta elämästä, ja tunnetta siitä, että elämällä on merkitystä. Ja siinä vaiheessa kun ei tarvitse miettiä, onko onnellinen vai ei, alkaa olla jo aika lähellä.

Elämä on vain harvoin suurta taidetta. Enemmän kuin hienoa maalausta, se muistuttaa lasten pisteestä pisteeseen -puuhatehtävää. Me etenemme elämänvaiheesta toiseen ilman, että tiedämme, millainen kuvasta lopulta tulee. Pisteiden välillä me itkemme ja nauramme, rakastumme ja eroamme, toteutamme ehkä joitakin unelmia tai teemme suuria päätöksiä. Joskus pisteestä toiseen pääseminen on vaikeaa. Joidenkin elämässä kriisejä on enemmän kuin toisten, mutta kenenkään viivat pisteiden välillä eivät ole jatkuvasti siistejä ja suoria. Me sairastumme, saamme potkut, hautaamme läheisiämme, tulemme petetyiksi tai luovumme pakon edessä tärkeistä asioista. Silloin tuntuu, että seuraavalle pisteelle pääseminen on mahdotonta. Koko kuvan valmiiksi saamisesta puhumattakaan. Juuri silloin tekisi mieli rytätä koko paperi ja aloittaa alusta. Uusi elämä puhtaalta paperilta. Tabula rasa on kaunis ajatus, mutta todellisuudessa mahdoton. Ei ole mitään uutta elämää. On vain tämä yksi. Vaikka me jättäisimme kaiken vanhan ja yrittäisimme aloittaa alusta, se ei olisi mahdollista. Itseään kun ei pääse pakoon. Kaikki elämänmuutokset rakennetaan vanhan ja koetun päälle. Se edellyttää menneen ja eletyn hyväksymistä. Koetut ilot ja surut ovat osa meitä hautaan asti, ja hyvä niin. Niistä syntyy meidän persoonallinen, henkilökohtainen elämämme. Kokonainen elämä kun ei ole kasa luonnoksia, vaan yksi kuva virheineen kaikkineen. Elämän hienous on siinä, että meillä on mahdollisuus valita, mitä seuraavaksi piirrämme. On omalla vastuullamme hylätä asiat jotka tekevät elämästämme huonoa. Omalla vastuulla on myös löytää asiat, jotka tekevät elämästä nautinnollista. Kukaan muu ei voi - eikä saa - päättää toisen puolesta. Siinä vaiheessa, kun seuraava piste ei ole edes näkyvissä, mutta edelliseenkään ei voi jäädä, eteenpäin pääsee vain luottamalla itseensä. Siitä kuitenkin lopulta on kysymys. Rohkeudesta päättää itse, vaikka välillä menisikin metsään. Virheetön ja kaunis kuva kun ei kuitenkaan ole hyvä, jos se ei ole oma. Hallittujen siveltimenvetojen sijasta elämän jälki on useimmiten haparoivaa, hieman vinoa tai vapisevaa viivaa ja pyyhekumin jälkiä. Samoin kuin puuhatehtävässä, elämässäkään ei voi oikaista pisteiden välillä. Ero puuhakirjaan syntyy siitä, että kun askartelutehtävässä pisteet ovat jo valmiiksi olemassa, elämässä ne löytyvät yksi kerrallaan. Ja mikä parasta: niitä voi asetella paikoilleen itse, juuri siihen suuntaan, mihin haluaa.

En kirjoita päiväkirjaa. Valokuva-albumien suhteen olen luovuttanut jo ajat sitten. En käytä edes paperista kalenteria, johon jäisi muistoksi merkintöjä menneistä päivistä. Minun muistojeni säilytyspaikka on vaatehuoneeni hylly, jossa säilytän kymmeniä korkokenkiäni. Ne eivät ole kalliita merkkikenkiä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. En ole aina ollut korkokenkänainen. Ne tulivat elämääni siinä vaiheessa, kun aloin vuosien etsimisen jälkeen ymmärtää, kuka olen, ja mitä elämältäni haluan. Niillä on kuljettu askeleita, jotka eivät unohdu. Esimerkiksi näissä mustissa kengissä lähdin entisestä kodistani ja muutin uuteen. En katsonut taakseni. Näetkö nämä luumunpunaiset huikean korkeat avokkaat? Niihin liittyy monta iloista muistoa. Ne olivat jalassani kun ajoin autollani halki kesäisen Suomen. Ne olivat jalassani myös, kun kävelin sydänystäväni kanssa hiekkatiellä ja kävimme tärkeän keskustelun. Eräänä elokuisena perjantaina vietin ne jalassani kesän hauskimman illan ja yön. Näissä kullansävyisissä avokkaissa kävelin pahaa aavistamattomana sairaalaan, josta tulin ulos muuttuneena ihmisenä. Näissä ruskeissa saappaissa ajoin erään loppusyksyn pimeimpänä iltana vesisateessa pitkän matkan, jonka aikana päätin, että enää en tee yhtään kompromissia oman sieluni kustannuksella. Näissä hopeisissa paljettikengissä astelin parketin poikki, kun salillinen ihmisiä taputti minulle. Samoissa kengissä istuin Tapiolan kirkossa yllättyyneenä ihanasta käänteestä, jonka elämä oli saanut. Näissä yksinkertaisissa nahkakengissä kävelin halki syksyisen Honkanummen hautausmaan, ja sylissäni oli tuhkauurna, joka painoi enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. Tässä ovat mustat, ketjukoristeiset nilkkurit. Ne ovat niin rikki, että suutarikaan ei saa niitä enää käyttökelpoisiksi. Siitä huolimatta en halua luopua niistä. Niihin liittyy enemmän muistoja kuin yksiinkään toisiin kenkiini. Ne olivat jalassani, kun hautasin isäni. Ne olivat jalassani myös silloin, kun tanssin hänen muistolleen. Näissä kengissä kävin jännityksestä täristen ensimmäisillä treffeillä avioeron jälkeen. Näissä olin myös silloin, kun minut hurmasi mies, jonka pauloihin jäin pitkäksi aikaa, ja joka myöhemmin särki sydämeni. Nämä ruskeat käärmeennahkakuvioiset kengät hän riisui jaloistani. Näissä kengissä, näissä karvareunuksisissa kiilakoroissa, lähdin pois hänen luotaan viimeisen kerran. Näissä häpeämättömän korkeissa stilettikoroissa kävelin Helsingin Kalliossa ja nauroin ääneen. Näissä kengissä huomasin ensimmäisen kerran, että jopa koroissa olen lastani lyhyempi. Nämä ruusukoristeiset korkokengät minulla oli jalassani, kun opin tärkeän läksyn. Opetuksen sain myös käyttäessäni näitä sinisiä kiilakorkokenkiä. Näissä kengissä olin sinä kylmänä kylmänä pakkaspäivänä, kun tapasin hänet, joka on erilainen kuin muut. Se mikä muille näyttäytyy vain pintana, on minulle muistutus siitä kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa. Vaatehuoneeni kenkähylly on henkilökohtainen historiankirjoitus täynnä muistoja ja opetuksia. Näissä kengissä olen oikaissut ryhtini alistuneesta suorittajasta ihmiseksi, joka päättää itse, mihin suuntaan kulkee.

Minä tiedän, mitä suru on. Suru on sitä kun sydämen kohdalla onkin yhtäkkiä tyhjä peltirasia. Sellainen vanha lommoinen kassalipas. Se on ryöstetty, eikä sen sisällä ole enää mitään. Roisto on - kuin kiusallaan - laittanut lippaan lukkoon ja vaihtanut lukon numerosarjan. Oikeaa yhdistelmää on mahdotonta löytää. Mikä tuntuu turhemmalta kuin lukittu tyhjä kassalipas, jota ei saa enää auki? Ei mikään. Siitä pohjattoman tyhjyyden tunteesta nouseminen on rankkaa. Siksi sureminen on sitkeiden ja periksiantamattomien ihmisten hommaa. Paljon helpompaa olisi nimittäin jättää suru surematta. Moni niin tekeekin. Suru se vaan on sellainen kaveri, että se ei tykkää tulla sivuutetuksi. Se löytää tiensä pintaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Suru naamioituu mielellään alkoholismiksi tai työnarkomaniaksi, kurinalaiseksi liikuntaharrastukseksi tai persoudeksi herkuille. Salakavalasti se voi myös yrittää esittää muita tunteita kuten pelko, viha, väsymys tai välinpitämättömyys. On helpompaa sanoa olevansa stressaantunut kuin surullinen. Tyhjä lukittu peltirasia ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka laittaisi silmät kiinni niin ettei sitä näe. Elämä ei säästä surulta ketään. Se tulee kohdallemme silloin kun se itse haluaa. Pakenemisen sijasta se kannattaa ottaa vastaan. Sen kanssa kun ei oikein voi edes neuvotella. Tehokkuusajattelun rytmittämässä maailmassa suru tuntuu hankalalta tyypiltä, joka ei pysy meidän aikatauluissamme, vaan tekee kaiken juuri silloin kun sille itselleen sopii. Pienemmät surut voivat haihtua nopeastikin, mutta suuret surut kestävät vuosia. Se on vain hyväksyttävä. Nykyään on muodikasta olla positiivinen ja onnellinen. Tuntuu, että suru pitäisi piilottaa yksityisyyteen. Me pelkäämme surevaa siksi, koska sellaisen näkeminen muistuttaa meitä siitä, mitä kaikkea me voimme menettää silmänräpäyksessä. Ehkä me oppisimme olemaan hitusen inhimillisempiä, jos uskaltaisimme näyttää surun. Suru kuuluu kokonaiseen elämään. Suru nimittäin opettaa meille meistä itsestämme. Surimmepa mitä hyvänsä - kuollutta läheistä, menetettyä työpaikkaa, eroa tai ihastusta, jota emme saaneet omaksi - suru kertoo asioista, jotka ovat meille tärkeitä. Suru on osoitus siitä, että on välittänyt paljon. Ei välittäminen ole pahaa. Suru on sitä kun ottaa käteensä sen sydämen kohdalle jätetyn, tyhjän ja lukitun kassalippaan ja katsoo sitä tarkasti. Se näyttää rumalta ja rujolta pitkään. Käyttökelvottomalta. Siinä se kuitenkin on, ja jollain tavalla sen kanssa pitäisi yrittää tulla toimeen. Ensin hengenveto kerrallaan. Sitten tunti kerrallaan. Päivä, viikko, kuukausi kerrallaan. Rasiaa voi käännellä ja katsella eri puolilta. Siinä on monenlaisia lommoja. Siihen on osunut ennenkin, eikä se ole mennyt rikki. Kun sen pintaa pyyhkii, saattaa pölykerroksen alta paljastua kaunis kuvio, jonka oli jo unohtanut. Vanhat esineet ovat kauniita, koska niissä näkyy historia. Jokainen kuluma ja kolhu on jälki jostain tapahtumasta tai ihmisestä. Myös sydän kestää kolhuja. Pahojakin. Siitä tyhjästä lukitusta peltirasiasta tulee tärkeä, vaikka se ei toimikaan ihan niin kuin pitäisi. Kun aikaa kuluu, sitä ei tee enää mieli heittää pois. Siitä on tullut arvoesine. Ja jonain päivänä koittaa se hetki, jolloin numerosarja osuu kohdalleen ja lukko aukeaa taas. Usko minua, sillä minä tiedän, mitä suru on.

Tapasin eräänä päivänä elinkautisvangin. Vaihdoimme kuulumiset, olemmehan vanhoja tuttuja. Sen jälkeen kummankin päivä jatkui normaaliin tapaan työn ja perheen äärellä. En ollut tiennyt hänen tuomiostaan, vaikka hän on istunut sitä jo vuosia. Kun hän kertoi asiasta, syyllisyys hehkui hänen silmistään tummana ja kaiken nielevänä särkynä. Kyllä, hän oli tehnyt rikoksen. Rikoksen, josta ei ole säädetty lakikirjassa. Rikoksen, jolla hän on satuttanut läheisintä ihmistään. Vuosia on kulunut. Uhrin tuska ei helpota. Rikos kirvelee yhä kuin se olisi tehty eilen. Syyllinen on täynnä katumusta ja itsesyytöstä. Hän on tehnyt kaiken inhimillisesti kuviteltavissa olevan korjatakseen tekonsa seuraukset, mutta hän ei saa tekemättömäksi aiheuttamaansa pahaa. Lopputuloksena on kaksi elinkautisvankia näkymättömien kaltereiden takana. Aika on menettänyt merkityksensä. On vain ennen ja jälkeen rikoksen. Rikoksen, jonka uhreja he ovat jo kumpikin. Minun kävi sääliksi ystävääni. Jokainen loukatuksi tullut tietää, miltä tuntuu, kun elämästä lähtevät värit toisen tekojen seurauksena. Mutta moniko osaa ajatella, miltä tuntuu syyllisestä, joka kituen odottaa joka päivä armonlaukausta, jota ei tule? Uhrin puolella on helppo olla, mutta kuka puolustaisi syyllistä? Kun ei ole olemassa rangaistusta, jolla teon voisi sovittaa, on jäljellä vain yksi vaihtoehto. Anteeksianto. On ymmärrettävää, että uhrista tuntuu kohtuuttomalta vaatimus antaa anteeksi. Se voi tuntua samalta kuin hyväksyisi teon ja alistuisi ylikäveltäväksi. On vaikeaa uskaltaa luottaa uudelleen, kun luottamus on kerran menetetty. On helppoa haluta säilyttää ylpeytensä rippeet ja pysyä katkerana. Surullista on, että katkeruus ei auta. Lopulta siitä kärsii kaikkein eniten uhri itse. Voidakseen antaa anteeksi pitää nähdä ne näkymättömät kalterit, jotka estävät onnen, jos toisen pahaan tekoon jää kiinni. Sillä ei anteeksi antaminen poista sitä, että on tullut kaltoin kohdelluksi. Eikä se mitätöi niitä tunteita, joita on kokenut toisen toiminnan takia. Anteeksi antaminen on uhrille keino päästä eteenpäin ja säilyttää olemassa oleva ja koettu hyvä. Antamalla anteeksi voi asettaa itsensä samalle viivalle sen ihmisen kanssa, jolle antaa anteeksi. Jopa silloin, kun syyllinen ei sitä edes pyydä. Elinkautisvankiystäväni on rangaistuksensa kärsinyt, mutta ei ole vieläkään vapaa. Hän on joka päivä vuosien ajan pelännyt rakkaimpansa menettämistä, kantanut mukanaan itseinhoa ja puhuu jo itse itselleen julman tuomarin äänellä. Hän on läksynsä oppinut. Hän odottaa armoa. Paitsi uhrilta, myös itseltään. On inhimillistä erehtyä, on inhimillistä loukkaantua, on inhimillistä tuntea surua ja vihaa. Mutta inhimillisintä kaikista on kyky ja tahto antaa anteeksi. Sekä toiselle että itselle. Se ei ole luvan antamista muille käyttäytyä miten tahansa. Se on lupa astua näkymättömien kaltereiden takaa vapauteen.

Olipa kerran Erakko. Hän oli puoleensavetävä ja mukava tyyppi. Kovia kokenut, mutta kukapa meistä ei olisi. Nimestään huolimatta Erakko kaipasi jotain. Hän ei oikein itsekään tiennyt mitä. Eräänä päivänä Erakon ovelle koputti Kauneus. Erakko häikäistyi hänen loistoaan. “Tule mukaani”, pyysi Kauneus. Erakko pohti hetken. “Hän on kyllä kaunis, mutta onko hän myös ystävällinen? Mitä jos Ystävällisyys koputtaa ovelle juuri silloin, kun olen poissa?” Lopulta Erakko ihaili Kauneutta hetken, mutta ei uskaltanut lähteä tämän matkaan. Aika kului ja Erakko kävi yksinäisemmäksi. Eräänä päivänä ovelle koputti Ystävällisyys. Erakon sydäntä lämmitti tulijan lämpö. Juuri tätä hän oli kaivannut. Sitä paitsi Ystävällisyys oli myös kaunis. “Tule mukaani”, pyysi Ystävällisyys. Erakon teki mieli lähteä. Silti jokin pisti epäröimään. “Hän on kyllä ystävällinen ja kaunis, mutta onko hän myös viisas? Mitä jos Viisaus koputtaa ovelle juuri silloin, kun olen poissa?” Lopulta Erakko nautti Ystävällisyyden lämmöstä hetken, mutta ei uskaltanut lähteä tämän matkaan. Ystävällisyyden lähdön jälkeen tuli viileää. Eräänä päivänä ovelle koputti Viisaus. Erakko oli mykistynyt tämän sivistyksestä. Juuri tällaista älykästä seuraa hän oli kaivannut. Eikä siinä vielä kaikki. Viisaus oli myös ystävällinen ja kaunis. “Tule mukaani”, pyysi Viisaus. Erakko oli jo lähdössä, kun häntä alkoi taas pelottaa. “Hän on kyllä viisas, ystävällinen ja kaunis, mutta onko hän myös luotettava? Mitä jos Luotettavuus koputtaa ovelle juuri silloin, kun olen poissa?” Erakko keskusteli Viisauden kanssa vielä hetken, mutta jäi lopulta itse kotiin. Oli pitkään hiljaista. Erakko pohti, olisiko hänen sittenkin pitänyt lähteä jonkun kolkuttajan matkaan. He kaikki olivat olleet hänelle hyviä. Toisaalta, aina oli tullut vielä parempi. Pitkän ajan kuluttua ovelle koputettiin taas. Erakko avasi oven. Siellä odotti Luotettavuus. Erakko oli lumoutunut. Luotettavuus teki hänen olonsa ennenkokemattoman turvalliseksi. Juuri sitä hän oli tarvinnut ja odottanut. Sitä paitsi Luotettavuus oli myös viisas, ystävällinen ja kaunis. “Toinen nimeni on Rakkaus”, sanoi Luotettavuus. “Tule minun mukaani.” Erakko mietti pitkään. Seuralaisessa oli kaikki se, mitä hän oli koko elämänsä kaivannut. Tulija oli niin hyvä, että hän alkoi jo miettiä, riittääkö hän itse. “Hän on kyllä luotettava, viisas, ystävällinen ja kaunis, mutta pitääkö hän siltikään minusta riittävästi? Mitä jos hän hylkää minut? Mitä jos ovelle koputtaa joku vielä parempi juuri silloin, kun olen poissa?” Raskain mielin Erakko lähetti Rakkauden pois. Aika kului. Erakko jatkoi elämäänsä kuten aina ennenkin. Hän oli kokenut kovia, mutta kukapa meistä ei olisi. Jokin oli silti muuttunut. Erakko mietti pitkään, mitä se oli. Kunnes eräänä päivänä hän viimein tajusi. Kukaan ei ollut koputtanut hänen ovelleen enää pitkään aikaan.

Kuvittele itsesi tärkeään kokoukseen. Väsyttää. Päätä särkee. Venyttelet ja otat särkylääkkeen. Ne eivät auta oloon, joka käy koko ajan huonommaksi. Kun kokouksen jälkeen pääset raittiiseen ilmaan, tajuat, miten tunkkaista kokoushuoneessa onkaan ollut. Samalla tavalla eroon päättyneen parisuhteen aiheuttaman paineen tuntee kunnolla vasta, kun suhde on ohi. Siksi eronnut ihminen monesti kommentoi oloaan sanalla helpottunut. Vaikka eroon liittyy paljon tuskaa ja surua, helpotus voi silti olla tunteista suurin. Mitä pidemmästä, tärkeämmästä ja vaikeammasta suhteesta on ollut kysymys, sitä pidempään vie tottua uuteen. On eroja, joissa oikeasti vain kasvetaan erilleen. Sitten on niitä kipeämpiä. Joskus joutuu opiskelemaan perusasiat kokonaan uudelleen. On opeteltava antamaan itse itselleen hyviä asioita. On uskallettava tehdä ratkaisuja, joiden myötä elämä muuttuu jälleen tyydyttäväksi. Mutta se kaikki on vasta alkua. Suurin työ on päästää kokonaan irti menneestä ja opetella uudelleen luottamaan. Menneen suhteen tavat toimia ja kommunikoida saattavat nimittäin roikkua mukana vielä pitkään eron jälkeenkin, vaikka ne olisikin tajunnut jo ajat sitten virheellisiksi. Alistettu voi yhä soimata itse itseään ex-puolison sanoin. Arvottomaksi itsensä tuntenut ei tahdo uskoa, että ansaitsisi aitoa rakkautta. Petetty voi luulla, että on liian huono ollakseen koskaan kenellekään toiselle se ainoa. Jos niitä asioita ei käy läpi, on suuri riski päätyä uuteen suhteeseen toistamaan täsmälleen samoja virheitä. Voi erehtyä luulemaan rakkaudeksi sitä, että saa toiselta huomiota silloin tällöin, tai ajatella, että jonkinlainen epävarmuus kuuluu kaikkiin parisuhteisiin. Parhaiten menneen suhteen pitkälle ulottuvat lonkerot huomaa, kun rinnalle löytyy ihminen, joka näyttää, mitä oikea välittäminen on. Suruun päättyneiden suhteiden pettymykset voivat kalvaa vielä niin, että on vaikeaa uskoa, että on jonkun mielestä ihana vain omana itsenään - ja peräti virheineen. Pettymysten jälkeen hyvyys voi yllättäen ollakin kaikkein pelottavinta. Sen menettämistä voi pelätä niin paljon, että ei uskalla tarttua onneen, kun se koputtaa olkapäähän ja tarjoaa kättään. Silloin sitä on kuin pahoinpidelty eläin, joka ei usko, että jostain löytyykin käsi, joka lyömisen sijasta ruokkii ja hyväilee. Sellaisen lähelle haluaa jäädä, mutta toistuvasti yhä säpsähtelee pelosta, että sieltä sittenkin tulee lyönti. Hyvään voi totutella kaikessa rauhassa. Jos se on oikeanlaista hyvää, se kyllä malttaa odottaa pelon poistumista. Se oikeanlainen hyvä on luottamuksen arvoinen. Erosta toipumiseen ei ole oikotietä. Ei, vaikka se olisikin ollut helpotus. Vasta sitten, kun pettymykset ja omatkin virheet on nieleskellyt pala palalta, on lopulta valmis luottamaan taas. Silloin tietää riittävänsä omana itsenään. Silloin haluaa tehdä parhaansa ollakseen itsekin toiselle hyvä. Silloin tietää, mitä itse ansaitsee, ja mitä on oikeus toiselta odottaa. Ne ovat niin suuria asioita, että niitä kannattaa opiskella vaikka vähän pidempäänkin. Sen jälkeen osaa tunnistaa tunkkaiset huoneet, eikä mene niihin enää. Sen jälkeen luottaa siihen, että on olemassa huoneita, joita osataan tuulettaa. Niissä on aina raitista ilmaa.

Olen saanut viime aikoina todistaa ystäväpiirissäni rohkeita suunnanmuutoksia. Ne ovat olleet ihanaa seurattavaa. Näyttää siltä kuin nämä ihmiset olisivat saaneet suurten päätösten myötä rekkalasteittain ylimääräistä elinvoimaa, niin säteileviltä he vaikuttavat kaiken jälkeen. Yksi heistä antautui rakkaudelle vietettyään monta vuotta yksin, omia pelkojaan ja muita solmujaan selvittäen. Toinen hyppäsi helposta ja pysyvästä työstä epävarmempaan mutta kiehtovampaan. Kolmas uskalsi vuosien harkinnan jälkeen erota suhteesta, joka teki hänet enemmän surulliseksi kuin onnelliseksi. Nyt heidän loisteensa on silmiinpistävää. Kaikkien kolmen tarinaa yhdistää se, että ennen näitä suuria käänteitä heidän elämässään oli pitkä hiljainen vaihe. Se ei ollut jatkuvasti tyytymätöntä elämää, vaan pikemminkin helppoa ja riskitöntä arkea ilman kohokohtia. Sellaista, joka pidemmän päälle voi alkaa ahdistaa. Sellaista, joka saa aikaan hiljaisen kaipuun johonkin itselle oikeampaan tapaan elää. Olen alkanut uskoa, että sellainen vaihe tarvitaan, jotta oikeasti syntyy varmuus siitä, mihin suuntaan elämäänsä haluaa viedä. Silti omalle kohdalle osuessa sen vaiheen haluaisi ohittaa ja pikakelata. Arki ei tunnu enää tyydyttävältä, mutta vielä ei oikein tiedä, mitä siinä pitäisi muuttaa. Se tuntuu edestakaiselta vehtaamiselta, joka ei johda mihinkään. On aallonpohjaa ja ahdistusta ja paluuta lähtöruutuun. Epäuskoa siihen että mikään voisi ikinä olla toisin. Pelkoa siitä, osaisiko ja uskaltaisiko edes ottaa ratkaisevan askeleen, jos tilaisuus tulisi. Se on vaihe, jossa elämää haudutellaan. Se on vaihe, jossa muutos saa alkunsa. Isoja ratkaisuja kun ei kuulukaan kiirehtiä. Hoppuilemalla voi rikkoa itsensä ja pahimmillaan jonkun toisenkin. Kokemuksesta tiedän, että juuri ennen kuin asiat kirkastuvat, on kaikkein sumuisinta. Tuntuu, että elämä on yhtä vellomista samoissa iänikuisissa kysymyksissä, joihin ei löydy vastausta. Ratkaisun tekeminen pelottaa. Se kuuluu asiaan. Ja sitten, vähän kuin varkain, tulee päivä, jolloin kaikki on selvää. Turhat epäilykset poistuvat. Silloin tietää, miten kuuluu toimia. Silloin on valmis kaikkeen, mitä muutos tuo mukanaan. Myös uhrauksiin, joita suuret suunnanmuutokset useimmiten vaativat. Helpotuksen tunne on vahvin merkki siitä, että päätös on ollut oikea. Helpotusta seuraa ilo itsensä kuuntelemisesta. Sivustakatsojat näkevät ihmisen, joka on täynnä sisäistä rauhallista voimaa ja silmiinpistävää onnellisuutta. Siihen tilaan ei ole nopeaa reseptiä. Elämä, joka tuntuu kaikella tavalla omalta, syntyy hitaasti hauduttaen.

Teitkö uudenvuodenlupauksia? Minä en tehnyt. Sen sijaan mietin, mitä kaipaan elämääni juuri nyt. Mikä olisi minulle hyväksi? Onko tullut oikea hetki jonkin asian toteuttamiselle? Onko jokin ongelma tai ristiriita, jonka haluaisin ratkeavan? Teen näin aina vuoden vaihtuessa. Tälläkin kertaa vastaukset kysymyksiin löytyivät helposti, kun käänsin ajatukseni pois muun maailman miellyttämisestä ja kuuntelin sydäntäni. Vastausten perusteella syntyivät minun toiveeni ja suunnitelmani alkaneelle vuodelle. Kutsutaan niitä vaikka uuden vuoden päätöksiksi, sillä en luvannut mitään kenellekään. Sen sijaan päätin antaa valitsemilleni asioille mahdollisuuden toteutua. Jo monena vuonna tämä menetelmä on toiminut. Vuosi sitten pohdin vastaavalla tavalla asioita, mutta hieman rohkeammin. Tein itselleni kirjallisen listan asioista, joiden toivon toteutuvan tai jotka haluan kokea loppuelämäni aikana. Se on korkealentoinen lista, täynnä toinen toistaan suuruudenhullumpia toiveita. Mutta koska ne ovat minun toiveitani, ei niiden tarvitsekaan olla kenenkään mittapuulla realistisia tai järkeviä. Piilotin listan ja muistin itsekin sen olemassaolon vasta joulukuussa, kun aloin tuttuun tapaan pohtia alkavan vuoden toiveitani. Etsin sen ja luin. Loppuelämäni listalla on kymmenkunta asiaa. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, kun tajusin, että kaksi niistä oli jo toteutunut kuluneen vuoden aikana. Kumpaakin niistä pidin vielä vuosi sitten vain kaukaisena haaveena. En edes muistanut kirjoittaneeni niitä ylös. Eivät ne ole toteutuneet taianomaisesti itsestään, sillä tein viime vuoden aikana kummankin toteutumiseksi valtavasti töitä. Mutta en minä asioita ratkoessani ja toteuttaessani muistanut, että ne olivat jollain listalla. Listan avulla ne vaan olivat liimautuneet alitajuntaani niin vahvasti, että uskoin niiden toteutumisen olevan mahdollista, enkä enää pelännyt ryhtyä toimeen. Samaan ilmiöön perustuvat myös nämä vuosittaiset toiveeni ja suunnitelmani. Ne eivät ole kuureja tai projekteja tai päätöksiä ryhtyä yhtäkkiä paremmaksi ihmiseksi. Ne eivät ole päätöksiä uudesta elämästä. Päinvastoin, ne ovat haaveita asioista, joita tahdon juuri tähän elämään. Ne ovat elämäni suuntaviivoja. Tämän vuoden tavoitteisiini poimin yhden asian myös siltä loppuelämäni listalta. Vielä tällä hetkellä se tuntuu kaukaiselta haaveelta. Mutta minä luotan alitajuntaani. Ja siihen, että olen miettinyt toiveitani vakavissani. Kun toive tulee syvältä sisimmästä, ei tarvitse pelätä motivaation loppumista. Mitä sinä haluat tältä vuodelta? Tai loppuelämältäsi? Uskallatko olla rehellinen - tunnistaa ja tunnustaa syvimmät kaipauksesi? Mieti rauhassa. Vaikka useamman viikon ajan. Sen jälkeen ota kynä ja paperia. Kirjoita asiat ylös. Kirjoita sensuroimatta, älä häpeä mitään. Kirjoita vain itsellesi, sillä listan sisältö ei kuulu kenellekään muulle kuin sinulle. Kirjoittaessasi näet, miten sydämesi salaisimmat toiveet saavat ensimmäisen kerran konkreettisen muodon kirjaimina paperilla. Niistä alkaa tulla totta.

Oletko ikinä pysähtynyt miettimään, keiden kaikkien annat vaikuttaa elämääsi? Määritteletkö itse mitä haluat tehdä ja kenen kanssa, vai oletko kuin marionetti, jota muut ohjailevat? Ei ole ollenkaan harvinaista, että aikuisen ihmisen itsenäistyminen on jäänyt vähän puolitiehen. Vaikka päällisin puolin näyttää siltä, että tekee ratkaisunsa itse, on omien rajojen puolustaminen monelle kuitenkin vähän vaikeaa. Pahimmillaan se voi olla sitä, että yrittää revetä kaikkialle, miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kaveri, jotta kenellekään ei tulisi paha mieli. Silloin on jo suuressa vaarassa jättää itse itsensä heitteille. Ennen kuin tilanne pääsee näin pahaksi, kannattaa tehdä muutamia rajatarkastuksia. Sinulla on lupa itse määritellä, mitä jaksat ja mitä et jaksa. On aikoja jolloin jaksaa enemmän ja aikoja jolloin jaksaa vähemmän. Jos tuntuu siltä, että juuri nyt voimat riittävät vain perusarkeen, sinulla on oikeus kieltäytyä leipomasta mokkapaloja hyväntekeväisyysmyyjäisiin tai olla ottamatta ylimääräistä projektia vastuullesi. Niiden aika on sitten, kun voimia on enemmän. Kenelläkään muulla kuin sinulla itselläsi ei ole oikeutta sanoa, mitä sinun kuuluisi jaksaa. Sinulla on myös oikeus päättää, keitä päästät lähipiiriisi. Kannattaa miettiä, kuuluuko siihen ihminen, joka toistuvasti arvostelee tai loukkaa sinua - olipa se sitten vanha ystävä, anoppi tai naapuri. Aikuismaista käytöstä on tietenkin ensin sanoa asiasta ja yrittää korjata tilannetta. Ehkä omassakin käytöksessäsi on korjattavaa, jota et ole tullut ajatelleeksi? Jos tilanne ei yrityksistä huolimatta parane, sinun ei ole pakko olla tekemisissä heidän kanssaan. Kuka vaikuttaa tunne-elämääsi? Harvoin on mahdollista päättää tietoisesti kehen ihastuu tai rakastuu, mutta siihen voi vaikuttaa, pitääkö elämässään suhdetta, josta tulee paha olo. Jos toinen kohtelee sinua kuin roskaa, kysy itseltäsi, miksi pidät sellaista ihmistä elämässäsi. Mikä oikeus kenelläkään on mellastaa sinun tunne-elämäsi kustannuksella? Irrottautuminen voi olla vaikeaa, mutta pidemmän päälle helpotus. Jos elämässäsi on ex-puoliso, saat vetää rajat myös siihen suuntaan. Entinen on entinen, eikä sinulla ole velvollisuutta raportoida tai perustella tekemisiäsi hänelle. Tosiystävät tunnistaa jokainen. He ovat niitä joille kelpaat rähjäisenä ja vajaavaisena, ja joiden kanssa kanssakäyminen on aina vastavuoroista. Mutta sitten saattaa olla kavereita, jotka ottavat yhteyttä vain kun tarvitsevat jotain, mutta ovat aina liian kiireisiä auttamaan, kun sinä tarvitsisit apua. Mieti kaksi kertaa tarvitsetko heitä elämääsi. Sama pätee luottamukseen. Kannattaa erottaa ne ihmiset, joihin todella voit luottaa niistä, jotka mielellään kuuntelevat henkilökohtaiset asiasi vain raportoidakseen ne eteenpäin juorumarkkinoilla. Sosiaalinen media on kasvattanut monen kaveripiiriä. Esimerkiksi facebookia ei kannata ottaa liian vakavasti, mutta voi silti miettiä, keitä hyväksyy siellä kavereikseen. Onko syytä pitää listalla ihminen, joka tosielämässä ei edes tervehdi tullessaan vastaan? Tiedät kyllä vastauksen. Omassa elämänpiirissä olevien ja sinne pyrkivien ihmisten suhteen kannattaa pysyä positiivisena. Useimmiten ihmiset ovat hyviä. Kannattaa olla avoin kaikelle uudelle - ei sitä tiedä mitä hyvää sieltä tulee. Omat rajat pitää silti vetää, etkä ole niiden suhteen selitysvelvollinen kenellekään. Omien henkilökohtaisten rajojen määrittely ei ole pelkästään oikeus, vaan oman mielenrauhasi kannalta suorastaan velvollisuus. Jos et sitä tee, pääsee kuka tahansa lampsimaan mielesi poikki likaisilla jaloillaan.

Milloin on oikea hetki tunnustaa rakkautensa toiselle ihmiselle? Milloin on sopivaa ylittää tuo raja, jonka jälkeen ihmissuhteessa mikään ei ole ennallaan? Minun mielestäni oikea hetki on silloin, kun on varma tunteestaan. Jos toinen ei tunteisiin vastaa, mikään hetki ei sitä muuta. Jos toinen tuntee samoin, hetki on täydellinen joka tapauksessa. Kun rakkauden tunne saavutetaan, on suhde todennäköisesti kehittynyt jo johonkin pisteeseen. Ei niitä tilanteita yhdessä elämässä montaa kertaa tule. Jokainen rakkaudentunnustus on ainutlaatuinen, oli hetki tai seuraus mikä tahansa. Kuitenkin me tunnumme suorastaan arastelevan rakkautemme tunnustamista. Me piilotamme sen, mikä tekisi mieli julistaa koko maailmalle. Luulen, että yleisin syy tunteiden piilottamiseen on pelko. Jostain meidän parisuhdekulttuuriimme on hiipinyt kummallinen ajatus, jonka mukaan se, joka pelaa korttinsa avoimesti, olisi automaattisesti alakynnessä. Toinen outo päähänpinttymä on oletus siitä, että se, joka rakastaa enemmän, olisi jollain tapaa puolustuskyvytön. Me pelkäämme tunnustaa rakkautemme, koska pelkäämme, että toinen ei rakasta takaisin. Sen vuoksi me jemmaamme näitä ratkaisevia sanoja. Minä vastustan parisuhdeasioissa kaikenlaisia valtapelejä. Ei rakkaus ole valuuttaa jolla keinotellaan. Rakastaminen ei myöskään ole kilpailu siitä kumpi tuntee enemmän ja kumpi vähemmän. Rakkaus on rakkautta. Karu totuus kuitenkin on, että asiat eivät välttämättä mene kuten elokuvissa. Siitä huolimatta rakkaudentunnustus paljastaa aina totuuden, ja se on pidemmän päälle tärkeintä. Hienointa tietenkin on, jos toinen vastaa tunteeseen. Silloin molemmille on saman tien selvää, missä mennään, ja että kumpikin on suhteessa vakavissaan. Jos vastapuoli ei tunne samoin, mutta on matkalla siihen suuntaan, hän todennäköisesti kertoo sen. Silloin molemmat tietävät, että suhteella on paljon toivoa. Jos toinen ei vastaa tunteeseen, kohtaa se, joka rakastaa, surun. Rakkaudentunnustus ei siltikään ole arvoton. Päinvastoin. Se muuttuu arvokkaaksi erityisesti rakastavalle ihmisille itselleen. Lopputulos ei nimittäin olisi yhtään erilainen, vaikka rakkauttaan ei tunnustaisikaan. Jos toinen ei rakasta, hän ei rakasta, riippumatta siitä mitä sanotaan tai jätetään sanomatta. On parempi saada tietää totuus suoraan ja aloittaa toipuminen, kuin elätellä kenties pitkäänkin valheellista ja turhaa toivoa. Elämä on liian lyhyt tunteiden piilottamiseen. Jos aidosti ja vilpittömästi rakastaa toista ihmistä, on molemmille oikein sanoa se ääneen. Sillä surullisempaa kuin rakastaa ja jäädä vaille vastarakkautta, on rakastaa niin, ettei rakkauden kohde saa sitä koskaan edes tietää. Rehellinen rakkaudentunnustus vapauttaa, kävi miten kävi.

Minulla on koiraystävä Picasso. Tapaan sitä valitettavan harvoin, mutta joka kerta poistun sen luota vähän viisaampana. Picassoa ei voi sanoa älyn jättiläiseksi, mutta itsetunnon, rakastamisen ja elämänhallinnan suhteen se on taitavampi kuin kalleinkaan terapeutti tai elämäntaitovalmentaja. Tähän mennessä se on opettanut minulle muun muassa seuraavat asiat. Kun väsyttää, pitää levätä. On tietenkin lapsellista verrata eläintä ihmiseen, mutta myönnä pois; eläimellä on biologinen viisaus puolellaan. Kun voimat ovat ehtyneet, niiden pitää antaa palautua. Muuten ei mistään tule mitään. Se taito puuttuu monelta ihmiseltä. Rutiinit pitävät terveenä ja tyytyväisenä. Riittävän levon ohella säännöllinen lenkkeily ja tarpeen mukainen syöminen pitävät Picasson kunnossa. Rutiineista pitää tarpeen tullen voida myös poiketa. Jos on kiire, vähän lyhyempikin lenkki riittää, ja toisinaan voi herkutella ja nauttia siitä täysin siemauksin. Ja kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Joskus on ihanaa antautua vain leikkimään ja pitämään hauskaa. Ei saa haukkua toisia. Se on epäkohteliasta ja vaikeuttaa kaikkia suhteita. Sitä paitsi kukaan ei tykkää sellaisesta joka räksyttää ja näykkii koko ajan. Kaikkia ihmisiä kannattaa lähestyä rakkaudella. Picasso rakastaa lähtökohtaisesti kaikkia jotka se kohtaa. Se ei katso ystävänsä ikää, sukupuolta, ihonväriä, varakkuutta tai seksuaalista suuntautumista. Picasso on ystävä kaikille, jotka kohtelevat sitä hyvin. Jos joku osoittautuu pelottavaksi tai vaaralliseksi, Picasso tekee johtopäätöksensä. Sillä on vain hyviä ystäviä, sillä huonot eivät ole ystäviä lainkaan. Kannattaa antaa anteeksi nopeasti, eikä tapahtunutta pidä muistella sen jälkeen. Picasso kyllä harmistuu, jos vaikka minä tallaan vahingossa sen tassulle, mutta se ei jää ikinä vellomaan kokemaansa vääryyteen. Picasso antaa vahingot anteeksi ja jatkaa kevyin sydämin. Seuraavalla kerralla ollaan taas ylimmät ystävät. Parasta on keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Kun syödään, ei tehdä muuta. Kun levätään, silloin vain levätään. Kun ulkoillaan, keskitytään ihmettelemään ympärillä olevia asioita sataprosenttisesti. Ja kun leikitään, unohdetaan kaikki muu. Tästä meidän stressaantuneiden älypuhelinriippuvaisten työnarkomaanien tulisi todellakin ottaa oppia. Kun toista surettaa, pelkkä läsnäolo riittää. Picasso ei osaa selittää ikäviä asioita hyviksi tai antaa syvällisiä neuvoja suuriin ratkaisuihin. Lohduttaa se silti osaa ja sen se tekee täydestä sydämestään. Se tulee vierelle ja antaa kaiken huomionsa ja lämpönsä. Sitä kannattaisi ihmistenkin kokeilla useammin keskenään. Rakkaudelle pitää uskaltaa antautua. Sen Picasso todella osaa. Se menee rakkaansa lähelle, asettuu paijattavaksi ja samalla antaa hellyyttä itse. Picassolle ei tule mieleenkään, etteikö se itse olisi kaiken saamansa hellyyden ja rakkauden arvoinen. Tietenkin on, koska se on ainutlaatuinen siinä missä kuka tahansa. Rakkaus pitää vain uskaltaa vastaanottaa. Ainoa vastapalvelus minkä Picasso rakkauden eteen tekee on, että se rakastaa itse takaisin, ehdoitta. Juuri niin kuin kuuluukin.

Kuinka moni onkaan unelmoinut sen ainoan oikean löytämisestä! Ihmisestä joka olisi täysin sopiva juuri itselle, kuin mittatilaustyönä tehty. Kuulostaa sadulta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän uskon yhteen ainoaan oikeaan. Olen huomannut, että on mahdollista rakastaa monenlaisia ihmisiä. Tärkeämpää on oppia tunnistamaan se väärä. Se, jonka kanssa elämäänsä ei kannata viettää. Se väärä ei pyydä anteeksi. Parisuhteessa molemmat osapuolet tekevät jossain vaiheessa väärin, ja riitoihin tarvitaan aina kaksi. Suhteesta on mahdollista pitää huolta vain, jos kumpikin myöntää olevansa toisinaan täysi tollo. Se väärä ei myöskään anna anteeksi. Riidellessä hän palaa vanhoihin juttuihin, joiden piti olla jo sovittuja. Hän ikään kuin kerää ikuista todistusaineistoa sinua vastaan. Älä suostu sellaiseen. Se väärä toivoo, että olisit toisenlainen. Se voi ilmetä esimerkiksi niin, että hän vertailee sinua entisiin kumppaneihinsa tai tuttaviinne, arvostelee ulkonäköäsi, älyäsi tai tapojasi. Eli yksinkertaisesti saa sinut tuntemaan, että et ole tarpeeksi hyvä. Vaikka ei olisi olemassa sitä yhtä ainoaa oikeaa, parisuhteessa on saatava tuntea olevansa ainutlaatuinen. Jos hän jatkuvasti huomauttelee puutteistasi, muista, että sinä et ole väärä. Hän on. Se väärä valehtelee. Hän ei ole välttämättä jäänyt kiinni valheesta sinulle, mutta näet ja kuulet hänen valehtelevan muille. Ole varovainen. Ikävä kyllä on todennäköistä, että valehtelija valehtelee ennemmin tai myöhemmin myös sinulle. Se väärä ei hyväksy lapsiasi tai menneisyyttäsi. Tässä asiassa ei ole astevaihteluja. Jos hän ei ota koko pakettia, hän on se väärä ja sillä selvä. Se väärä ei uskalla sanoa sinulle vastaan. Se voi olla mukavaa hetken aikaa, mutta kannattaa olla rehellinen: pidemmän päälle kumppani, joka suostuu mihin tahansa, ei ole sopiva vastapari. Myös tyyppi, joka haraa vastaan kaikessa, on se väärä. Se väärä lykkää sitoutumista. Hän ei tee aloitetta yhteisiin tekemisiin, ei kunnioita mielipiteitäsi, tai haluaa tehdä vain itseään kiinnostavia juttuja. Hän haluaa mennä ja tulla sinusta riippumatta ja on kanssasi vain kun hänelle itselleen sopii. Se väärä välittää sinusta silloin, kun yhdessäolo on helppoa, mutta vetäytyy, kun tulee aika nähdä vaivaa suhteen eteen. Pahimmillaan se väärä pitää sinua varamiehenä tai kakkosvaihtoehtona - ajankuluna siihen asti, kunnes vastaan tulee joku hänen mielestään parempi. Lopetan sen väärän tuntomerkkien listauksen tähän. Mikään tällainen lista ei ole koskaan täydellinen tai yleispätevä. Ole itse tarkkana. Jos hän tuntuu väärältä enemmän kuin oikealta, hän todennäköisesti on väärä. Kannattaakin katsella ympärilleen silmät auki ja mieli avoimena. Niitä oikeita on monenlaisia, kun vain erottaa heidät niistä vääristä. Kun kaksi toisilleen ei väärää päättää tehdä kaikkensa ollakseen toisilleen hyviä, syntyy kaksi toisilleen oikeaa. Kaksi toisilleen mittatilaustyönä tehtyä. Mutta loppuun vielä yksi vinkki. Kaikista tärkein. Kun olet löytänyt ihmisen, joka ei ole se väärä, pidä huolta, että et ole sitä itsekään.

On isänpäiväviikko. Sen kunniaksi haluan toivottaa hyvää isänpäivää teille kaikille erilaisille ja ainutlaatuisille isille. Hyvää isänpäivää sinulle, joka vietät ensimmäistä isänpäivääsi. Elämäsi on muuttunut lopullisesti. Enää et elä yhtään täysin huoletonta päivää, sillä lapsesi myötä sait lahjaksi myös valtavan vastuun. Sen vastuun mukana tuli rakkaus. Niin suuri rakkaus, että suurempaa ei ole, ei mitään eikä ketään kohtaan, ikinä. Hyvää isänpäivää myös sinulle sinne ruuhkavuosiin. Sinne vaipanvaihtojen, korvatulehduskierteen ja yövalvomisten keskelle. Aikaa, käsiä ja jaksamista on koko ajan liian vähän, kitinää, sotkua ja kiirettä koko ajan liikaa. Hyvää isänpäivää sinulle, joka kiiruhdat töistä ruokakaupan ja päiväkodin kautta kotiin läksyjä tarkistamaan, ruokaa laittamaan, harrastuslaukkua pakkaamaan ja kuljettamaan sekä omaa lastasi että liutaa naapurin lapsia jumppaan, musiikkiopistoon tai palloiluhalliin. Hyvää isänpäivää sinulle, joka tunnet huonoa omaatuntoa, kun kokous taas kerran venyy. Et voi poistua, vaikka tiedät, että sen takia myöhästyt lapsesi pelistä, jota lupasit mennä katsomaan. Hyvää isänpäivää sinulle isä, jonka sydän särkyy ikävästä, koska et voi nähdä lastasi niin usein kuin haluaisit. Hyvää isänpäivää sinulle, joka olet lapsellesi sekä isä että äiti. Hyvää isänpäivää sinulle, joka olet isähahmo toisen isän lapsille. Viet heitä kouluun ja harrastamaan, ruokit, torut ja kannustat. Hyvää isänpäivää sinulle, joka yrität esittää rentoa tavatessasi ensimmäistä kertaa lapsesi tyttö- tai poikaystävän, mutta todellisuudessa sinua jännittää vielä enemmän kuin lastasi. Hyvää isänpäivää sinulle, joka valvot viikonloppuöisin sängyssä maaten ja odottaen. Sinun tekisi mieli soittaa tai laittaa viesti lapsellesi, mutta et voi, koska tiedät, että hän itsenäistyy vain opettelemalla. Silti rauhoitut ja saat unen vasta, kun kotiovi kolahtaa kiinni hänen perässään. Hyvää isänpäivää sinulle, jonka lapsi on jo lentänyt pesästä. Sinulle, joka opettelet luottamaan siihen, että hänen siipensä kantavat kyllä. Hyvää isänpäivää sinulle isä, josta on tullut myös isoisä. Sydämesi pakahtuu ylpeydestä ja rakkaudesta, kun lapsesi lapsi kiipeää syliin ja katsoo silmiin. Hyvää isänpäivää sinulle isä, joka olet siellä pilvien päällä. Olet lapsesi ajatuksissa edelleen. Tiesitkö, että kun lapsesi touhuaa arjessa omien lastensa kanssa, hän toisinaan kuvittelee sinut siihen mukaan. Istut lapsesi olkapäällä neuvomassa, vaikka olet siirtynyt jo tästä maailmasta pois. Hyvää isänpäivää sinulle isä.

Kun ihmisen elämässä alkaa muutos, on syytä varautua siihen, että yhden asian sijasta uusiksi menee monta juttua. Näin minulle kävi, ja siinä sivussa tapahtui myös se ulkoinen muutos, josta viime viikolla kolumnissani kerroin. Sen jälkeen monet ovat kysyneet, mikä sai muutoksen alulle. Vastatakseni tähän lainaan tuntemattoman ajattelijan lausahdusta, joka suomennettuna menee kutakuinkin näin: Voidakseen muuttua, ihmisen on oltava lopen uupunut olemaan lopen uupunut. Minun kohdallani tämä pitää paikkansa. Muutos alkoi, kun ei ollut enää mahdollista jatkaa entiseen tapaan. Se entinen tapa oli täynnä suorittamista, opiskelua, maanista työntekoa ja perhe-elämää, joka ulospäin näytti kiiltokuvalta. Tavoittelin täydellisyyttä kaikessa, ja aika pitkälle onnistuinkin. Ainoastaan ruokailussa minä lipsuin. Se oli minun tapani hakea edes hetkeksi hyvää oloa. Toisista tulee juoppoja, minusta tuli syöppö. Siinä vaiheessa, kun tajusin saavuttaneeni lähes kaiken haluamani, mutta olin silti tyytymätön, tajusin viimein painaa jarrua. Kun muutos sitten lopulta alkoi, en tavoitellut laihtumista. Tavoittelin onnellista elämää. Vähensin joksikin aikaa työntekoa. Aloin tarkoituksella keskittyä negatiivisten asioiden sijasta positiivisiin. Opettelin luopumaan turhasta murehtimisesta. Koska olin jatkuvasti väsynyt, päätin etsiä virkeyttä liikuntaharrastuksesta. Se oli kai tekijä, joka käynnisti painon putoamisen. Vaikeasti ylipainoiselle ihmiselle on ihmeellistä huomata, että keho pystyykin vaikka mihin. Innostuin liikunnasta niin paljon, että sen myötä myös syöminen muuttui. Kun saa hyvän olon jumppasalilta tai lenkkipolulta, sitä ei tarvitse etsiä mässäilystä. Sitten päästäänkin siihen mistä viime viikolla kerroin. Ulkonäköni alkoi nopeasti muuttua, ja ihmisten suhtautuminen minuun myös. Minulla on todistusaineistona ainoastaan oma kokemukseni siitä, että minua on kohdeltu paremmin normaalipainoisena kuin lihavana. Mutta varmasti minustakin tuli rohkeampi. Mitä lähemmäs ns. yleisesti hyväksyttyä ulkomuotoa muutuin, sitä helpompi minun oli olla, koska minun ei tarvinnut erikseen todistella kenellekään yhtään mitään osaamiseni tai luonteeni suhteen. Kun huomasin löytäneeni tien kohti onnellisempaa elämää, kuljin sitä harppoen eteenpäin, välillä erehtyen ja välillä onnistuen. Asia kerrallaan katsoin tosiasioita silmiin. Siitä naisesta, joka oli lopen uupunut olemaan lopen uupunut, on tänä päivänä jäljellä enää oma lapsi, oma persoona ja muutama sydänystävä. Kaikki muu on muuttunut. Elämä on edelleen tavallista arkea iloineen ja suruineen, mutta perustukset ovat aivan uudella tavalla kunnossa. Siinä olotilassa uskaltaa antautua jatkuvalle muutokselle, koska emmehän me pysy samanlaisina koko elämäämme. Toiveet ja tavoitteet kasvavat ja muuttuvat mukanamme. Minä en suoraan sanottuna tiedä miksi tai miten onnistuin laihtumaan pysyvästi. Se tapahtui siinä sivussa, onnea etsiessä. Vähän kuin vahingossa. Minusta ei siis ole laihdutusmannekiiniksi tai dieettineuvojaksi. En ole pariin vuoteen edes omistanut vaakaa, mutta isompiin vaatteisiin ei ole tarvinnut vaihtaa takaisin. Epäilen, että syy on siinä, että olen aika tyytyväinen elämääni. Onni ja omassa elämässä kotonaan oleminen on paljon tärkeämpää kuin paino. Kenenkään ei tarvitse muuttua siksi, että muut kohtelisivat paremmin. Siinä asiassa niiden muiden on muututtava ja käyttäydyttävä hyvin kaikenkokoisia kohtaan. Onnellisen elämän tavoitteluun sen sijaan kannustan jokaista joka ei sellaista vielä elä, koosta riippumatta. Se tapahtuu etsimällä asioita, jotka tekevät tyytyväiseksi ja luopumalla asioista, jotka tekevät surulliseksi. Ne asiat pitää jokaisen henkilökohtaisesti löytää. Se ei ole helppoa, mutta takaan, että se on vaivan arvoista.

Olipa kerran kolmekymppinen nainen. Nainen oli älykäs ja huumorintajuinen, ystävällinen, akateemisesti koulutettu, hyvä äiti ja tunnollinen työntekijä. Silti hänestä tuntui, että suurin osa ihmisistä ei nähnyt hänen todellista sisintään. Sosiaalisissa tilanteissa hän jäi usein ulkopuoliseksi ja huomaamatta. Hän tunsi itsensä isoksi seinäruusuksi. Tämä nainen oli nimittäin huomattavan ylipainoinen. Lääkärissä hänen vaivoihinsa tarjottiin avuksi laihduttamista, vaikka sairauden syy olisi lopulta ollut jossain ihan muualla. Kaupoissa hän sai palvelua vasta kun meni sitä erikseen pyytämään. Työelämässä hänestä tuntui joskus jopa siltä, että häntä pidettiin kilojensa takia tyhmänä. Miehiltä hän ei saanut huomiota, ei ainakaan naisena. Se tuntui erikoiselta, sillä hän itse tunsi itsensä vahvasti naiseksi. Ajan mittaan hän alistui tietynlaiseen sukupuolettomuuteensa. Hän ymmärsi, että sukupuolinen viehätysvoima on - ei aina, mutta usein - sidoksissa kauneusihanteisiin. Kaikki nämä kokemukset vaikuttivat häneen. Naisesta tuli hiljaisempi kuin mitä hän aidosti oli, varautuneempi ja pelokkaampi. Vieläkin näkymättömämpi. Kävelevä anteeksipyyntö. Eräänä päivänä nainen alkoi muuttua. Alle vuodessa hänestä tuli normaalipainoinen. Yhtäkkiä naista palveltiinkin kaupoissa hyvin. Hänet alettiin huomata. Vieraat ihmiset ryhtyivät spontaanisti juttusille. Lääkärissä hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että häntä uskottiin, kun hän kertoi vaivoistaan. Työelämässä aukeni uusia ovia. Miehet kiinnostuivat aivan uudella tavalla. Hän alkoi saada pitkiä katseita. Ovia avattiin ja seuraa olisi ollut tarjolla ihan niin paljon kuin hän vain olisi halunnut, vaikka hän oli naimisissa. Toki huomio imarteli. Olisi valhe väittää muuta. Hänestä, joka oli jo tottunut häpeämään ulkonäköään, oli ihanaa saada vuosien jälkeen ihailua. Vielä enemmän huomio kuitenkin hämmensi. Hän ymmärsi vasta normaalikokoisena, miten väärin ylipainoisia kohdellaan. Hänestä tuntui pahalta sen lihavan naisen puolesta, joka hän oli ollut. Missä kaikki nämä ihmiset olivat silloin, kun hänessä oli kolmekymmentäviisi kiloa enemmän omaa itseään? Miten oli mahdollista, että yhteiskunnassa, jossa kaikkia tulisi kohdella samalla tavalla, pelkkä ulkoinen muutos mahdollisti yhtäkkiä niin monta asiaa? Eikä hän edes näyttänyt mitenkään poikkeuksellisen hemaisevalta. Hän oli tavallinen, keski-ikää lähestyvä, normaalikokoinen, naisellinen nainen. Oliko todella niin, että hän oli huomion ja ihailun arvoinen vasta siinä vaiheessa, kun hän ulkoisesti mahtui kaikkien mahdollisten suositusten ja indeksien sisään? Vai muuttuiko hän sittenkin itse ulospäinsuuntautuneemmaksi, kun hänellä ei enää ollut mukanaan paksua suojakuorta? Vastausta hän ei ole löytänyt. Hän toivoo, että jälkimmäinen vaihtoehto olisi ainakin osittain totta. Liian kipeältä hänestä tuntuisi hyväksyä selitykseksi se, että hänen sisäinen kauneutensa nähtiin vasta sitten, kun ympärillä oli vähemmän rasvaa, vaikka hän oli lihavana ihan yhtä ystävällinen, fiksu, seksuaalinen ja kiva kuin nykyäänkin. Emmehän me ole niin pinnallisia? Emmehän? Tätä mietin toisinaan vieläkin, monen vuoden jälkeen, sillä tämäkin on minun tarinani.

Pikkutuhmien vitsien kertominen onnistuu monelta, mutta miten on rehellisen seksipuheen laita oman kumppanin kanssa? Se ei olekaan yhtä helppoa. On olemassa vuosikausia kestäneitä liittoja, joissa lakanoiden välissä on viileää ja joissa ei koskaan ole puhuttu seksiasioista niiden oikeilla nimillä. On sinkkuja jotka pettyvät kerta toisensa jälkeen, kun uusi tuttavuus ei tälläkään kertaa osannut lukea ajatuksia eikä koskettanut juuri sillä tavalla kuin pitäisi. Mikä tekee meistä niin häveliäitä? Ihminen on kuitenkin läpikotaisin seksuaalinen olento, rakastelun lopputulos. Miksi emme uskalla sanoa ja näyttää, mistä pidämme? Toisaalta - mitä muuta voi odottaa meiltä, joille peruskoulussa biologian tunnilla ihmisen sukupuolisuudesta opetetaan lisääntyminen, lisääntymisen ehkäisy ja sukupuolitaudit. Ei sanaakaan hellyydestä, läheisyydestä ja rakkaudesta - halusta ja tyydytyksestä nyt puhumattakaan. Ja kuitenkin ne ovat ihan yhtä lailla ihmisen biologiaa siinä missä jälkeläisten alkuunsaattaminenkin. Uskon, että hyvin monissa makuuhuoneissa meno paranee merkittävästi, jos löytyy uskallusta puhua ja rohkeutta opetella. On vain yksi ehto: pitää olla halu. Halu oppia ja halu rakastella. Seksin merkitystä parisuhteessa ei tarvitse yliarvioida, mutta ei sitä missään nimessä kannata myöskään aliarvioida. Seksi on parisuhteen liima. Se tuottaa läheisyyttä, jota ei saa millään muulla tavalla. Jos et aluksi kehtaa sanoa toiveitasi kumppanille kasvotusten, laita hänelle viestinä tieto siitä mitä haluaisit. Lupaan, että hän on luonasi toivettasi toteuttamassa ennemmin kuin osaat odottaakaan. Todennäköisesti murrat sellaisen jään, että sen jälkeen hänkin uskaltaa puhua toiveistaan ja sinä saat kertoa omistasi lisää. Kun molempien toiveet ovat tiedossa, voi siirtyä käytännön harjoituksiin. Seksi nimittäin on taito mitä suurimmassa määrin. On olemassa huonoa seksiä, mutta voi pojat, on olemassa myös hyvää seksiä. Sitä kohti päästään treenaamalla. Miksi tyytyä peiton alla pimeässä tapahtuvaan nopeaan ja häveliääseen aktiin, jos voi nauttia kaikessa rauhassa ja kaikilla aisteilla? Minä vakuutan, että siinä tilanteessa kumppanisi ei katso mitään paikkaa sinussa sillä tavalla, että sinun pitäisi sitä hävetä. Peitto pois, valot päälle ja kokeilemaan. Sänky on ihan hyvä paikka, mutta ei ainoa vaihtoehto. Ja kun kokeilee tarpeeksi, löytyy ihan varmasti kaikenlaista sellaista kivaa, josta ei etukäteen edes tiennyt pitävänsä. Samat neuvot pätevät myös tilanteeseen, jossa vakituista kumppania ei ole. Sille vähän vieraammalle kannattaa sanoa ja näyttää halunsa ihan samalla tavalla häpeilemättä. Vai luuletko, että hän olisi päätynyt kanssasi siihen tilanteeseen, jos ei haluaisi tuntea parasta mahdollista nautintoa? Seksitaitojen harjoittelu on siitä kivaa, että mitä enemmän sitä koulua käy, sitä enemmän haluaa opiskella. Paineita ei ole, koska oppiminen on väistämätöntä. Siksi suosittelenkin kaikille laajaa oppimäärää. Mikä olisi hauskempaa kuin opetella yhdessä tuntemaan nautintoa? Kokeilla kahdestaan, missä asennossa tuntuu parhaalta, ja mikä tekniikka sytyttää kumppanin. Siinä koulussa pari jälki-istuntoakaan ei ole pahitteeksi. Toivotan kaikille nautinnollisia harjoituksia ja kuumaa syksyä.

Sain äskettäin sähköpostiini kuvan itsestäni. Se oli otettu arkisessa tilanteessa, minun tietämättäni. Kuvan oli ottanut ja lähettänyt ihminen, joka on nähnyt minut monenlaisissa eri tilanteissa - suorastaan epäedustavanakin. Silti ensireaktioni kuvan nähtyäni oli ujo punastuminen. Miksi minua ujostutti? Näytän kuvassa hieman väsyneeltä, hiukseni hapsottavat, eikä nelikymppisen naisen iho ole enää sileä kuin kaksikymppisellä. Silti se on ihan hyvä kuva, jossa näytän itseltäni. Ujostelua ei siis selitä se, että kuva olisi huono. Johtuisiko ujous sittenkin siitä, että olen jo tottunut näkemään itseni sellaisena miltä itse hauan näyttää sosiaalisessa mediassa jaettavissa omakuvissa, selfieissä? Kun silmä tottuu päivitäisiin selfieihin - omiin ja toisten - muuttuu toisen ottama kuva harvinaisuudeksi. Toisen ottamaan kuvaan ei ole aseteltu mahdollisimman imartelevaa kuvakulmaa, eikä sitä ole paranneltu älypuhelimen kuvankäsittelyohjelmilla. Toisen ottama kuva on realistinen. Sekö minua ujostutti? Vai se, etten ollut hallinnut kuvaustilannetta? Näin jokin aika sitten videon, jossa joukko ihmisiä poseerasi kuvaajalle. Videon juju oli siinä, että kuvattavat luulivat kuvaajan ottavan videon sijasta valokuvia. Videolla näkyykin ryhmä ihmisiä, jotka muutaman sekunnin välein jähmettyvät asentoihin ja ilmeisiin, joiden he ajattelevat olevan itselleen suotuisia. Kukaan ei ota valokuvia, poseeraajat vain luulevat niin. Video on luonnoton. Ehkä ujouteni johtui siitä, että en ollut voinut itse määritellä millaisena minut kuvataan. En ollut voinut päättää asentoani tai ilmettäni. Ujostelinko sitä, että minut oli yllätetty? Nähdyksi tuleminen on yksi suurimpia tarpeitamme sylivauvasta asti. Sen tarve ei katoa minnekään, vaikka ikää tulee lisää. Ajatus siitä, että toinen katsoo, on samaan aikaan hurmaava ja pelottava. Mitä hän näkee minua katsoessaan? Mihin asioihin hän kiinnittää huomiota? Mitä hän ajattelee minua katsoessaan? Tätä pohtiessani tajusin, että tietyssä elämäni vaiheessa minua ei katsottu tarpeeksi. Elin vuosia niin, että minua ei nähty. Ehkä ujosteluni johtuikin siitä, että olin salakuvan myötä saanut konkreettisen todisteen siitä, että nykyään minutkin nähdään? Sitten viimein oivalsin. Kyse ei ollut siitä, että minut nähtiin, vaan siitä, miltä minusta tuntui, kun minut nähtiin. Ujostelin sitä, että nähdyksi tuleminen aiheutti minussa niin paljon iloa. Minä, joka olen sanonut, että ei sillä ole mitään väliä, mitä muut minusta ajattelevat, jäin kiinni rysän päältä. Sillä on sillä väliä. Kaikille on. Tuntuu hyvältä tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ihan tavallisena itsenään. Hän oli nähnyt minut, ja se tuntui minusta hyvältä.

Kun mies ja nainen päätyvät rakastelemaan, ennemmin tai myöhemmin sivutaan yhtä aihetta - vähintäänkin sivulauseessa. Sen kokoa. Useimmiten mies ottaa asian esille itse. Ihan kuin pyytäisi vähän anteeksi. Puhun nyt miehen vatsasta. Sanotaan, että naiset stressaavat vartalonsa muodoista. Se on varmasti totta. Mutta yhtä totta on, että myös miehet miettivät omia muotojaan. Oman kokemukseni mukaan varsinkin vatsan pyöreys on miehille arka paikka, vaikka kyseessä olisi miten puoleensavetävä tai kokenut mies hyvänsä. Ja vaikka ylimääräistä ei paljoa edes olisi. Rakas mies. Jos päädymme riisumaan vaatteemme, vatsasi koolla ei ole mitään merkitystä. Kun kiedon käteni ympärillesi, teen sen siksi, että haluan tuntea sinut itseäni vasten. En siksi, että mittaisin vyötärösi ympärystä. Kun avaan puserosi napit, tahdon tuntea lämpimän ihosi, en arvostella vatsasi kokoa. Jos valitsee kumppaninsa pelkästään täydellisten mittojen perusteella, voi varautua huonoon seksiin. Kemiat eivät välttämättä kohtaa, vaikka sixpack ja painoindeksi olisivat kummallakin täydelliset. Sinkkurealityohjelmissa miehen tärkeimmiksi ominaisuuksiksi saatetaan mainita treenattu vartalo ja hyvännäköinen naama. Nämä ominaisuudet eivät tietenkään haittaa, mutta yksinään ne eivät riitä. Aito nainen haluaa aidon miehen, ei kiiltokuvaa. Täydellinen vartalo ei pelasta olematonta persoonallisuutta tai korvaa puuttuvaa älyä. Se ei takaa kiihkoa eikä nautintoa. Haluava ja aistikas ihminen ei tahdo rakastella kylmän mallinuken kanssa. Ratkaiseva vetovoima on ihan muualla kuin vatsassa. Se on kahden ihmisen välisessä sähkössä, vaatekoosta riippumatta. Kun aivojen välillä kipinöi, kaikki ruumiinosat ovat kauniita ja sopivia. Jokainen meistä on vaatteiden alla alasti. Jos päästän sinut omieni alle, haluan ajatuksiasi, haluan intohimoasi, haluan ääntäsi, tuoksuasi, kehosi liikettä omani kanssa. Vatsan tai minkä tahansa ruumiinosan koko on siinä vaiheessa mitätön sivuseikka. Viehätysvoimaan sisältyvät myös ujous, hämillisyys ja epävarmuus. Ne ovat merkkejä herkkyydestä ja aitoudesta. Siitä, että toisen mielipiteellä on väliä. Nuo ominaisuudet viehättävät naista paljon enemmän kuin itserakkaan adoniksen alhainen rasvaprosentti. Rakkauden ja ihon kieli puhuvat kauniimmin ja herkemmin kuin silmien kieli. Sinun epätäydellinen vartalosi minun epätäydellistä vartaloani vasten on parhaimmillaan täydellistä.

Viime viikoilla puhuin siitä, miten elämä ei tottele suunnitelmiamme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö uskoisi unelmiin ja niiden toteutumiseen. Päinvastoin. Monet suurista unelmistani ovat toteutuneet, ja ne tuottavat minulle suurta iloa nykyäänkin päivittäin. Viime vuosina toteutuneiden unelmieni listalla ovat muun muassa suuri muutos työelämässä, tupakoinnin lopettaminen, moottoripyöräilyn opetteleminen ja itseni treenaaminen rapakuntoisesta sohvaperunasta keskivertoa parempikuntoiseksi aikuiseksi. Tarkoitus ei ole kehuskella. Unelmien toteutumisessa kun ei ole kyse keijujen ripottelemasta taikapölystä tai poikkeuksellisesta tahdonvoimasta. Minä olen pohjimmiltani mukavuudenhaluinen ihminen. Olen vaan sattumalta löytänyt toimivan reseptin, jota olen toistanut unelmasta toiseen. Koska se ei ole salaisuus, kerron sen nyt sinulle. Kaikki alkaa unelmoinnista. On unelmoitava suurista - ja suuresti. Sellaisista asioista, jotka alkuun saattavat tuntua jopa saavuttamattomilta. Kun jokin toive palaa ajatuksiini päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, ymmärrän, että sitä minun pitää tavoitella. Tämä haudutteluvaihe voi kestää kauan. Vuosiakin. Hyvin haaveiltu on puoliksi tehty. Mielellä on valtava voima. Siinä vaiheessa, kun pystyn kuvittelemaan unelmani toteutumisen, tiedän, että se on mahdollista myös oikeasti. Unelman pitää pelottaa, houkuttaa ja jännittää samaan aikaan. Kun kuvittelee sen toteutuvan, vatsanpohjasta vihlaisee. Aidon ja oman unelman tunnistaa siitä, että se herättää itsessä suuria tunteita. Unelma ei tunnu koskaan samantekevältä. Seuraavaksi on tehtävä tietoinen päätös unelman tavoittelusta. Lupaus itselle. Jokaisen toteutuneen unelmani kohdalla muistan hetken, jolloin olen päättänyt, että tätä tavoittelen. Itselle annetusta lupauksesta on vaikea livetä. Jos päätöksen tekeminen on vaikeaa, unelma ei ehkä ole vielä täysin kirkkaana mielessä. Puolittaista unelmaa ei kannatakaan tavoitella. Reseptin kolmas vaihe liittyy unelmasta kertomiseen. Minun unelmani ovat tässä vaiheessa niin intiimejä ja henkilökohtaisia, että kerron niistä korkeintaan muutamalle läheisimmälle ihmiselle. Jos tekee mieli kertoa asiasta heti koko maailmalle, ennen kuin on laittanut tikkuakaan ristiin unelman toteuttamiseksi, kannattaa miettiä uudelleen, ketä varten unelmaa tavoittelee. Itseään varten, vaiko sittenkin siksi, että saisi toisilta huomiota ja ihailua. Jälkimmäinen ei ole unelmien tarkoitus. Unelmat toteutuvat hiljaisuudessa ja ne toteutetaan itseä varten. Tämän jälkeen seuraa raaka työnteko. Olipa kyseessä treenaaminen maratonille, uuden ammatin opiskelu, huonon tavan lopettaminen tai maailmanympärysmatkan suunnittelu, mikään niistä ei toteudu, ellei näe vaivaa. Pitää harjoitella, pitää lukea, pitää hillitä itsensä tai pitää säästää. Tässä vaiheessa käyttövoima tulee alun unelmointivaiheesta. Niistä tuhansista illan viimeisistä tai aamun ensimmäisistä haaveista, joista unelma on kasvanut. Unelmasta on tullut kirkkaana mielessä siintävä tavoite, joka on bensiiniä silloin, kun kyllästyttää tai usko omiin kykyihin on vähissä. Ja jos on kertonut unelmastaan vain harvoille ja valituille, voi luottaa siihen, että heiltä saa tukea silloin, kun itse haluaisi heittää pyyhkeen kehään. Tämän kaiken seurauksena pitää lopuksi antaa vain unelman toteutua. Kun tietää mitä ja miksi tavoittelee, ja tekee sinnikkäästi haluamansa eteen työtä, on hyvin todennäköistä, että ennemmin tai myöhemmin unelma toteutuu. Silloin ei kuulu enää jarruttaa, vaan voi nauttia täysin siemauksin. Ja tiedätkö mikä on hassua? Kun unelma on ollut iso ja oma, tämän vaiheen on tiennyt tulevan. Tänne asti edennyt unelma oli toteuttajalleen totta alusta asti.

Elämä on julmaa. Asiat eivät aina mene suunnitelmien mukaan. Useimmiten ne menevät jollain tavalla toisin. Ja joskus käy niin, että ne menevät katastrofaalisella tavalla juuri niin kuin niiden ei olisi pitänyt mennä. Minulle on käynyt niin. Kun olin haudannut kolme minulle rakasta asiaa puolen vuoden sisään - kaksi niistä ihan konkreettisesti - minulla oli valittavanani kaksi tietä. Saman valinnan ääressä on jokainen meistä silloin, kun toiveet ja todellisuus eivät omassa elämässä kohtaa. Ensimmäinen tie on helppo valita. Sen kun jatkaa vain samaa rataa. Sillä tiellä ihminen kantaa sylissään pettymystä. Vaikka tie on suora ja näköalat kauniit, kompuroi matkalainen jatkuvasti, koska pettymys on silmien edessä ja estää näkyvyyden. Vaikka saapuisi miten hienoon paikkaan tahansa, pettymys on aina mukana, ja se nostetaan aina kyytiin matkan jatkuessa. Pettymys on raskas matkatavara. Mitä kauemmin sitä kantaa, sitä enemmän se painaa ja pistää vihaksi. Hitto sentään, kaikki olisi niin kivaa ja hienoa, jos ei tällaista lastia olisi saanut raahattavakseen. Lopulta pettymyksestä tulee osa kantajaansa. Katkeruus. Tekosyy sille, miksi mukaan ei voi ottaa mitään muuta. Kädet ovat jo täynnä! Jos matkanteko tökkii, voi aina syyttää painavaa taakkaansa. Muuten kyllä, mutku! Matkalainen unohtaa, että pettymyksen kantaminen on vapaaehtoista. Toinen tie on vaikeampi kulkea, ainakin aluksi. Se tie on varoittamatta täysin erilainen kuin mihin on tottunut. Kun elämä ei ole vastannut toiveisiin, ja suuntaa on haettava uudelleen, jopa tien alkupää on vaikea löytää. Kun se löytyy, lähdetään matkaan ilman kompassia ja karttaa. Lähteminen kestää. Hyvästit ovat pitkät. Jos jotenkin pystyy hyväksymään tapahtuneen ja antamaan anteeksi - kuka toiselle ihmiselle, kuka maailmankaikkeudelle - pääsee askel kerrallaan vähän eteenpäin. Unohtaa ei tarvitse, eikä voikaan. Se mitä joskus oli ja mitä toivoi, jätetään taakse. Tällä tiellä on kuljettava silmät auki ja katse kaukaisuudessa, koska reitti on vieras ja uusi. Aluksi ei tahdo jaksaa edes ensimmäisen mäen taakse, koska pettymys vielä painaa. Vähitellen matkanteko käy kuitenkin kevyemmäksi. Löytyy uutta. Löytyy kaunista ja hyvää. Löytyy uusia suunnitelmia, joista jotkut toteutuvat ja jotkut eivät. Löytyy seikkailu. Löytyy elämä. Mitä kauemmas kävelee pettymyksestä, sitä vähemmän se muistuttaa itsestään. Lopulta se on vain yksi monista paikoista, joissa joskus on käynyt. En tiedä mikä minut sai suurten pettymysten jälkeen valitsemaan tien numero kaksi. Kaikilla edellisillä kerroilla, pettymyksiä kohdatessani, olin puskenut ykköstietä pitkin. Ehkä tällä kertaa kannettavaa olisi ollut jo liikaa? Tai ehkä valintani oli vain onnekas vahinko. Mitään elämää suurempaa viisautta minussa ei ole, sillä olen nähnyt kulkemani tiet vasta jälkeenpäin. Olen oppinut läksyn, josta olen tänä päivänä kiitollinen. Elämä ei tottele suunnitelmiamme. Elämä voi kuitenkin yllättää myös hyvässä, jos sille antaa mahdollisuuden. Se hyvä voi olla erilaista kuin ennen, erilaista kuin on toivonut, ja erilaista kuin osaa odottaa. Se voi olla jopa parempaa kuin itse osaisi edes suunnitella.

Kun mies avaa sinulle oven, hymyile ja kiitä. Jos hän ei avaa, avaa sinä se hänelle ja hymyile. Kun olet hänen kanssaan treffeillä ravintolassa, tilaa vaan se salamipizza, jota mielesi tekee, äläkä sitä kanasalaattia. Herkuttelemaan kykenevä nainen on viehättävämpi kuin tiukkapipoinen rasvapoliisi. Jos hän ei puolen vuoden tapailun jälkeen ole valmis sitoutumaan, hän ei ole sitä ikinä. Anna olla. Osaat ajaa autoa, moottoripyörää ja mitä tahansa ajoneuvoa yhtä hyvin kuin mies, jos haluat ja opettelet. Osaat myös tankata, vaihtaa renkaat tai viedä auton huoltoon. Useimmiten kyse on vain siitä, että et viitsi. Korkokengät eivät alenna arvoasi ihmisenä. Sen sijaan ne kohottavat kivasti rintojasi ja peppuasi. Kun olette sängyssä, älä mieti vartalosi ongelmakohtia. Se vain pilaa oman nautintosi. Mikäli yhtään olen ymmärtänyt oikein, miehen mielestä mikään ei ole kiihottavampaa kuin nainen, joka haluaa ja nauttii. Rentoudu. Joskus on parempi sietää pientä epäsiisteyttä kuin pilata tunnelma huomauttelemalla sohvalla lojuvista sukista. Et sinä itsekään aina vie kaikkea heti paikoilleen. Sitä paitsi et ole hänen äitinsä. Aikuinen mies huolehtii siisteydestä siinä missä sinäkin. Jos jokin asia harmittaa sinua, sano se suoraan. Säästät kaikkien aikaa ja hermoja. Pystyt tyhjentämään kylpyhuoneen lattiakaivon. Se on miehen mielestä ihan yhtä ällöttävää kuin sinunkin. Pidä huoli raha-asioistasi. Aikuinen elättää itsensä sukupuolesta riippumatta. Joskus mies ei vaan pysty keskustelemaan, vaan hänen pitää saada olla rauhassa itsekseen. Älä pakota häntä puhumaan juuri sillä hetkellä. Pystyt kyllä odottamaan, minkä seurauksena omatkin sanasi ovat harkitumpia. Käytä alkoholia kohtuudella. Oikeasti. Kun hän sanoo sinulle, että olet kaunis, usko häntä. Hän tarkoittaa sitä ja sinä olet. Jos hän arvostelee ulkonäköäsi, arvosta sinä itseäsi ja sano hyvästi. Älä nalkuta. Se todella pilaa suhteen kuin suhteen. Jos hänellä on lapsia, hyväksy, että sinä tulet arvojärjestyksessä vasta heidän jälkeensä, riippumatta siitä oletko lasten äiti vai et. Jos näin ei ole, kannattaa suhtautua varauksella hänen arvomaailmaansa muutenkin. Hänen exänsä ei ole sinulle uhka. Ex on ex ja siihen on syynsä. Teidän ei tarvitse olla yhdessä koko aikaa. Anna hänen harrastaa. Harrasta itsekin. Älä hauku muita naisia. Se ei ole kenenkään mielestä viehättävää. Jos joku nainen ärsyttää sinua, hänessä on todennäköisesti jotain, josta olet kateellinen. Mieti, mitä se on, ja pyri itse samaan. Pidä huolta ystävyyssuhteistasi. Jokainen nainen tarvitsee ainakin yhden läheisen naisystävän. Ja miesystävän. Sellaisen, jonka kanssa sinulla ei ole mitään seksuaalista. Opiskele. Lue. Sivistä itseäsi. Seuraa maailmanmenoa. Viisas nainen tietää asioista, muodostaa omia mielipiteitä, ja osaa keskustella. Sisäisellä kauneudella on oikeasti merkitystä.

Nainen ilahtuu, jos viet hänelle kukkia, mutta vielä enemmän hän ilahtuu, jos hän saa jakamattoman huomiosi. Jos saat hänet nauramaan, olet aika vahvoilla. Vastaa niihin viesteihin. Hän ei odota että vastaat välittömästi, mutta älä anna hänen odottaa päiväkausia. Kiire ei ole mikään syy. Se on hänelle vain osoitus siitä, mikä hänen paikkansa on sinun tärkeysjärjestyksessäsi. Jos et halua pitää enää yhteyttä, sano se suoraan. Jos hän on kiinnostunut rahoistasi enemmän kuin sinusta, hän ei ole se oikea. Se oikea rakastaa sinua, vaikka et omistaisi mitään. Älä silti oleta, että hän olisi valmis elättämään sinutkin. Hienhaju ei ole miehekästä eikä puoleensavetävää. Vatsakkuus tai hiustenlähtö sen sijaan eivät haittaa. Seksikkäintä sinussa on se, kun uskallat olla anteeksipyytelemättä persoonallinen oma itsesi. Parta pukee sinua. Oikeasti. Kokeile vaikka. Huomaat eron. Hän huomaa sen varmasti. Jos hänen alushousunsa ja rintaliivinsä sopivat täydellisesti yhteen, kun ensimmäisen kerran näet hänet vähissä pukeissa, sinä et ole se, joka ensimmäisenä teistä ajatteli seksiä. Jos ne eivät sovi yhteen, onneksi olkoon. Olet tehnyt suuren vaikutuksen hyvin nopeasti. Räplää naistasi enemmän kuin puhelintasi, autoasi tai prätkääsi. Kun kysyt, “mikä nyt on”, ja hän vastaa “ei mikään”, ole kiltti, ja kysy hetken päästä uudelleen. Vaikka halauksen kanssa. Joskus nainen vain tarvitsee vähän enemmän lämmittelyä, jotta hän pystyy sanomaan vaikean asian. Toisinaan imuroiminen tai ruuanlaitto todella ovat tehokkain esileikki. Sinun ei tarvitse olla kaikenkestävä supersankari. Herkkyys on vahvuutta naisen silmissä. Älä laske leikkiä PMS-oireista tai kuukautisista, sillä naiselle ne ovat oikeasti aika ikäviä. Tämä ei tarkoita, että hormonit antaisivat hänelle luvan olla jatkuvasti inhottava akka. Jos niin käy, voit sanoa asiasta. Kun teillä sisustetaan, sano mielipiteesi ja toiveesi riittävän painokkaasti. Muuten voi käydä niin, että kotisi ei pian tunnu omalta. Jos huomautat asiasta vasta jälkeenpäin, pahoitat hänen mielensä. Hän on luullut sisustavansa teitä molempia varten. Kun hän haluaa puhua kanssasi, puhu. Sinulla ei tarvitse olla vastauksia kaikkiin hänen ongelmiinsa tai suruihinsa. Tärkeintä on, että kuuntelet ja lohdutat. Mikään ei karkota naista luotasi niin tehokkaasti kuin tyhmyys ja uhoaminen. Sinun ei myöskään tarvitse osoittaa suuruuttasi fyysisesti, jos voit tehdä sen älylläsi. Se, että saatat naisen hänen autolleen, kotiinsa tai vaikka bussille, tekee oikeasti vaikutuksen. Pidä kotisi siistinä ja viihtyisänä itseäsi, ei naista varten. Jos asut naisen kanssa, viikkosiivous kuuluu sinunkin hommiisi. Kun hän ulos lähtiessänne kysyy, näyttääkö jokin tietty vaate hänen yllään hyvältä, oikea vastaus on tämä: Kyllä, se näyttää ylläsi niin hyvältä, että haluaisin riisua sinut heti.

Kesällä keskellä erästä ihmissuhdedraamaa keksimme ystäväni kanssa kuvitteellisen hahmon, jonka toiminta kuvaa mielestämme osuvasti tiettyjen ihmisten käyttäytymistä: lapsikoira. Tämä kaikella rakkaudella ja kunnioituksella lapsia ja koiria kohtaan. Erikseen kummatkin ovat ihania, mutta lapsikoira on pelkästään rasittava. Lapsikoira nimittäin on ihminen, joka on tunne-elämältään jäänyt lapsen tasolle, ja siksi käyttäytyy kuin huonosti kasvatettu koira. Kun lapsikoira onnistuu jossain asiassa, se toistaa temppuaan ja esittelee sitä kaikille ketkä vaan jaksavat katsoa, niin kauan, että muita alkaa jo kyllästyttää. Lapsikoira itse on haltioissaan saamastaan huomiosta, eikä oman erinomaisuutensa keskellä ymmärrä lopettaa ajoissa. Kun muut eivät enää jaksa taputtaa samalle tempulle, lapsikoira loukkaantuu ja vetäytyy nurkkaan mököttämään. Sitten se luulee, ettei kukaan enää pidä siitä. Lapsikoira ajattelee, että sen arvo on riippuvainen siitä, miten hienoja temppuja se osaa. Kun lapsikoira mokaa, se nolostuu ja häpeää. Häpeässä piehtaroidessaan se yrittää hyvittää tekonsa kerjäämällä taas huomiota, mutta tällä kertaa mielistelemällä. Se hyppii vasten jalkoja, kiehnää nilkoissa, noutaa leluja, läähättää ja änkeää syliin. Samalla se vaan ärsyttää entisestään. Lapsikoira ei tajua, että viisainta olisi myöntää virhe ja olla toistamatta sitä. Lapsikoira on täysin pitelemätön, jos tarjolla on herkkuja tai huomiota. Se ei osaa kieltäytyä nautinnoista. Kaiken lisäksi se on niin helppo, että makupalan toivossa se heiluttaa häntäänsä ja antaa tassua kenelle vaan. Lapsikoira ei osaa olla yksin. Se järsii tavarat ja ulisee hädissään, kun sillä ei ole ketään katsomassa perään. Silti se murisee heti, jos joku yrittää yhtään tulla sen reviirille. Lapsikoiran elämän keskipiste on Sen Oma Ihminen, jota lapsikoira tarvitsee osoittamaan rajat. Itsehillintää lapsikoiralla ei ole. Se hotkii nappulat ruokakupistaan yhdellä sisäänhengityksellä, eikä kerta kaikkiaan voi vastustaa sänkyä, vaikka sitä on monta kertaa kielletty. Sinne se hyppää silti heti kun isännän tai emännän silmä välttää. Lapsikoira on kykenemätön asialliseen välienselvittelyyn. Suuttuessaan tai pelästyessään se murisee ja räyhää kaikille. Jopa omilleen. Isommilleen se vasta räyhääkin, sillä sisimmässään lapsikoira kuvittelee olevansa isokin korsto. Sitten kun isompi laittaa sen nätisti ojennukseen, lapsikoira loukkaantuu ja tuntee kokeneensa vääryyttä, vaikka se itse aloitti. Ärsyttävä tapaus tuo lapsikoira, eikö vain? Varmasti tunnet yhden tai ehkä useampiakin? Kyllä, nyökkäät nyt - häntä heiluen? Aivan. Meissä kaikissa asuu lapsikoira. Joissain meistä se on esillä enemmän, joissain vähemmän. Onneksi meissä asuu myös aikuinen. Sen tehtävä on pitää henkinen lapsikoira tiukassa talutushihnassa, jotta se ei kuseksi toisten ihmisten kintuille.

On olemassa ainakin kolme erilaista tapaa suhtautua asioihin, joita elämänsä aikana kokee ja tekoihin joita tekee. Yksi on ajatella, että jos jotain tarpeeksi haluaa, sen myös saa. Isot ratkaisut ovat omissa käsissä, ja ihminen voi itse muokata kohtaloaan. Toinen tapa on luottaa johdatukseen. Että ne asiat tapahtuvat, joiden on tarkoitettukin tapahtuvan - tekipä ihminen itse mitä tahansa. Kolmas tapa on uskoa hyvien tekojen tulevan palkituiksi. Niin makaa kuin petaa, sitä saa mitä tilaa, ja niin edelleen. En täysin usko näistä mihinkään, mutta samalla uskon niihin kaikkiin. Uskon siihen, että elämä on elämää vasta, kun se tuntuu voimakkaasti omalta. On oikein tavoitella haluamaansa, vaikka joissain asioissa heittäytyisikin elämän kuljetettavaksi. Saa myös odottaa saavansa hyvää, jos sitä itsekin antaa. Sitä ei välttämättä saa sieltä mihin sen itse laittaa, mutta jostain kuitenkin. Tärkeintä on, että elämä ei ole mieto kompromissi, jossa mikään ei lopulta ole täysin tyydyttävää. Siinä vaiheessa kun arki tuntuu kylmäksi väjähtäneeltä tiskivedeltä, voi kysyä itseltään, kenen elämää elää. Siksi olen viime aikoina tuntenut voimakkaasti, että omien haaveiden toteuttamista ei kannattaisi lykätä. Niin kauan kun ei tee pahaa toisille, lupaa ei tarvitse kysyä keneltäkään. Kunhan ei elä itseään vastaan. Aloittaa voi heti, sillä nyt on ihan yhtä hyvä hetki kuin milloin tahansa. Siinä saattaa epäonnistua, mutta kannattaako ottaa se riski, että ei edes yritä? Itse ajattelen, että on suorastaan velvollisuus ainakin yrittää elää omat unelmat todeksi. Varmasti matkalla eksyykin, voi voi, monta kertaa. Sitten eksyy. Koskaan ei voi tietää mitä hienoa sivupoluilta löytyy. Ehkä jopa uusia unelmia. Ehkä sitä johdatusta, johon voi uskoa siitä huolimatta, että tekee itsekin töitä haluamansa eteen. Tänä aamuna kun heräsin, aurinko paistoi, minulla oli lämmin, ja eräs ajatus päässäni oli tullut valmiiksi. Suomalaisen naisen keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä on tällä hetkellä noin 83,5 vuotta. Jos olen niin onnekas, että saan tuohon ikään elää, minulla on tätä kirjoittaessani jäljellä 16 097 elinpäivää. Niissä ei ole yhtään ylimääräistä. Siksi en odota enää päivääkään, vaan kuljen kohti omia unelmiani. En pyristele elämää vastaan. Helppoa sen ei tarvitse olla, kunhan tiskivesi ei ole enää koskaan kylmää. Minkä lämpöiseen sinä tyydyt?

Olen huolissani flirttailusta. Ei, en siksi, että se jotenkin alentaisi tai esineellistäisi meitä, vaan siksi, että pelkään tuon perinteisen kahden ihmisen välisen, täysin harmittoman ja iloa tuottavan kommunikaation tavan katoavan kulttuuristamme. Pieni vispilänkauppa esimerkiksi kauniina hymynä tai ääneen lausuttuna huomiona, ilman mitään taka-ajatuksia, piristää kenen tahansa päivää, oli ihminen sitten vapaa tai varattu. Mutta sellaisestakin moni nykyään pahoittaa mielensä. Flirttailua on niin helppo paheksua. Se voidaan tuomita ahdisteluksi, vokotteluksi, kevytkenkäisyyden merkiksi tai muuten vaan likaiseksi touhuksi, vaikka pohjimmiltaan kyse on kohteliaisuudesta. Väitän, että tasa-arvoajattelu on vääristänyt flirttailun oikeaa merkitystä. Ikään kuin olisi jotenkin naista alentavaa, jos mies pitää häntä viehättävänä ja osoittaa sen kauniilla tavalla. Mitä pahaa siinä on? Sivistymätöntä on olla näkemättä naisessa muutakin kuin pinta, tai tehdä härskejä ehdotuksia. Sellainen ei tee naiseen vaikutusta. Mutta se ei olekaan enää flirttailua. Flirttailevaa naista puolestaan pidetään usein - ja täysin syyttä - vähän vaarallisena ja kevytkenkäisenä. Ikään kuin tällainen nainen olisi häikäilemätön seksinnälkäinen saalistaja, jonka tavoitteena on vokotella sekä vapaat että varatut miehet seurauksista välittämättä. Pelkäämmekö me todella näin paljon seksuaalisuutta, joka kuitenkin asuu meissä kaikissa? Rehellisyyttä on tunnistaa ja tunnustaa meissä oleva vietti. Me olemme haluavia ja nautiskelevia olentoja. Miksi emme saisi viehättyä toisistamme? Se on vain merkki siitä, että ihminen on elossa ja sinut sekä itsensä että toisten kanssa. Flirtti päivässä pitää happaman naaman loitolla. Jos et ole vielä kokeillut, suosittelen. Kun mies vislaa perääni tai katsoo ohikulkiessaan minua hieman normaalia pidempään, en todellakaan loukkaannu. Päinvastoin, hidastan kulkuani, hymyilen hänelle, ja sitten jatkan matkaani keinahdellen koroissani vielä aavistuksen enemmän kuin yleensä. Se on minun tapani kiittää kohteliaisuudesta ja päiväni piristämisestä.

Siihen nähden, miten moni näistä kolumneistani käsittelee tunne-elämää, suhtaudun aika varauksellisesti psykologiseen tunnepuheeseen. Sillä tarkoitan loputonta jauhamista siitä, miten tunteita pitäisi työstää, miten niille pitäisi antaa tilaa ja miten itseään pitäisi kuunnella. Kuulostaa vaikealta ja monimutkaiselta. Minun mielestäni tunteet ovat lopulta aika yksinkertaisia. Siksi noudatankin niiden suhteen ohjetta, jonka olen ominut tutusta lastenlaulusta Leijonanmetsästys: Sitä ei voi ylittää. Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä läpi. Menetelmä toimii tunteessa kuin tunteessa. Se on myös helppo muistaa siinä vaiheessa, kun tunne meinaa tuntua liian voimakkaalta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että en tee tunteille muuta kuin annan niiden tulla ja mennä. Tunteita kun ei mielestäni tarvitse yrittää erityisesti hallita. Ne täytyy vain tuntea. Joskus tuntuu hyvältä, joskus pahalta. Useimmiten tuntuu siltä väliltä. Ilo on yksi hienoimmista tunteista. Kun sen aika on, nautin ja annan tunteen puhaltaa lävitseni täysillä. En analysoi, mistä kiva fiilis johtuu, enkä murehdi, että se jossain vaiheessa loppuu. Vihan suhteen olen yhtä yksinkertainen. Kun olen vihainen, sitten olen. Jos tiedän miksi tai kenelle olen vihainen, yritän selvittää asian. Mikäli se ei onnistu, kiukuttelen itsekseni hetken aikaa, mutta sitten lopetan. En halua tuhlata elämääni minkään tai kenenkään vihaamiseen. Surun tullessa ryven siinä. Ei siihen muukaan auta. Surun patoamista kokeilin nuorempana - ei toimi. Kunnon vollottaminen ja märehtiminen auttaa paljon paremmin ja nopeammin. Sitten jossain vaiheessa huomaan, että suru on mennyt ohi, tai ainakin lieventynyt. Niin suruissa kuin muissakin tunteissa aika on kätevä apulainen. Vaikka odottaminen on usein tylsää, se lähes aina auttaa. Jos en ole varma, onko jokin tunne aito vai kuviteltu, annankin ajan kulua ja odottelen rauhassa. Kyllä sen sitten huomaa, jos jokin asia tuntuu aina vain pahemmalta - tai kenties paremmalta. Tämä on erittäin tehokas tapa varsinkin ihmissuhdeasioissa. Voi esimerkiksi huomata olevansa aina vain huonovointisempi jonkun seurassa. Toisaalta voi huomata rakastavansa jotakuta. Käytännön toimet voi sitten suunnitella kulloisenkin tunteen mukaan. Tunnetta ei voi ylittää, alittaa eikä kiertää. Siksi, oli kyse mistä tunteesta hyvänsä, ainoa keinoni työstää, käsitellä, tai mitä ikinä se virallisella psykokielellä onkaan, on tämä: Pyrin tuntemaan. Se tekee minusta inhimillisen. Täytyy mennä läpi.

Me paljastamme nykyään enemmän kuin koskaan. Alastomuus ei yllätä enää ketään. Sekä julkkikset että tavikset julkaisevat itsestään rohkeita kuvia Facebookissa ja Instagramissa. Peukkuja satelee. Julkkisten paljas pinta on näkyvillä myös lööppilehdissä päivittäin. Oho. Katso kuvat. Kaunotar näyttää kaiken. Seksivau. Ja mikäs siinä. Minäkin pidän ihon katselemisesta. Ihminen on kaunis. Me paljastamme myös kahden kesken. On täysin normaalia ja hyväksyttyä heittää vaatteet nurkkaan ventovieraan ihmisen edessä ja mennä sänkyyn. Sitä tapahtuu koko ajan. Eikä siinäkään ole mitään pahaa. Mutta mitä me riisumme, kun vaatteet on otettu pois? Mikä on intiimiä, kun alastomuus ja seksi ovat vain harmitonta viihdettä? Me luulemme olevamme rohkeita, mutta samalla suojaamme itseämme ehkä enemmän kuin ikinä. Todellinen intiimiys vaatii paljon enemmän kuin esittelykelpoisen pinnan. Rohkeaa on näyttää itsensä toiselle ihmiselle sen jälkeen, kun on itkenyt tuntikausia, eikä saa nyyhkytystä loppumaan. Uskaltautuminen toisen lohdutettavaksi kaikkein haavoittuvimmalla hetkellä, räkäisenä ja nikottelevana, raakana ja keskeneräisenä, ilman yhtään kaunistavaa kuvankäsittelysuodatinta, on intiimiä. Rohkeaa on paljastaa toiselle ihmiselle syvimmät pelkonsa, pahimmat pettymyksensä ja hartaimmat toiveensa. Se on kuin antaisi ladatun aseen ja luvan ampua kohti. Kertomalla kaikkein henkilökohtaisimmat ajatuksensa ja kokemuksensa antautuu kokonaan. Se on intiimiä. Rohkeaa on uskoa rakkauteen sen jälkeen, kun on joutunut pettymään. Takeita onnistumisesta ei tälläkään kertaa ole, on vain uskoa ja toivoa. Rakkaudessa kiihottavaa on koko ihminen, ei vain se mitä näkyy ilman vaatteita. Nukkuminen alasti toiseen kietoutuneena, kun kumpikin on liian väsynyt rakastelemaan. Antautuminen rakastettavaksi kaikkein ikävimpine, hankalimpine ja omituisimpine puolineen. Toisen rakastaminen haluamatta muuttaa tässä yhtään ainoaa piirrettä. Tulla itse hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tämä kaikki on intiimiä. Mutta se vaatii rohkeutta. Kun vaatteet on otettu pois, alkaa todellinen riisuutuminen. Uskallatko sinä? Ja osaatko katsoa?

On lukemattomia tapoja sanoa “rakastan sinua”. Ne on vain osattava kuulla. Hyvää työpäivää. Voin käydä tänään kaupassa, ja sen jälkeen hakea sinut kotiin. Väsyttääkö sinua? Saanko hieroa hartioitasi? Laitoin saunan päälle. Ostin lempikarkkejasi. Jos olet oikein onnekas, kuulet rakkaudentunnustuksia päivittäin. Vilpittömästi sanottuna, tekoihin yhdistettynä. Ottaisitko aamiaista? Kaadoin sinulle kahvin valmiiksi. Käytin koiran ulkona. Vaihdoin lakanat. Siivosin vessan. Putsasin lattiakaivon.Voin hoitaa lasten harrastukset tänään. Rakastan sinua kuulostaa myös tältä: Kiitos kun tyhjensit astianpesukoneen. Ihanaa, että heräsit vauvan kanssa, ja minä sain nukkua pitkään. Ja tältä: Ajastin lohkolämmittimen sinulle valmiiksi aamua varten. Auto on tankattu. Rakkaus tuntuu väkevimmin arjen sivulauseissa. Rakastan sinua on huolenpidon ja välittämisen ilmaisuja, jotka menevät helposti ohi, jos et kuuntele. Hyvää matkaa. Aja varovasti. Muista kiinnittää turvavyö. Soita, kun pääset perille. Rakastan sinua on pieniä kohteliaisuuksia, merkkejä siitä, että ajattelee toista. Pitäisit varmasti tästä kirjasta, tulit mieleeni kun luin sitä. Haluaisin esitellä sinulle mieluisimman retkipaikkani. Tykkään kovasti tästä laulusta, tahtoisitko sinäkin kuulla sen? Myös sen sanominen, että sanoi väärin, on rakkautta. Anteeksi että puhuin rumasti. En tarkoittanut olla ilkeä. Sanotaan, että on vaikeaa sanoa rakastan sinua. Ei ole. Kokeile vaikka. Tuoksut hyvältä. Hymyilet ihanasti. Sinulla on kauniit silmät. Varpaasi ovat suloiset. Tule kainalooni. Kaipaan sinua. Näin sinusta unta. En malta odottaa, että taas tapaamme. Minä rakastan sinua. Kuuletko?

Opin jo lapsena, että kaikkea mitä haluaa ei saa. Kauemmin kesti oppia, että kaikkea mitä saa ei kannata ottaa. Rehellisesti sanottuna en osaa sitä kunnolla vieläkään. Joskus halu saada jotain - ja myös pitää saamastaan kiinni - on niin kova, ettei tajua hintaa, jonka siitä joutuu maksamaan. Kalliiksi on tullut, ainakin tähän asti. On helppoa hylätä sellainen, joka tuottaa pelkästään vahinkoa. Mutta hyvästelepä jotain, joka antaa myös suurta euforiaa - se kysyy luonnetta. Mitä vetovoimaisempi asia, sitä vaikeampi siitä on kieltäytyä. On vaikeaa mitata tai analysoida sitä, milloin kannattaa jatkaa ja milloin päästää irti. Valintatilanteet voivat tuntua mahdottomilta, jos kyse on tunneasioista. Itse yritän laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin miettimällä, miten tärkeitä tunteita itsellä on pelissä. Pari esimerkkiä: Nikotiiniriippuvainen haluaa tupakoida. Addiktion säännöllinen tyydyttäminen tuo suurta nautintoa, ja tapa on jo osa omaa persoonaa ja arkipäivän rutiineja. Sauhuttelija kyllä tietää, että tupakka on myrkkyä, joka voi oikeasti tappaa. Onko tupakointi niin suuri nautinto, että sen saadakseen on valmis vaikka kuolemaan aikaisemmin? Jos on, silloin voi jatkaa käryttelyä. Jos taas haluaisi nauttia muusta elämästä vähän kauemmin, silloin pitää lopettaa, vaikka se vaikeaa onkin. Elämässä on ihminen, joka tuntuu monin tavoin ainutlaatuiselta ja ihanalta. Silti samaan aikaan hän tuottaa syystä tai toisesta myös surua ja tuskaa. Onko tällainen rakkaus niin erityinen, että sen haluaa pitää silläkin hinnalla, että suuren osan ajasta tuntuu todella pahalta? Jos on, silloin on oltava valmis kärsimään ja tinkimään omista toiveistaan koko loppuelämän. Jos ei, silloin on parempi erota. Halu on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siksi minä yritän suhteuttaa asioita näin, vaikka se ei käytännön elämää helpommaksi teekään. Olen sietänyt ikäviä juttuja, koska jokin asia on tuntunut niin tärkeältä, että on suostunut myös kärsimään. Toisaalta olen luopunut isoista asioista, mutta vain siksi, että niihin liittyvä tuska on ollut paljon hyviä puolia suurempi. Ainoa mittari siihen, missä kohtaa merkittävä ero hyvän ja pahan välillä syntyy, sijaitsee jokaisen omassa sydämessä. Vain ihminen itse tietää, milloin raja ylittyy. Ja sitä rajaakin joutuu joskus hakemaan monta kertaa. Oma kokemukseni on, että jos on tietoisesti tehnyt päätöksen pitää jotain elämässään, kovallakin hinnalla, olon pitäisi alkaa helpottaa. Joskus käy niin, että tilanne vaivaa silti. Silloin päätös on ollut väärä. Sillon olen aloittanut opettelun irti päästämiseksi.

Viime aikoina olen miettinyt paljon vuodenkiertoa ja sen merkitystä ihmismielelle. Yritin keksiä jonkin muun vertauksen kuin sen vanhan ja kuluneen luonnon kiertokulusta ja siitä, miten jotain vanhaa on kuoltava, jotta uutta voi syntyä, ja miten luonnossa kaikki tapahtuu ajallaan. En keksinyt. Tuo vertaus on oikeasti hyvä ja kuvaava. Me ihmiset olemme osa luontoa, emmekä ole nykypäivänä tunne-elämältämme yhtään sen nopeampia kuin tuhansia vuosia sitten. Kun tapahtuu kriisi tai elämänmuutos, me osaamme toimia nopeasti, järkevästi ja tehokkaasti. Me osaamme, koska on pakko. Jälkeenpäin voimme ihmetyksellä muistella tapahtunutta. Mutta siinä vaiheessa, kun muutos näyttää ulospäin olevan jo ohi, mielen sopeutuminen vasta alkaa. Mielemme ei erottele sitä, minkä sävyinen muutos on. Tottuminen uuteen on hidasta, vaikka muutos olisi positiivinenkin. Rakastuminen, lapsen syntymä tai uusi työ tuovat ihmismielelle rekkalaisteittain käsiteltävää siinä missä avioero tai läheisen ihmisen kuolemakin. Muuttuminen vaatii aina aikaa. Vaikka muutos olisi suuri helpotus - pitkään odotettu käänne pahasta hyvään - pois tottuminen vanhasta kestää. Palaamme jälleen vuodenkiertoon. Vuosi on mielelle lyhyt aika. Varsinkin, kun ainakin oman kokemukseni mukaan elämänmuutoksilla on tapana kasautua. Tunne-elämän turbulenssien keinutuksen jälkeen koittava tasaisuus voi tuntua oudolta ja jopa pelottavalta. Se on kuitenkin juuri sitä mitä tarvitsemme. Silloin mielemme alkaa tottua. Se muovautuu vähitellen tajuamaan uudenlaista elämää. Se alkaa pala kerrallaan hyväksyä tapahtuneen. Se, että mielellä kestää, on terve merkki. Impulsiivisuus voi olla trendikästä, mutta ihmismielelle se on pidemmän päälle tuhoisaa. Kun sitten jonain päivänä tajuaa, että elämä on enimmäkseen turvallista, hyvää ja joskus jopa tylsää arkea, alkaa olla lähellä sopeutumista. Silloin voi hyvästellä sen, mitä ei enää ole ja nähdä mitä vanhasta jäi jäljelle. Viime aikoina olen miettinyt paljon vuodenkiertoa. Muutoksia kokeneelle ihmiselle on järisyttävää huomata, että kesä, syksy, talvi ja uusi kevät tulivat sittenkin. Vasta sen jälkeen mieli on valmis kasvattamaan jotain ihan uutta.

Yksin olemisella on suomen kielessä jotenkin surullinen sivumaku, ja aivan turhaan. Se rinnastetaan ajatuksissa yksinäisyyteen, vaikka kyseessä on kaksi täysin eri asiaa. Yksinäisyys - siis se, että ihmisellä ei tahdostaan huolimatta ole ystäviä, on todellinen ongelma. Muunlainen yksin oleminen tai peräti yksin eläminen ei sitä ole. Siitä huolimatta me puhumme erakoista ja yksinäisistä susista. Minusta yksin olemisen maine tulisi korjata. Englannin kielessä on kaunis sana, joka kuvaa itsekseen olemisen rauhaa ja autuutta: solitude. Jotta siitä voi nauttia, pitää ensin päästä yli yksin olemisen pelosta. Moni sitä nimittäin pelkää. Yksin olemisen pelon eräs ilmenemismuoto on sinkuille tarkoitettujen seuranhakupalveluiden valtava määrä. Silmät kiiluen yksineläjä klikkailee vieraita kasvoja ajatellen, olisiko tuo tai kenties tuo se, jonka avulla minusta tulisi me. On toki sinkkuja, joille yksin eläminen ei ole mikään ongelma. Silloin se tuntuu olevan sitä ympäristölle. Tuttavat tiedustelevat mahdollisista seurustelusuhteista, varmasti hyvää tarkoittaen, mutta samalla olettaen, että yksin elämisen pitäisi olla jokin nopea välivaihe. Kuoppa, josta olisi kiivettävä ylös mahdollisimman nopeasti. Ikään kuin seurustelemattomalla tai yksin asuvalla olisi jokin hätä. Sitten on parisuhteita, joissa ei osata tehdä mitään yksin. En todellakaan voi sanoa itseäni parisuhteiden asiantuntijaksi, mutta ihmettelen, ja suoraan sanottuna kauhistelen tilannetta, jossa kaiken yhdessä tekevää pariskuntaa pidetään ihanneparina. Jos suhteessa ei saa suosiolla omaa tilaa, ihmismieli etsii sitä jostain vaikka väkisin. Esimerkiksi some, televisio tai maaninen siivoaminen ovat loistavia pakokeinoja. Lopputuloksena liitossa on kaksi ihmistä, jotka kyllä asuvat yhdessä, mutta ovat henkisesti eri planeetoilla. Se vasta yksinäistä onkin. Mutta niin. Ihan oikeasti yksin oleminen. Se pelottaa. Pelkoon voi olla syytäkin. Itsekseen ollessa kun ei voi syyttää kumppania omista ongelmistaan, vaan ne on käsiteltävä ihan itse. Sellainen nöyrtyminen ei ole helppoa. Suositeltavaa se silti on. Voin paljastaa salaisuuden: kun oma itse kaikkine omituisuuksineen ja virheineen ei enää ahdista, voi huomata, että oma seura on aika hyvää. Se peittoaa mennen tullen huonojen tuttavien seuran, huonosta parisuhteesta puhumattakaan. Alkaa tulla hyvin valikoivaksi sen suhteen, keiden kanssa aikansa jakaa. Alkaa tajuta oman arvonsa. Ihminen on sosiaalinen eläin, eikä lajitoverien seuran merkitystä tietenkään pidä väheksyä. Tervettä sosiaalisuutta niin suhteessa kuin yksin elävälle on, että uskaltaa olla lähellä ja luottaa, mutta pystyy myös vetäytymään omiin oloihinsa. Silloin yhdessä oleminen on oikeasti arvokasta, eikä vain pelosta johtuva pakko.

Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sitä me kaikki kaipaamme - myönsimmepä sen tai emme. Jos olet onnesi löytänyt, pidä siitä kiinni. Jos vasta etsit, tässä tarjolla ainakin yhden sydämen kautta koeteltuja neuvoja kaikille rakkautta hakeville. Lopullinen testaaminen jää kuitenkin jokaisen omalle vastuulle. Älä etsi väkisin. Jos tavoitteenasi on vain löytää rinnallesi toinen ihminen, käy helposti niin, että otat kenet tahansa. Vaikka väärän. Se tie vie sydänsuruihin. Helpompaa - joskin hitaampaa - on opetella olemaan yksin ja vastaanottaa rakkaus sitten, kun se oikeasti tulee kohdalle. Mikään ei kaunista ihmistä niin kuin terve itseluottamus. Luota siihen, että olet ihana. Silloin säteilet juuri sille ihmiselle jolle pitääkin, ja silloin tämä ihastuu siihen mitä oikeasti olet; ei siihen, mitä yrität esittää. Kun tapaat kiinnostavan ihmisen, kuvittele hänet ilman ammattia, asemaa tai omaisuutta. Jos hän viehättää sinua edelleen, tiedät, että olet ihastunut persoonaan, et hänen ulkokuoreensa. Ihmissuhdetta rakentaessasi kuuntele vaistoasi. Jos sinusta tuntuu siltä, että kaikki ei ole täysin kohdillaan, olet todennäköisesti oikeassa. Jos taas jokin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se todennäköisesti ei ole totta. Älä koskaan kerjää toisen huomiota. Jos et saa sitä vapaaehtoisesti, se ei ole saamisen arvoista. Jos hänkin on kiinnostunut, hän pitää yhteyttä sinuun ja päästää sinut elämäänsä. Muussa tapauksessa sinun on parempi säilyttää arvokkuutesi, olla ilman häntä, ja uskoa siihen, että löydät ihmisen, joka todella haluaa juuri sinut, ja vain sinut. Älä anna toisen luulla, että olet hänestä kiinnostunut, jos et oikeasti ole. Kohteliaampaa ja reilumpaa on sanoa suoraan miten asia on. Älä myöskään ala kenenkään kanssa suhteeseen vain siksi, että ketään parempaakaan ei satu juuri sillä hetkellä olemaan tarjolla. Jos ihastuksesi kohteen sanat ja teot ovat keskenään ristiriidassa, luota tekoihin. Vaikka hän vakuuttaisi rakastavansa sinua, mutta kohtelee sinua rumasti, päästä irti. Ansaitset parempaa. Jos hän sekä puhuu että kohtelee rumasti, pakene. Jos et saa jotakuta mielestäsi pitkän ajan jälkeenkään, siihen on todennäköisesti syy. Oliko hetki, jolloin kohtasitte, vain väärä? Oliko jotain, mitä jompikumpi tai kumpikaan ei uskaltanut sanoa? Harvassa ovat ihmiset, jotka jäävät niin sanotusti ihon alle. Jos sinulla on sellainen, etsi hänet käsiisi ja katso, olisiko teillä uusi mahdollisuus. Jos rakastat, kerro se rakkauden kohteelle. Kerro, vaikka et vielä olisi varma hänen tunteistaan. Me ihmiset osaamme nykyään vaikka mitä, mutta toistemme ajatuksia me emme osaa lukea. Kerro siis tunteistasi. Parhaimmillaan hän tuntee samoin. Ja vaikkei tuntisikaan, sittenpähän tiedät senkin. Rakkaus on niin suuri tunne, että se on saatava sanoa ääneen. Varaudu yllättymään. Jos olet elänyt huonossa suhteessa, saattaa aito kiintymys tuntua jopa pelottavalta. Jos sinua on kohdeltu huonosti, voivat pienet rakkauden eleet laittaa sinut täysin polvilleen. Älä pelästy hyvää kohtelua. Sinä ansaitset sen. Koska rakkaus on tunne, siihen ei voi eikä pidä suhtautua järjellä. Siksi itsekin vasta opettelen. On vain yksi neuvo, jonka pitävyydestä olen täysin varma. Se on tämä: Kun tosirakkaus osuu kohdallesi, tartu siihen. Unohda pelkosi, unohda kokemasi pettymykset, unohda kaikki muut. Älä ajattele ikäeroa, maantieteellistä etäisyyttä, uusperhevaikeuksia, erotilastoja, tulevaa arkea tai mitä ikinä rakkaudessa pelkäätkin. Rakkaus on riski, mutta se kannattaa ottaa.

Olen saanut paljon palautteita viime viikon kolumnistani, jossa kerroin miltä köyhyys tuntuu. Kiitos niistä. Moni on myös kysynyt, miten rohkenen puhua jostain niin henkilökohtaisesta. Minulla ei ole taustassani mitään hävettävää. Vaikka olen kasvanut köyhyydessä, olen saanut kotoani vahvan henkisen perinnön, jota kannan ylpeydellä. Silloin nuorempana en osannut ajatella asiaa niin. Lama-aika oli hävettävää, pelottavaa ja ahdistavaa. Selviytyäkseni rakensin paksun suojakuoren, jonka onneksi sittemmin olen pystynyt hajottamaan. Nyt kun ikää on tullut lisää, pystyn jo näkemään kokemusteni arvon. Teini-ikäisenä luulin, että minun perheeni oli ainoa, jota työttömyys ja köyhyys koskettivat, vaikka kotipaikkakunnallani yli joka viides aikuinen oli silloin työtön. Asioista ei vaan puhuttu. Olen yksi monista laman lapsista. Nyt tiedän, että monien asiat olivat silloin vielä paljon huonommin. Oli perheitä, joissa koettiin konkursseja ja jopa itsemurhia. Minun tarinani lienee yksi tavallisimmista; yksinhuoltajaperhe, jossa vanhempi ajautui pitkäaikaistyöttömäksi vastoin omaa tahtoaan. Köyhän vanhemman perintönä opin luottamaan siihen, että mahdottomiltakin tuntuvista tilanteista voi selviytyä. Se on tuonut rauhallisuutta ja varmuutta koko olemukseen, ja kykyä olla antamatta periksi. Suhteellisuudentaju oikeiden ja luultujen ongelmien välillä on myös kunnossa. Kun on elänyt viikonloppuja puolikkaalla keräkaalilla, ei viitsi valittaa siitä, jos työpaikan lounasruokalan kastikkeen koostumus ei ole ihan täydellinen. Sain perinnöksi kyvyn tiukkaan taloudenpitoon. Ei tulisi mieleenkään elää yli varojeni. Opin myös säästämään pahan päivän varalle. Ja tajuan olla kiitollinen, että minulla on mahdollisuus siihen. Yksi osa saamastani perinnöstä on kyky suhtautua kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. Koskaan ei pidä arvottaa ihmistä tämän pankkitilin saldon perusteella, tai luulla, että sivistys kulkisi samassa suhteessa omaisuuden määrän mukaan. Sain perinnöksi ymmärryksen siitä, mitä merkitsee lähimmäisenrakkaus. Se on toisen auttamista ilman mitään varmuutta siitä, saako vastapalvelusta koskaan. Omalle vanhemmalleni oli aina ollut kunnia-asia, että hän tulee toimeen omillaan. Vuosikausien työttömyys pakotti hänet nöyrtymään ja turvautumaan toisiin. Muistan erään joulun, rahaa ei silloinkaan ollut. Lähimmäisenrakas tuttavamme lainasi rahaa, jotta vanhempani pystyi hankkimaan meille ruokaa ja joulukuusen. Ei sitä joulukuusta oikeasti mihinkään olisi tarvittu. Se raha olisi voitu käyttää vaikka rästissä olleisiin laskuihin. Kuusi meille kuitenkin hankittiin, vain siksi, että vanhempani tiesi sen olevan minulle tärkeää. Joululoman jälkeen en pystynyt osallistumaan luokkatovereitteni kanssa keskusteluun siitä, mitä kukin oli lahjaksi saanut, mutta minulla oli täysi varmuus, että kotonani minua rakastetaan. Sitä tunnetta ei saa millään rahamäärällä. Tärkein perintö, jonka kotoa sain, oli usko siihen, että jopa minä, köyhän lapsi, voisin tavoitella unelmiani ja myös saavuttaa niitä. Vasta nyt ymmärrän, miten vaikealta sen opettaminen on täytynyt tuntua ihmisestä, jonka omanarvontunto ja itseluottamus ovat olleet arjen toivottomuuden kutistamia. Minulle hän kuitenkin jaksoi aina sanoa, että minusta voisi tulla ihan mitä haluan. Ja niin minusta tulikin. Vaikka arvostan sitä, mitä nuoruuteni kokemukset minulle ovat opettaneet, en silti toivo kenellekään samaa. Vähemmälläkin voi oppia. Valitettavasti köyhyys on kuitenkin kirvelevän totta liian monelle suomalaisperheelle myös tänään. Tiedän kristallinkirkkaasti, että raha ei ole tärkeintä, mutta kyllä se tärkeää on siinä vaiheessa, kun sitä ei ole yhtään. Minulla ei ole vastausta siihen, miten köyhyyttä voitaisiin vähentää. Ihmisten itsetuntoa ja ihmisarvoa ei kuitenkaan pidä nujertaa, vaikka taloudellinen suhdanne olisi mikä. Ehkä meidän lamalasten tehtävä olisi puhua avoimesti juuri siitä. Jospa se olisi meidän perintömme nykyajalle.

Professori Alf Rehn kirjoitti jokin aika sitten Helsingin Sanomissa osuvan kolumnin köyhyydestä. Siinä hän totesi, että köyhyyttä on vaikea ymmärtää, jos ei ole koskaan itse ollut köyhä. Köyhyys kun on niin paljon muutakin kuin tulojen vähyyttä. Köyhyys on kokonaisvaltainen kokemus. Mutta miltä köyhyys sitten tuntuu? Minäpä kerron. Köyhyys tuntuu hävettävältä. Köyhää hävettää, kun ei pysty itse hoitamaan omia välttämättömiä menojaan. Hävettää, kun laskujen eräpäivistä pitää neuvotella. Hävettää, kun puhelinliittymä katkaistaan. Hävettää, kun on kuljettava kuluneissa vaatteissa, koska rahaa uusiin ei ole. Hävettää, kun joutuu lainaamaan tuttavaltaan parikymppiä voidakseen ostaa syntymäpäivälahjan omalle lapselleen. Köyhyys tuntuu väsymykseltä. Yöllä ei tule uni, koska pimeät ja yksinäiset tunnit kuluvat miettiessä, onko tilanteesta koskaan ulospääsyä. Väsymys on myös henkistä. Köyhä on väsynyt ainaiseen taisteluun arjessa selviytymisestä. Väsynyt ikuiselta tuntuvaan murehtimiseen. Köyhyys tuntuu vihalta. Köyhä vihaa itseään, sillä kukapa olisi niin vahva, ettei edes heikkona hetkenä syyttäisi itseään tilanteestaan. Köyhä vihaa yhteiskuntaa, jonka sanotaan takaavan hyvinvoinnin kaikille, mutta köyhälle hyvinvointi on vain jotain, joka kuuluu muille. Köyhyys tuntuu pelolta. Köyhää pelottaa, meneekö asunto alta, jos ei pysty hoitamaan vuokraa. Köyhä pelkää kodinkoneiden hajoamista. Jos pesukone menee rikki, sitä ei ole varaa korjata. Köyhä pelkää sairastumista. Lääkkeisiin ei välttämättä ole varaa Kela-korvauksesta huolimatta. Köyhyys tuntuu ulkopuolisuudelta. Köyhällä, joka usein on työtön, on aikaa seurata uutisia. Niistä köyhä kuulee, millä kaikilla eri tavoilla poliitikot tuloero-ongelman tai työttömyyden ratkaisisivat. Köyhä tajuaa, että suurimmalla osalla uutisten puhuvista päistä ei ole mitään käsitystä siitä, miltä köyhyys oikeasti tuntuu. Köyhyys tuntuu nöyryyttävältä. On nöyryyttävää kiertää luukulta toiselle selvittämässä vieraille ihmisille omia tulojaan ja menojaan. Köyhälle tulee syyllinen olo. Samaan aikaan köyhä kuulee, miten häntä ja hänen kohtalotovereitaan pidetään sosiaalipummeina ja yhteiskunnan loisina. Köyhyys tuntuu ahdistukselta. Köyhän sydän särkyy, kun hänellä ei ole varaa lapsensa harrastuksiin tai lukion oppikirjoihin. Köyhää ahdistaa ajatus siitä, onko hänen lapsensakin tuomittu köyhyyteen. Varsinkin kun jo tiedetään, että huono-osaisuuskin voi periytyä. Köyhyys tuntuu mahdottomilta valinnoilta. Sellaisilta, joita hyväosainen ei osaa edes kuvitella. Köyhä joutuu valitsemaan esimerkiksi sen väliltä, antaako viimeisen vitosen setelinsä lapselleen opettajan lahjakeräystä varten, vai käyttääkö sen julkisen kulkuneuvon matkalippuun päästäkseen käymään taas kerran työvoimatoimistossa. Köyhyys tuntuu nälältä. Kun jääkaapissa on enää valo, ja kaupasta ei voi ostaa mitään, sillä tilikin on tyhjä - silloin ollaan ilman ruokaa. Silloin köyhän ainoa helpotus on tieto siitä, että edes lapsi saa koulussa lämpimän aterian. Köyhyys tuntuu pahalta. Se jättää pysyvän jäljen. Sen muistaa surullisen kirkkaasti vielä vuosikymmenten päästä, vaikka olisi ollut niin onnekas, että on pystynyt nousemaan hyvätuloisten joukkoon. Köyhyys ei unohdu. Minä tiedän, sillä minä olin se lapsi.

Hei mies. Olet ehkä joskus ihmetellyt, miksi naisella menee niin paljon aikaa laittautumiseen. Hän herää aamulla aikaisemmin kuin sinä, mutta on silti valmis vasta sinun jälkeesi. Mikä ihme sillä kestää? On tullut aika raottaa kylpyhuoneen ovea naisen vuorolla. Ensinnäkin, oikeasti naisella ei kestä pitkään. Päin vastoin, naisen aamutoimihetki on tehokkaan ajankäytön taidonnäyte, kun vertaa kylppäristä ulos tulevaa daamia siihen viiliolentoon, joka sinne hetkeä aikaisemmin on mennyt. Laittautumiseen ei käytetä yhtään hukkaminuuttia. Kylpyhuoneen vallannut nainen laittautuu sekä itseään että muita varten - tunteakseen olonsa varmemmaksi ja osoittaakseen kohteliaisuutta lajitovereille. Laittautuva nainen tekee yleensä ainakin seuraavat toimet. Huomioi, että niiden järjestys ja yksittäisiin toimiin kuluva aika vaihtelee yksilöittäin. Hampaiden harjauksen nainen hoitelee samassa ajassa kuin sinäkin. Sitten alkavat eroavaisuudet. Suihku: minimissään kymmenen minuuttia. Aikaa kuluu hiusten vaahdotukseen, hoitoaineen vaikutuksen odottamiseen, ihokarvojen poistoon, vartalon saippuointiin ja huuhteluun. Suihkun jälkeen kuivataan vartalo ja tietenkin kylpyhuoneen lattia. Sitten pyyhekuiviin hiuksiin muotoiluainetta, kainaloihin antiperspiranttia ja mahdollisesti piilolinssit silmiin. Yhteensä viisi minuuttia. Rasvausvaihe: muutama minuutti. Silmien ympärille yhtä voidetta, muualle kasvoihin toista ja vartalolle kolmatta. Sillä välin kun voiteet imeytyvät naisen ihoon, hän föönaa hiuksensa hiustenkuivaimella. Tässä syntyy hajontaa naisten välillä, sillä toimenpiteen kesto riippuu täysin loogisesti hiusten pituudesta. Lyhyet föönataan parissa minuutissa, pitkiin ja paksuihin voi mennä kymmenenkin minuuttia. Pitkähiuksinen saattaa kietaista tässä vaiheessa kutreihinsa muutaman kiharrusrullan. Meikkaaminen kestää arjessa kymmenestä minuutista varttiin. Valtaosa ajasta menee meikkivoiteen huolelliseen sutimiseen naamalle. Puuterointi, poskien punaus, kulmien harjaus ja mahdollinen värjäys, silmien rajaus ja ripsivärin laitto sujuvat nopeasti. Lisäaikaa tarvitaan muutama minuutti, jos nainen haluaa laittaa luomiväriä, tai jos on tarvetta kulmien siistimiseen. Se on toimenpide, jossa tarvitaan niitä pelottavan näköisiä pinsettejä. Sitten suihkaus parfyymiä ja pukeutuminen. Jäljellä on vielä kampaus, joka arjessa on usein yksinkertainen ja nopea, pari minuuttia riittää, ja olemme jo hiuslakkapilven peitossa. Tosin tämä on se vaihe jossa jotkut kaivavat kihartimen tai vaihtoehtoisesti suoristimen esiin - siinä tapauksessa lisää viisi minuuttia. Lopuksi laitetaan huulikiiltoa tai huulipunaa ja kas, nainen on valmis uuteen päivään. Aikahaarukka puolesta tunnista neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin. Minusta se on aika hyvin. Tilanne muuttuu, kun kyse on iltamenosta. Silloin voit karkeasti ottaen tuplata tarvittavan ajan. Jos olette lähdössä yhdessä jonnekin, ja naisellasi kestää ja kestää, istu rauhassa alas. Kuuntele kylpyhuoneesta kantautuvia ääniä ja onnittele itseäsi. Hänellä kestää, koska silloin hän laittautuu siellä sinua varten. Mitä huolellisempi meikki, sitä todennäköisemmin sinä saat sen sotkea - sitten myöhemmin.

Kakku on parempaa kuorrutettuna, samoin munkki, pipari ja muffinssi. Miksei siis elämäkin? Marian reseptillä teet arjestasi maistuvampaa. Kuorrutettuun arkeen tarvitset seuraavat ainesosat: Yksi oma elämä. Leivo elämä huolella. Mausta taikina rakkaudella, tavoitteilla, unelmilla ja omilla mielenkiinnon kohteilla. Pikantin vivahteen saat muutamasta kyyneleestä. Sekoita kunnolla - lopputulos palkitsee vaivan. Paista miedossa lämmössä kunnes elämä on sopivan kuohkea. Tämä on tärkeää, sillä hyväkään kuorrutus ei pelasta palanutta tai raa’aksi jäänyttä elämää. Kuorrutuksen voit sekoittaa vapaasti seuraavista ainesosista: Ystävällisiä hymyjä Toisille avattuja ovia Vilpittömästi annettuja kohteliaisuuksia Kiitoksella vastaanotettuja kohteliaisuuksia Rauhallisia kävelyjä luonnossa Kukkakimppuja joko saatuna, annettuna tai itselle hankittuna Paljain varpain kävelyä Tunnelmallisia autoajeluja kesäyössä Yhdessä nautittuja aamiaisia Halauksia ja hyväilyjä Uteliaisuutta Työ- tai ystäväporukan kanssa nautittuja, läpinaurettuja lounashetkiä Huonoja vitsejä, jonka vain lähimmät ystävykset ymmärtävät Lapsellista hassuttelua Rohkeaa heittäytymistä hetkeen Flirttailua Vilkasta mielikuvitusta Ihmisten tarkkailua Torkkuja ja päiväunia Valveunia ja fantasiointia Villasukkia Lempielokuvia Alkukesän aamuöitä Sydäntalven pakkasiltoja Syyssateen ropinan kuuntelua Kevään valonsäteiden ihastelua Kiitoksen sanomista Hyviä kirjoja Koti-iltoja Kynttilänvaloa Vaatteita, jotka pukevat juuri sinua Omenoita suoraan puusta Pieniä hyviä tekoja tuntemattomille lähimmäisille Ja vapaasti muita pieniä päivittäisiä iloja, joita suinkin keksit. Kuorrutetta valmistaessasi muista pitää silmäsi auki. Niitä ei pidä sulkea arkeen kuuluvilta velvollisuuksilta tai elämän tosiasioilta. Lopputulos maistuu pahalta, jos itse leivonnainen ei ole kunnossa. En myöskään suosittele nauttimaan pelkkää kuorrutetta. Saat etovan olon. Pursota kuorrutetta runsaasti jokaiseen päivääsi. Viimeistele pilkkeellä silmäkulmassa. Nauti hyvässä seurassa ja muista, että myös oma seura on hyvää. Bon appétit!

Kun aikuinen nainen aloittaa vuosikausien tauon jälkeen uudelleen deittailun, on hän täysin erilaisessa tilanteessa kuin nuorempana. Tarjolla on monenmoista ihmeteltävää, sanan kaikissa merkityksissä. Tässä muutamia aikuisen naisen havaintoja. Aikuinen nainen löytää itselleen seuraa. Hän tietää, että tapoja siihen on monia. Aikuinen nainen lähtee mielellään ulos, jos pyyntö tulee kiinnostavalta mieheltä. Ja jos tällainen mies ei ota yhteyttä, nainen tekee aloitteen itse. Mutta vaikka nainen olisi miten aikuinen, ensitreffit jännittävät häntä ihan yhtä paljon kuin joskus teininä. Yhtäkkiä hän on kuin nuori tyttö, joka pohtii omaa viehätysvoimaansa ja sitä, haluaakohan mies tavata uudelleen. Toisaalta aikuinen nainen tuntee itsensä niin paljon paremmin kuin joskus nuorena, että jos homma ei toimi, hän ei lähde toisille tärskyille vain miestä miellyttääkseen. Iän tuomaa bonusta on sekin, että lupaavalta vaikuttaneen virityksen mahdollisesti kaatuessa aikuisen naisen itsetunto ei kaadu siinä mukana. Aikuisen naisen mielestä on hurmaavaa huomata, että miehiäkin jännittää. Oikeasti itsevarmat miehet pystyvät näyttämään heikkoutensa ja epävarmuutensa. Rohkeimmat kertovat myös peloistaan, suruistaan ja unelmistaan. Kunnollisella miehellä ei ole tarvetta korostaa saavutuksiaan tai merkillisiä harrastuksiaan, vaikka sellaisia olisikin. Rehellisyys, aitous ja se, että mies on anteeksipyytelemättä oma itsensä, tekevät aikuiseen naiseen paljon suuremman vaikutuksen. Valtaosalla aikuisen naisen ikäisistä vapaista miehistä on exiä ja lapsia. Ne eivät ole aikuiselle naiselle kauhistus.Hän nostaa hattua hyvälle isyydelle, samoin kuin sille, että ex-kumppani ei ole miehelle mikään tabu. Aikuinen nainen ei leimaa koko miessukupuolta laumaksi sikoja muutaman pettymyksen perusteella. Päin vastoin, hän huomaa, että hyviä vapaita miehiä on paljon. Kilttejä, fiksuja ja kunnollisia. Satutettuja ja siitä parantuneita. Virheistään oppineita. Aikuinen nainen pitää siitä, kun mies kertoo rehellisesti, mikä edellisessä suhteessa meni pieleen. Ja kyllä, aikuinen nainen kertoo myös itse. Hänkin on oppinut, ja haluaa edelleen antaa ja vastaanottaa rakkautta. Aikuisella naisella ei kuitenkaan ole kiire, sillä hän tykkää olla myös omillaan. Ja pärjää myös. Samaa hän arvostaa miehessä. Oikea ja hyvin hoidettu koti, eikä mikään väliaikainen poikamiesboksi, on ehdottomasti plussaa miehelle. Ei siksi, että nainen olisi sinne tunkemassa asumaan, vaan siksi, että se osoittaa miehenkin olevan aikuinen, joka arvostaa itseään ja elämäänsä. Yksi varmimmista merkeistä sen suhteen, onko aikuinen nainen löytänyt hyvää seuraa, on se, saako seuralainen hänet hymyilemään tai jopa nauramaan. Aikuinen nainen ei tarvitse sirkustemppuja tai ihmeellisiä viihdykkeitä. Riittää, että miehen persoona kutittelee naisessa oikeita alueita. Aikuinen nainen ei halua ketä tahansa. Hän tietää, että lähellä jotain isompaa ollaan vasta sitten, kun mies tuo omalla olemuksellaan merkittävän parannuksen jo valmiiksi hyvään elämään. Tällainen mies vie aikuiselta naiselta jalat alta - sekä kuvannollisesti että kirjaimellisesti.

Tiedät varmasti, miltä tuntuu, kun epävarmuus kalvaa sisällä. Sellainen nalkuttava ja ärsyttävä ääni, joka väittää, että asiat menevät pieleen. Se rakentelee kauhuskenaarioita siitä, mitä ikävää ehkä tapahtuu, ja mitä enemmän sitä kuuntelet, sitä enemmän se lisää kierroksia. Se tuntuu painona jossain vatsan ja rinnan seutuvilla. Jossain siellä, mitä sieluksikin kutsutaan. Tuo tunne on elämän vastakohta. Se on pelko. Ja se on pirullinen pelko; sellainen, joka on läsnä vain omassa mielessä, ilman mitään konkreettista syytä. Joskus on ehkä tapahtunut jotain ikävää, mikä saa sinut pelkäämään nytkin, vähän kuin varmuuden vuoksi. Ihminen suojelee itseään tulevilta vastoinkäymisiltä. Jokaisella on taustallaan suruja, ja mitä enemmän niitä on, sitä vahvemman suojakuoren me rakennamme. Panssaroimme itsemme kolhuja vastaan jo etukäteen. Se on inhimillistä, mutta myös traagista. Mitä enemmän itseämme suojelemme, sitä enemmän olemme tekemisissä elämän vastakohdan kanssa. Sillä mitä elämää se on, jos ei voi iloita, kun samalla murehtii, että se kuitenkin loppuu? Mitä elämää se on, jos ei uskalla tehdä kaivattua muutosta? Mitä elämää se on, jos jättää jotain ainutlaatuista kokeilematta vain siksi, että se ehkä ei onnistukaan? Mitä elämää se on, jos ehdoin tahdoin kieltää itseltään kaikkein kauneimmat tunteet, koska haluaa näin varmistua siitä, että koskaan enää ei satu? Se on puolittaista elämää. Sellaista, jossa pelko tekee ihmisestä elävältä kuolleen. Onneksi siihen ei tarvitse suostua. Täyttä elämää ei voi käsikirjoittaa. Näyttäkää minulle ihminen, jolla kaikki on mennyt juuri niin kuin tämä on suunnitellut, niin minä näytän teille taruolennon. Pahimmat asiat, joita ihmiselle voi tapahtua, ovat sellaisia, ettei niitä osaa edes kuvitella etukäteen. Ne tapahtuvat - jos tapahtuvat - pelkäsimme tai emme. Kokemuksesta tiedän, että niistäkin voi selviytyä. Ja ne pienemmät murheet ovat oikeasti niin pieniä, että niiden kohdalla etukäteen pelkääminen vasta tarpeetonta onkin. Minä lopetin turhan pelkäämisen pari vuotta sitten, kun muutaman peräkkäisen henkilökohtaisen maailmanlopun jälkeen huomasin olevani yhä hengissä. Sittemmin olen uskaltanut sekä surra että iloita; kokea tunne-elämän molemmat ääripäät. Olen uskaltanut elää. Ihan kokonaista elämää.

Tämä on ylistyspuhe fyysiselle rakkaudelle. Sille kun ihot kohtaavat, hengitys tiivistyy ja muu maailma unohtuu. Kauneimmalle asialle, jota kaksi aikuista voivat keskenään harrastaa. Suoraan sanottuna ja kiertelemättä: tämä on ylistyspuhe seksille. Onko hekumallisempaa tunnetta kuin se, kun oikein haluttaa ja sitten saa haluamansa? Väitän että ei. Seksi on aikuisten leikkiä, tapa kokea äärimmäistä läheisyyttä ja hellyyttä. Luonnollinen keino rentoutua ja nauttia. Siksi on surullista, että seksiin liittyy niin paljon turhaa vallankäyttöä, estoja ja häveliäisyyttä. Kuka häpeää vartaloaan, kuka taitojaan, kuka suorituskykyään. Nainen ehkä jännittää, mitä mies miettii, kun paljastuu, että osa muodoista onkin topattujen alusvaatteiden ansiota ja raskauden jäljet nähtävissä vartalolla. Mies saattaa jännittää omia mittojaan tai taitojaan. Väitän, että kun tositilanteeseen päädytään, millään näistä ei ole väliä. Halu syttyy muusta kuin siitä mitä on vaatteiden alla. Vetovoima syntyy aivoissa jo ennen kuin yhtään vaatekappaletta on riisuttu. Luonto hoitaa loput. Joku saattaa kieltää itseltään nautinnon muinaisiin moraalisäännöksiin tukeutuen, jotakuta ei puolestaan haluta, koska korvienväli on stressiä täynnä tai suhde natisee liitoksissaan. Rentoutuminen lihallisen perustarpeen parissa voisi auttaa näihinkin pulmiin. Vaikkei toista vielä täysin tuntisikaan, saattaa kahdenkeskinen piehtarointi kertoa nopeasti, löytyykö yhteinen sävel muuallakin. Fyysisellä läheisyydellä kun on tapana synnyttää myös henkistä läheisyyttä. Kenelle tahansa ei pidä antautua, mutta kun sopiva löytyy, miksi säästellä? Seksissä ei ole mitään pahaa, kun se tapahtuu vapaaehtoisesti kahden vapaan aikuisen ihmisen kesken. Stressaantuneelle ihmiselle hekumallinen herkkuhetki voisi puolestaan olla parasta lääkettä. Ja mitä kriisiytyneeseen parisuhteeseen tulee, ennen kuin tuhlaa satoja, kenties tuhansia euroja parisuhdeterapiaan, kannattaisi kokeilla kahdenkeskistä hotelliviikonloppua - sellaista, jonka aikana huoneesta ei poistuta kuin korkeintaan välillä syömään. Surullista on, kun seksistä tulee vallankäytön väline parisuhteessa. Seksin pihtaaminen puolisolta on sama kuin pitäisi tätä nälässä tai ei antaisi nukkua. Suhteessa on saatava, piste. Minä uskon, että onnellisimpia ovat ne perheet, joissa aikuiset tuottavat eniten lakanapyykkiä. Ohi menevät korkeintaan ne, joissa pyykinpesun vähentämiseksi on jo siirrytty sängystä muille huonekaluille. Oli kyse pysyvästä tai lyhyestä suhteesta, iloinen antaja myös saa. Maailmassa, joka on täynnä vihamielisyyttä ja kylmyyttä, fyysinen läheisyys on tärkeää. Siitä saa nauttia. Onpahan sitten vanhana jotain muisteltavaa.

Olen kyllästynyt jossitteluun. Olen kyllästynyt siihen niin perinpohjaisesti, että olen lopettanut sen kokonaan. Olen tästä elämästä jo oman osuuteni jossitellut. Aikaisemmin nimittäin jossittelin mahdollisilla menneisyyksillä ja potentiaalisilla tulevaisuuksilla monta vuotta, kunnes olin lopen uupunut paikallaan junnaamiseen. Oli pakko ottaa selvää, mikä oikeasti on mahdollista, ja se onnistui vaihtamalla sana ‘jos’ sanaan ‘kun’. Tajusin, että jossittelussa on aina vähän selityksen makua. Jossittelu on helppoa, siitä kun ei seuraa mitään. Samalla syyn voi vierittää itseltä kumppanille, pomolle, naapurille tai vaikka maailmankaikkeudelle. Jossittelu on tapa kiertää vastuu oman elämän ratkaisujen suhteen. Samalla jossittelu avaa oven ihanaan fantasiamaailmaan, jossa voi kuvitella elämästään minkälaisen tahansa. Todellisuus ympärillä pysyy kuitenkin samana niin pitkään, kun ei uskalla muuttaa jossia toiminnaksi. Voisinko paremmin, jos nukkuisin enemmän? Jaksaisinko juosta maratonin, jos harjoittelisin kunnolla? Olisiko hän saanut elää pidempään, jos olisin tajunnut opastaa hänet ajoissa lääkäriin? Olisinko onnellisempi, jos muuttaisin toiseen asuntoon tai peräti toiseen kaupunkiin? Pystyisinkö kirjoittamaan romaanin, jos tosissani yrittäisin? Jos. Jos. Jos. Jos on maailman turhin sana. Menneisyyden virheet tai menetykset eivät muutu jossittelulla toisenlaisiksi. Ja niissä asioissa, jotka eivät alun alkaenkaan ole ihmisen omissa käsissä, jossittelu vasta surullista onkin. Mitä enemmän jossittelen, sitä enemmän jämähdän menneeseen. Eteenpäinkään jos ei ihmistä vie - ei millään tavalla. Päinvastoin, jossitellessa elämä pysähtyy. Kun oikeasti kokeilen, saatan onnistua ja löytää jotain hyvää. Mikäli epäonnistun, saan ainakin varmuuden - eipähän tarvitse jossitella. Ja sitten yritetään uudestaan, toisella tavalla tai toista asiaa. Sillä jossittelu ei toteuta yhtään unelmaa. Elämäkerroissa on vain ‘kun’.

Kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa olet tekemässä isoa päätöstä, ja olet kahden vaiheilla. Kaikki järkisyyt ovat yhden ratkaisun puolella, mutta silti jokin sisälläsi kirkuu vastaan. Kumpaan luotat, järkeen vai tunteeseen? Minä elin monta vuotta järjen varassa. Se oli turvallista elämää. Oli - siihen asti, kunnes tajusin, että en viihtynyt siinä elämässä ollenkaan. Kun riittävän pitkään valitsee asioita vain sen perusteella, mikä on yleisesti hyväksyttyä, turvallista ja järkevää, voi matkan varrella unohtaa itsensä kokonaan. Lopulta on tilanteessa, jossa mikään ei enää tunnu hyvältä, eikä enää edes järkevältä. Järkiperusteisia päätöksiä voi analysoida ja jauhaa loputtomiin. Voi tehdä listoja asioiden hyvistä ja huonoista puolista, punnita faktoja ja kysellä toistenkin mielipiteitä. Tämä on ihan viisasta tiettyyn pisteeseen asti, mutta silloin kun sydän putoaa kyydistä, on viisaus jo kaukana. Hyvä ystäväni sanoi minulle vuosia sitten näin: Kaikkea ei tarvitse analysoida. Luota tunteeseen. Aloin vähitellen opetella. Se ei ollutkaan ihan helppoa, mutta vähitellen pääsin jyvälle siitä, mitä minä oikeasti halusin. Valintojen teko helpottui. Tunneratkaisut nimittäin tunnistaa siitä, että ne ovat lopulta hyvin yksinkertaisia. Oikean ratkaisun vaan tietää, eikä syitä sille pysty välttämättä edes sanoilla selittämään. Intuitioksikin sitä jotkut kutsuvat. Minä kutsun sitä itsetuntemukseksi ja herkkyydeksi elämälle. Nykyään luotan niihin, ja nyt jo kokemuksesta tiedän, että se kannattaa. Jos olen alitajuisesti tuntenut, että jotakin on ollut vialla - silloin yleensä jotakin todella on ollut vialla, en vain ole vielä siinä vaiheessa tiennyt mitä. Se on paljastunut vasta myöhemmin. Tämä tunne ei ole pettänyt minua koskaan. Kaikissa elämäni suurimmissa virhearvioinneissa olen toiminut tunnettani vastaan, kun taas kaikissa elämäni ihanimmissa onnistumisissa olen seurannut sitä. En minä järkeä silti hylännyt ole. En aja ylinopeutta, vaikka maantie olisi tyhjä ja kuiva; en irtisanoudu huonolta tuntuneen työpäivän päätteeksi tai tuhlaa palkkapäivänä rahojani johonkin, mitä sattuu tekemään mieli. Järki on tarpeen myös silloin, kun tekisi mieli jättää lenkki väliin kolmatta kertaa samalla viikolla tai elää pelkällä roskaruualla. Ja mikä tärkeintä: suurten päätösten kohdalla odotan rauhassa, jotta olen varma, että tunne on todellinen, eikä vain jokin ohimenevä oikku. Tekemäni tunneratkaisut ovat monta kertaa osoittautuneet lopulta myös hyvin järkeviksi valinnoiksi. Tunne on kertonut minulle etukäteen jotain sellaista, johon järki ei vielä siinä hetkessä ole ylettynyt. Myönnän, että toisinaan heittäytyminen edelleen pelottaa. Mutta siinä, että eläisin jatkuvasti omaa tunnettani vastaan, ei ainakaan ole mitään järkeä.

Mukavuudenhaluinen nautiskelija tässä terve! Laiskaksikin joku voisi sanoa. Käytän mieluiten aikani muuhun kuin arkiaskareisiin. Silti pidän paljon siisteydestä ja järjestyksestä. En kestä sekasotkua, likaa, kiirettä tai hoitamattomia tehtäviä. Siksi olen eliminoinut ne elämästäni kokonaan seuraavilla, huippuunsa hiotuilla rutiineilla. Laitan likaiset astiat astianpesukoneeseen välittömästi ruuanlaiton ja ruokailun jälkeen. Astianpesukoneen napsautan päälle iltapalan jälkeen. Aamulla laitan puhtaat astiat kaappeihin. Astioita ei siis koskaan kerry tiskialtaaseen tai pöytätasoille - eikä myöskään likaa, sillä pyyhkäisen pöydät aina ruokailun jälkeen. Käytetyt vaatteet riisun suoraan pyykkikoriin. Kun pyykkiä on kertynyt sopiva määrä, pesen koneellisen. Tai kone pesee - minä röhnötän sohvalla katsomassa televisiota. Kun pyykit ovat kuivuneet, taittelen ne saman tien komeroihin. Joka ilta valitsen seuraavan päivän vaatteet, ja silitän ne, jos tarvitsee. Näin voin nukkua aamuisin vähän pidempään. Myös laukut ja reput pakataan aamua varten valmiiksi jo edellisenä iltana. Kännykät imevät itseensä virtaa aina yön yli, joten akku ei lopu koskaan kesken. Harrastusvälineet pannaan joko pesuun tai kuivumaan heti kun treeneistä palataan. Kun kamat ovat kuivuneet, ne pakataan uudelleen, jolloin treenikassi on aina valmiina seuraavaa harjoituskertaa varten. Ei koskaan paniikintäyteisiä äkkilähtöjä treeneihin. Vuoteeni on aina sijattu, sillä petaan sängyn heti herättyäni. Päiväpeiton alla odottavat puhtaat lakanat, sillä vaihdan ne viikoittain siivouksen yhteydessä. Käytetyt pesen heti ja samalla pesen ja vaihdan myös pyyhkeet. Kaikenlaiset irtotavarat pääsevät aina jälkeen paikoilleen - ja mille paikkaa ei löydy, sitä ei meillä tarvita. Täyttyneet roskapussit vien jätekatokseen samalla, kun muutenkin lähden ulos. Lehdet ja muut keräyspaperit pinoan lukemisen jälkeen eteisen piirongin päälle, ja vien ne paperinkeräykseen niin ikään päivittäin kotoa lähtiessäni. Tyhjät juomapullot laitan suoraan ostoskassiin ja vien ne pullonpalautukseen jokaisella kauppareissulla. Ruokakaapeissani on aina sen verran elintarvikkeita, että tarvittaessa saan niistä aikaan aterian. Kahvi, suodatinpussit, puurohiutaleet, jauhot, wc- ja talouspaperit tai muut eivät lopu koskaan kesken, sillä hankin niitä lisää viimeistään silloin, kun edelliset pakkaukset ovat puolivälissä. Kauppareissulla tarvittavan muistinkin olen ulkoistanut helpolla tavalla. Kirjoitan listaa loppumassa olevista tarvikkeista lapulle sitä mukaa kun puutteen havaitsen. Kaupassa muistilappu muuttuu ostoslistaksi. Ja sen kauppareissun teen yleensä töistä palatessani, jolloin säästän yhden ylimääräisen lähtemisen vaivan. Autostani ei ikinä lopu bensa kesken, sillä tankkaan viimeistään siinä vaiheessa, kun jäljellä on neljännestankillinen. Laskut maksan sitä mukaa kun niitä tulee. Sitten sopeutan kulutukseni sen mukaan, paljonko tilille jää rahaa. Tärkeät kuitit ja muut asiakirjat arkistoin saman tien kansioon, jonka olen jaotellut välilehdillä aihepiirien mukaan. Sieltä ne löytyvät, jos tarve vaatii. Vuoden alussa aloitan aina uuden kansion. Tämä saattaa kuulostaa pirttihirmun päiväkirjalta, mutta sitä se ei ole. Päin vastoin. Tämä kaikki on automatisoitua arjenhallintaa, joka tapahtuu itseä tai muuta maailmaa pakottamatta. Juuri mihinkään näistä toimista ei mene muutamaa minuuttia enempää aikaa kerrallaan. Vain viikkosiivous kestää pidempään, mutta siitäkin selviän reilussa tunnissa, koska sekasotkua ei missään vaiheessa ehdi kertyä. Näin ollen minun ei koskaan tarvitse stressata tekemättömistä arkiaskareista tai tulevasta siivouspäivästä. Koska teen vain vähän kerrallaan mutta joka päivä, minusta tuntuu, että kotitöihin ei mene aikaa juuri ollenkaan. Silti kotonani on jatkuvasti siistiä. Tiedän aina, onko tililläni rahaa vai ei. Minulla on joka päivä vapaa-aikaa, jolloin voin harrastaa, tavata ystäviä tai vain nauttia kotona olosta. Arkiaskareiden automatisointi onkin minulle vain keino ylläpitää hedonistista ja helppoa elämää. Mutta koska jokainen eläköön tavallaan, tämä ei ole neuvo. Tämä on vain Marian mielestä.