Mitä yhteistä on saimaannorpalla ja lehtokurpalla? Entä kuikalla ja kirjosiepolla? Minne katosi härkälintu ja miksi kalasääski oli muuttanut? Miten tyyni on peilityyni? Pääsikö satunnainen luontomiehemme todistamaan aurinkomyrskyn mukanaan tuomaa revontulishowta? Kas siinäpä kysymyksiä, joihin saamme (ehkä) vastauksen tämän viikon Blomiksen luonnossa. Ja miten aikalahja liittyy aiheeseen?

“Senkin savijäkkärä””, saattaa tokaista kasviharrastaja huonolla hetkellä kaverilleen. “Itte oot vehnätankio”, voi kuulua vastaukseksi. Mutta onko toinen pahempi toistaan vai ovatko edellä mainitut suorastaan mairittelevia tokaisuja, sen voinee itse kukin omissa päissään päätellä. Blomis on saanut inspiraation Radio Suomen suuren “Kasvien kevät” -lähetyksen jälkeen tutkia kasvien nimiä ja kuvia, odotellen kevään edistymistä ja sitä että pääsisi kuvaamaan kasveja ihan läheltä. Koska se on sen luonto. Onko sinulla lempikasvia suomalaisessa luonnossa?

Niitä on maailmalla nelisen sataa lajia, Suomessa vain tai jopa 13. Niitä on mesikkoja, räikkiä, luuria, muuria, pipiloja, risuttajia, kukastajia, piispoja, kaivajia, seppiä ja kalastajia. Ja ne kaikki ovat lintuja, joita yhdistää väri. Ja se väri on punainen. Ainakin lajinimissä. Satunnainen luontovesselimme on ihmetellyt jälleen kerran maailman lintujen suomenkielisiä nimiä ja hihitellyt issekseen. Koska semmonen se on.

Satunnainen luontomies on vajonnut uneen. Vaikka onkin hereillä. Hän siis päiväuneksii. Unelmoinnin kohteena on luonnollisesti jokin vielä näkemätön luontokappale, jonka Blomis vimmatusti haluaisi nähdä. Unissaan voi nähdä melkein mitä vain, mutta voiko niistä kertoa muille, saati alkaa kerätä unissaan nähdyistä havainnoista pisteitä? Ja miten voisi todistaa bonganneensa unissaan jonkin erittäin harvinaisen linnun? Kuka uskoisi? Ja olisiko se BONGAUS? Oletko muuten sinä tehnyt luontohavaintoja unissasi?

Niitä on paljon. Ne tulevat aina keväällä ja kiljuvat oman aikansa. Toiset rakastavat niitä, toiset taas inhoavat sydämensä kyllyydestä. Mutta mitäs jos niitä ei olisi. Huomaisimmeko niiden puutteen? Näkyisikö se jollain tapaa luonnossa tai kaupunkiolosuhteissa? Olisiko elämämme erilaista niiden puuttuessa? Tyhmiä kysymyksiä, joihin ei ole kuin yksi oikea vastaus. Emme me halua niiden puuttuvan vaan iloitsemme niiden olemassaolosta. Tänään satunnainen luontomiehemme pakisee lokeista ja tiiroista. Ilmatilamme kesäisistä ilonlähteistä. Onko sinulla jokin suosikki lokkien ja tiirojen joukoissa?

Moni tuntee sokeritoukan ja banaanikärpäsen, mutta kuinka moni on niistä ottanut hyvän luontokuvan. Vai voisiko sitä edes pitää luontokuvana? Oma satunnainen luontomiehemme Blomis ei ole vastoin kaikki oletuksia ottanut yhtään kuvaa kummastakaan lajista. Tosi häröä. Entä millaista häröilyä voi aiheuttaa kotitaloudessa keittiökoisa tai paperitoukka? Kumpi on pahempi toistaan lukutoukka vai baarikärpänen ja miten ne muka liittyvät kodin pieniin - ei niin toivottuihin luontokappaleisiin. Kas siinäpä melkoinen kattaus kysymyksiä, joihin yritetään kaivaa vastinetta Blomiksen luonnon tämän viikon tarinassa.

Satunnainen luontomiehemme on ihan pääsiäistunnelmissa ja tarinat sen mukaisia. Mämmin voimalla hän runoilee eteemme mielikuvia ja tunnelmia pääsiäisestä eikä jätä muistelematta menneitä. Mikä on sinun pääsiäisen The Ykkösjuttu? Ruoka? Ulkoilu? Sukulaisten seurassa hengailu? Blomis tykkää noista kaikista, ehkä kuitenkin ruoka nousee ylitse muiden.

Blomis on heittäytynyt nostalgiseksi muistelemaan menneiden aikojen tv-sarjoja, joissa päätähtenä ei ollut ihminen vaan eläin. Oli hevosia, koiria, kenguruita ja delfiinejä. Niitä nyt ainakin ensimmäisenä tulee mieleen. Tänä päivänä netti on täynnä erilaisia eläinaiheisia videoita, kissavideot varmaan ihan ykkösenä - mutta menisikö tänään läpi joku tv-sarja, joka perustuisi vain ja ainoastaan jonkun eläimen seikkailuihin? Ja mikä olikaan sinun suosikkisi satunnaisen luontomiehemme tarinassa esiintyvistä eläinsankareista?

Blomiksella on mielessä kaikenmaailman räpättimet. Ei, ei siis ne pahvinpalaset joita hän ja kaltaisensa laittoivat pikkujussina fillariin tuottamaan melua. Luontoharrastuksen apuvälineistä on tällä kertaa puhe ja siitä tarvitseeko satunnainen luonnossa liikkuja muuta kuin innostuksen aiheeseen. Millaisen etulyöntiaseman lisävarustelusta saa suhteessa entiseen aikaan, jolloin luontoon mentiin vain avoimin mielin. Nyt mennään ulos luontoon apuvälineiden mahdollistamalla voimalla ja nähdään asioita aina vaan helpommin ja kalliimmalla. Halutessaan.

Satunnainen luontomiehemme on ihan kevättäpinöissään. Höpisee leivoksista ja hyypiöiden töyhtöistä. Ettei olisi vaan mennyt senat sakaisin kesän odotuksen kiihkossaan. Toivottavasti Blomiksen luonnon tämän viikon jaksossa tarjolla oleva verbaalinen tajunnanvirta ei hyydy jääpatoihin saati karahda kiville.

Lumihangella on erikoiset jäljet. Ihan kuin joku olisi laskenut mäkeä. Mutta eihän tuossa koskenrannalla nyt kukaan mäkeä voi laskea. Kyllä voi, jos olet saukkojen sukua. Aikamonelle luonnossa viihtyvälle saukon jäljet ovat ainoa merkki vesistöjen sukkelan lutraajan visiitistä paikalla. Itse vesinisäkkään näkeminen, saati kuvaaminen on varsinainen onnenpotku. Satunnainen luontomiehemme on kyllä saukon nähnyt, mutta vain vilahdukselta. Blomiksen suuri haave olisi päästä kuvaamaan saukko ihan kunnolla. Pitäähän sitä haaveita olla luontomiehellä. Ja vaikkei hän ole saukkoa koskaan villinä ja vapaana kunnolla kuvannutkaan, tarinaa tulee taas kerran ihan riittämiin.

Blomis on kuvannut kuuta, aurinkoa ja muita taivaankappaleita useaan otteeseen. Mutta yksi hänen astrokuvausuransa kannalta tärkeä ja varsin läheinen kohde on kuvaamatta. Ja taitaa jäädäkin kuvaamatta, koska avaruuteen pitäisi päästä mutta kun avaruuspäiväraha on niin korkea, ettei se ole mahdollista nykytaloudella. Satunnainen luontomiehemme, tuo kameran kanssa usein ulkoileva erityisen luontosuhteen omaava sanaseppomme pystyy kuitenkin tarinoimaan sujuvasti kohteesta, jota ei ole koskaan nähnyt kokonaisena sinisenä pallona.

"Aurinko lemmi häntä puolestani" laulaa J.Karjalainen samannimisessä kappaleessaan. Auringon säteet hyväilevät meitä maapallolla eläviä silloin kun pääsevät kunnolla laskeutumaan toisinaan asuinympäristöämme verhoavan pilviverhon läpi. Aurinko pitää yllä kaikkea elävää ja siksi aurinkoa täytyisi kunnioittaa kaikin mahdollisin keinoin. Ihmiskunta ei onneksi pysty tekemään auringolle minkäänlaista harmia omilla toimillaan. Ei vaikka tahtoisi. Aurinko on ja pysyy. Ainakin vielä 5 miljardia vuotta. Blomis on tervehtinyt aurinkoa ja ottanut lähitähdestämme muutaman kuvankin elämänsä aikana. Ja tarinoi tänään kolmiosaisen trilogiansa keskimäisessä jaksossa auringosta. Koska hän voi.

Blomis on täysin hurahtanut kuuhun. Tuohon juustokiekolta näyttävään taivaalliseen ilmestykseen, jonka nähdessään satunnainen luontomiehemme alkaa välittömästi hamuilla lähintä kameraa ottaakseen taas yhden tallenteen uskollisesta kiertolaisestamme. Mistä ja miten kuu on valmistettu, minkä värinen se on ja tehdäänkö niitä vielä, kuuluu kysymyssarja joihin ehkä saadaan vastaus tämän viikon jaksossa Blomiksen luontoa. Millainen on sinun kuusuhteesi ja oletko sinäkin kuuhullu?

Blomis on kehittänyt uuden ohjelmaformaatin, jossa luonnon laulutaiturit ottavat mittaa toisistaan ULLK:si nimetyssä kilpailussa. Uuden linnunlaulun kilpailussa voi menestyä taidolla, tuurilla, volyymilla tai toistolla. Näin ainakin satunnainen laulukilpailuissa käyvä luontomiehemme uskoo. Kuka tai mikä nousee podiumin korkeimmalle korokkeelle ylennysmerkin kera, selviää tai voipi olla selviämättäkin tämänkertaisessa Blomiksen luonnon jaksossa. Mille linnulle sinä antaisit ykköslaulajan tittelin?

Blomis on tällä kertaa palannut vuoteen 2015, jolloin hän ensimmäisen kerran esitteli lempparilintunsa töpökääpiötypäkön Radio Suomen kuuntelijoille. Tuon kerran jälkeen kyseinen lintu on esiintynyt toistamiseen v.2022. Ja nyt on taas töpiksen vuoro seikkailla satunnaisen luontomiehemme tarinassa. Onko jatko-osa alkuperäistä parempi tai ainakin kuunneltavampi, onkin vastaanottajan oman tulkinnan varassa? Tarinassa seikkailee myös joukko viheltäjiä, laiskureita, tyranneja ja herttuja. Tsekkaa, jos et usko!

Satunnainen luontomiehemme ei ole koskaan ollut Karhunkierroksella eikä ole saanut karhunhalia. Silti hän on pohtinut sisäisen nalleutensa syvintä olemusta ja kertoo siitä mielellään myös kaikille erityisen luontosuhteen omaaville Radio Suomen kuuntelijoille. Blomis peräänkuuluttaa myös joukkoistamisen voimaa ja karhuaa aiheita somekommenttien kautta. Joten laitahan miehelle vinkkiä...

Mitä yhteistä on seuraavilla: ahven, harmaahaikara, ilves, merikotka, metsäkauris, mäyrä, pieni eläin, saimaannorppa ja sammakko. Nämä kaikki esiintyvät Blomiksen luonnon suuressa vaaliehdokkaiden esittelyssä, sepitteellisessä tarinassa, jossa luonto järjestäisi vaalit. Siis ne, jotka meillä ihmisnisäkkäillä on edessä parin viikon kuluttua. Ainakin ensimmäinen kierros on. Yhdeksän ehdokasta ja kaikilla sama päämäärä, suomalaisen erityisen luontosuhteen elossapito ja säilyttäminen. Kymmeneskin - ehdokas kiiski - melkein pääsi mukaan, mutta jäi vastarannalle sattuneesta syystä.

Laittoiko pikkujussi kielen mattotelineen metalliputkeen pakkasella, vaikka äiti oli siitä varoittanut? Oliko se menneiden aikojen pakkasvaroitus? Ja miksi polaaripyörre pyörii välillä niin vinhasti, että Suomeen pääsee virtaamaan arktisen kylmää ilmaa? Tykkääkö suomalaiset oikeasti pakkasesta, niinkuin laulussa lauletaan? Ja kuka teki jäätähden rantaruovikkoon? Kysymyksiä, joihin satunnainen luontomiehemme Blomis, yrittää etsiä vastauksia vuoden 2024 ensimmäisessä pakinassaan.

Vuoden lopussa ruoditaan päättyvän vuoden saldoa, mietitään missä tuli onnistuttua ja missä sitten taas ei. Luontohommissakin voi listata kaikkien neljän kvartaalin tulosta, jos kohta viivan alle ei kauden päättyessä jää tulosta eikä tappiota. Ehkä pientä henkistä tappiota on havaittavissa satunnaisen luontomiehemme tilinpäätöksessä. Mutta tulevaa aikaa ja seuraavaa vuotta Blomiskin odottaa, luvaten joitakin asioita tehdä ensi vuonna paremmin tai ainakin toisin.

Joulun odotusta on myös luonnossa ja myös luontotoimittelijoilla. Oma sellaisemme, Blomis on ihan täpinöissään ja odottaa malttamattomana aattoiltaa. Toisinaan satunnainen luontomiehemme on saanut itse toimia joulupukin apulaisena, vt. pukkina ja ne hommat on jääneet lähtemättömästä mieleen. Lasten riemu lahjojen avaamisen äärellä on ehdottomasti joulun kohokohtia. Mutta mitä mahtaisivatkaan toivoa joululahjaksi luontokappaleet? Sitä on pohtinut jouluaaton tarinassaan Blomis.

Pikku-Jussina ollessaan Blomis pelkäsi pimeää. Jaa että miksikö? Koska hänellä oli tavattoman vilkas mielikuvitus. Blomiksen mielikuvitus on edelleen varsin vilkasta sorttia, mutta tieto on helpottanut sietämään pimeää ja itseasiassa täysin pelotonna nykyisin satunnainen luontojantterimme kirmaa niin aurinkoisilla hangilla kuin pimeässäkin. Pimeässä voi saada aika kivoja luontokuviakin, jos vaan malttaa valottaa.

Voihan vierivät kivet! Jytäorkesteri Rolling Stonesilta on tullut uusi levyllinen hyvin jytisevää rokänrollia. Mutta miksi Blomis sen nostaa esille tällä kertaa satunnaisessa luontopakinassaan? Haluaisikohan luontomiehemme ryhtyä levyarvostelijaksi, kun muusikoksi(kaan) hänestä ei ollut... "Kuka heittäisi ensimmäisen kiven" ja muita sanontoja. Mitä kiviin tulee. Niitä on pohtinut Mr.Blomis tällä kertaa.

Mitäs jos luontokappaleet ilmestyisivät sosiaalisen median kanaville? Mitä ne postaisivat elämästään? Olisivatko kaikki ulostulot yhtä pinnallisia kuin meillä ihmisillä? Millaisen selfien ottaisi itsestään suomalaisen suon valtias, herra Karhu? Kuka eläimistä avaisi ensimmäisenä OnlyFans -tilin ja miksi? Niin paljon kysymyksiä eikä niihin osaa vastata edes oma satumainen luontohemmomme. Vai osaako?

Satunnainen luontomiehemme on heittäytynyt filosofiseksi ja alkanut pohtia miksi me ihmiset kohtelemme luontoa ja siellä liikkuvia luontokappaleita niin eri tavalla. Miksi itikan saa tappaa mutta perhosta ei? Kumpi on parempi toistaan - rotta vai orava? Niin paljon taas kysymyksiä ja niin vähän aikaa.

Satunnainen luontomiehemme bongasi alkuviikosta kuuden joutsenen perheen kotirannallaan. Siitä ilahtuneena hän kaivoi muistikirjansa esiin, runoili meille pienen joutsenlaulun mittaisen tarinan, unohtamatta ottamiaan joutsenkuvia. Kuvissa uiskentelevat niin laulujoutsenet, pikkujoutsenet, kyhmyjoutsenet kuin mustajoutsenkin. Blomiksen kevät alkaa kotimaahan palaavien joutsenten ensimmäisten trumpetin törähdysten tulviessa korvakäytäviin. Sitä hän odottaa malttamattomana koko pitkän talven ajan.

“Olla kuin peura ajovaloissa”. Pysähtyneenä, lumoutuneena, kauhusta jäykkänä, haltioituneena tai muuten vaan paikoilleen jähmettyneenä ei ole ikioma itseoppinut luontomiehemme, vaan kertoilee tällä kertaa tarinoita metsiemme hellyyttävistä otuksista aina Bambista Blomikseen.

Blomis on taasen mietiskellyt aloittaako vaiko ei? Siis talviruokinta. Vai tyytyäkö muiden laittamien ruokintapaikkojen tarjonnan seurantaan. Satunnainen luontomiehemme tykkää visiteerata ruokinnoilla, ihan vaan seuratakseen lintujen touhuja ja toisinaan tarttuen kameraansa, joka on aina matkassa. Joko järkkäri tai ihan vaan kännykkäsellainen - kas paras kamera on mukana oleva kamera. Mitä ruokinnalla tapahtuu juuri nyt? Kannattaako jo aloittaa, jos ei ole vielä toimeen tarttunut? Kas siinäpä visaisia kysymyksiä, joihin haetaan vastausta tämän viikon jaksossa Blomiksen luontoa.

Blomis näki aikoinaan elokuvan Poika ja ilves. Vaikuttui näkemästään ja on viimeistään siitä lähtien halunnut palavasti nähdä luonnossa vapaana ja villinä elävän Suomen ainoa kissapedon. Haave ilveksen näkemisestä muuallakin kuin Korkeasaaressa (kts. kuva) elää edelleen. Miehemme luonnossa on varsin ihmeissään tuon suunnattoman kauniin ja ihmiselle vaarattoman kissaeläimen kohtalosta tässä erityisen luontosuhteen maassa. Ilvestä metsästetään edelleen, vaikka se on monella tasolla rauhoitettu ja suojeltu. Mutta miksi? Jakso sisältää ei-niin-miellyttäviä mielleyhtymiä ja suoraa puhetta, siitä varoitettakoon!

“Lehmällä on hieno hajuaisti, sen voi haistaa pitkän matkan päästä. Tämä on syynä raikkaaseen ilmaan maaseudulla.” Ei, näin ei ole loihenut lausumaan satunnainen luontomiehemme vaan näin lauloi aikanaan Matti Pellonpää lastenlaulussa nimeltään Pöllö. Mutta miten pöllö ja lehmä liittyvät toisiinsa voisi joku kysyä. Niinpä, sanois Blomis.

Se tulee, oletko valmis? Taitaa tosin olla jo ohi osassa maata. Blomis sitä vielä etsii eteläisestä Suomesta. Soisi löytävän. Joka vuosi se tosiaan tulee ja toisinaan se jopa yllättää. Positiivisesti useimmiten. Satunnainen luontomiehemme on tällä kertaa ruskaisella mielellä luonnossa.

Tuntuuko muuttaminen sinusta ahdistavalta? Onneksi sitä osuu omalle kohdalle varsin harvoin, riippuen toki yksilön elämäntavasta ja tehdyistä valinnoista. Satunnainen luontomiehemme Blomis on elämänsä aikana muuttanut vajaat 20 kertaa, parhaana (tai pahimpana) vuotena peräti kolme kertaa. Mitäs jos muuttaminen olisi tavallaan pakko hoitaa joka kevät ja syksy? Syksyn tultua, sitä inehmon ajatus väkisin harhautuu alkavan pimeän vuodenajan selättämiseen ja sitten aikanaan tulevan kevään odotukseen. Vai miten sinä erityisen luontosuhteen omaava kuuntelijani ajattelet? Kuuntele Blomiksen ajatelmia aiheesta vaikka heti!

Satunnainen luontomies seikkailee taas, tällä kertaa hän on seikkaillessaan eksynyt sienimetsään ja on ihan hitutötterönä. Blomis ei kerää sieniä syötäväksi eikä aio juosta maratonia koskaan. Miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, on universumin kokoinen arvoitus. Kannattaa kuunnella sieniä sivuava viikkotarina ja tarttua erityisen luontosuhteen omaavan radiomiehen heittämään tarjoukseen. Jos siltä tuntuu, nimittäin.

Blomis on “pakotettu” antamaan luontoraportin syyslomaltaan. Ja niinhän hän tottavie on tehnytkin. Ja vaikka hän ei ottanut koko kamera-arsenaalia mukaan, niin kyllähän hän jotain kuvamateriaaliakin tuotti matkaltaan. (kuvassa lomapaikan kissa) Kysymys kuuluu: jäikö luontomiehellemme hyvä mieli kohteen luontotarjonnan suhteen vai tuliko pahakin pettymys?

Satunnainen luontomies on syyslomalla ja valjasti hyvän ystävänsä tuuraamaan viikkotarinan suhteen. Blomis hengailee nykyään paitsi perheensä myös Veijo Tekoälyn kanssa. Lomaviikon tarinasta vastaa siis tekoäly (ChatGPT) ja kuvat on generoitu Photoshop Betalla. Aika kauas on edetty niistä ajoista kun kaikki piti tehdä itse.

Harmaa on hyvä väri, laulaa Ismo Alanko. Blomis ei ole välttämättä ihan samaa mieltä. Ainakin mitä tulee luonnossa viihtymiseen. Silloin kun synkkään harmauteen liittyy vielä sade, ulosmenemisen sietämätön keveys ei nappaa harmaapartaisen satunnaisen luontomiehemme pirtaan. Ei, mutta siihen on olemassa lääke, joka kerrotaan viikkotarinan lopuksi. (harmaja kuva Harmajasta: Juha Blomberg)

Onkiminen on yksi meidän suomalaisten suosituimmista kesäisistä ajanviettomuodoista. Satunnainen luontomiehemme on viettänyt ongella elämänsä aikana varmaan satoja tunteja. Useimmiten onkiminen on ollut silkkaa terapiaa, silloin kun saalista ei ole tullut. Ja sitähän se onkiminen tottavie onkin. Onkiessa voi tyhjentää pään ikävistä ajatuksista ja miettiä kaikenlaisia kivoja juttuja. Blomis on istunut kuvitteellisen laiturin nokkaan ja heittää nyt täkyn meille kaikille erityisen luontosuhteen omaaville oman elämänsä onkijoille.

Mikä ero on itikalla ja sääskellä, entä sääskellä ja lehmällä? Entä ovatko meko, nisse ja panda satuolentoja? Satunnainen luontomiehemme on piipahtanut lintutorniin ja hämmästynyt siellä esiintynyttä kielenkäyttöä.

Eräs mies (nimi muutettu) odotteli luvattua vuosisadan ukkosmyrskyä niin paljon, että antoi Blomiksen luonnon toimituksen myrskyreportterille erikoishaastattelun, josta kuulemme tänään lausunnallisen referaatin satunnaisen luontotoimittajamme äänellä. Eli johan nyt myrskyn lykkäs...

Satunnainen luontomies on palannut lomaltaan. Ja täynnä tarmoa. Mitä Blomiksen lomalla tapahtui, tuliko jotain uutta ja ihanaa havaintovihkoon ylöskirjatuksi vai menikö loma ihan vihkoon? Ja kuka on Kotisen Kyrmy?

Blomis on jo ihan juhannustunnelmissa, itseasiassa luontomiehemme on jo lomalla ja kesälaitumella. Tällä kertaa pohditaan mm. millainen on pörrökääpä ja isojalka. Tämä on siis viiteen viikkoon viimeinen jaksoa lajiaan, mutta ollos huoleton, Blomis valveil' on taas elokuun alussa.

Kolmiosainen vesistötrilogia Blomiksen luonnossa on viimeistä tarinaa vaille valmis.... Tarina vie meidät jokien alkulähteille monellakin tasolla ja kertomus paljastaa satunnaisen luontomiehemme mielijoet ja myös minne pitäisi vielä päästä jokeilemaan eli jokea kokeilemaan.

Blomis on aikeissa valmistaa kolmiosaisen trilogian vesistöistä. Eikä pelkästään ole aikeissa, vaan valmiina on jo kaksi kolmesta jaksosta. Viime kerralla kuultiin pohdintaa maailman meristä, tällä kertaa sukelletaan Saimaaseen ja muihin mahdollisiin järvialtaisiin. Ja niitä on paljon.

Aika moni suomalainen asuu lähellä vesialuetta. Oli se sitten joki, lampi, järvi tai meri, se on melkein se ja sama. Blomis on sisävesien kasvatti, mutta on aikuisempana oppinut rakastamaan myös merta. Ja kaikkia merialueita, ainakin niitä joiden äärelle on päässyt. Mutta miksi? Tällä kertaa luonto(meri)miehemme avaa sisäisen merikarttansa ja pohtii miksi meri kiehtoo. Ja kertoo pieniä anekdoottisia tarinoita merenrantamaisemista joilla on visiteeranut. Joskus jopa kalastaen.

Mitä yhteistä muka on siilillä ja Blomiksella? No, molemmat ovat lutuisia ja mukavia nisäkkäitä ja Blomis on vielä ominut siililtä hiustensa mallin. (kuva generoitu tekoälyllä MidJourney/Juha Blomberg)

Blomis rakasti satuja ollessaan lapsi. Ja lapsellisena isähenkilönä hän on jatkanut satuperinnettä omien jälkikasvujensa kanssa. Jotain lienee tarttunut vuosien saatossa mukaan matkaan, sillä tämän viikon jakso miehen luontotarinoita alkaa suorastaan sadunomaisesti. Muista myös Blomiksen perinteinen kesäkuvakisa Facebookissa. Osallistu ja voita!

On taasen aika auringon, koska on toukokuu! Toukokuussa sattuu ja tapahtuu, kevätpuuhat on täydessä vauhdissa ja luontomaailma valmistautuu tohinalla lähestyvään kesään. Luonnon äideistä osa on jo saanut tämänvuotiset jälkikasvut väännettyä maailmaan, mutta monella lajilla on vielä kosiomenot edessä. Ihmisäideillä lisääntyminen ei ole sidottu vuodenaikojen kiertoon, mutta äitienpäivä on. Se on joka vuosi toukokuun toisena sunnuntaina, niin myös tänä vuonna. Satunnainen luonnonhavainnoijamme Blomis nokkelanapokkelana poikana (lue: miehenä ja isänä) hokasi että nythän on hyvä hetki jutella kotvanen äitiydestä.

Blomis on tutkinut kirjahyllyään löytäen sieltä lukemattomia teoksia. Muutaman niistä innoittamana hän tarinoi tänään meille puistojen, hautausmaiden ja metsien tutusta säksättävästä otuksesta. Tuosta melkein jokapaikkaan ehtivästä tupsukorvasta, jonka nahkaa ennen wanhaan käytettiin rahana. Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, kannattaa kuunnella Blomiksen ja "Oravakuiskaaja" Konsta Punkan haastattelu parin vuoden takaa. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/05/05/oravakuiskaaja-konsta-punkan-haaveena-on-napata-kuvaan-ilmeikas-ilves Ja Konstan IG-tilillä kannattaa piipahtaa myös ihailemassa hienoja kuvia. https://www.instagram.com/kpunkka/

Haluatteko kuulla roskaamisesta? Ikioma luontomiehemme on jälleen ollut ulkoruokinnassa ja samalla vähän tarkkaillut luonnon tilaa. Ja mitä hän on sieltä bongannutkaan? Roskia ja jätettä! Miksi luonnosta löytyy sinne kuulumattomia juttuja? Millainen ihmisoletettu nakkaa roskat suoraan maahan kulkematta roskapöntön kautta? Näihin kysymyksiin etsii vastausta Blomis tällä kertaa.

Satunnainen luontomies seikkailee taas. Tällä kertaa Blomis on pyöräillyt kotikoskelleen seuraamaan siellä esiintynyttä mediatapahtumaa. Ei mitä tahansa mediatapahtumaa vaan luontoon liittyvää sellaista. Eikä satunnainen luontomiehemme ollut paikalla yksin.

Mitä tuuli sinulle merkitsee? Saako tuulelta vastauksen? Ja onko Blomis aina hyvällä tuulella? Siinäpä kolme tuulen vietäväksi heitettyä visaista kysymystä, joihin toivottavasti löytyy vastaus tämän viikon seikkailukertomuksesta nimeltään Blomiksen luonto.

Satunnainen luontomies seikkailee taas, tällä kertaa hanhien maailmassa. Tiedätkö mikä on niilinhanhen nimi nykyään? Onko Blomis muka nähnyt sellaisen? No ainakin tiibetinhanhen hän on nähnyt. Luontomiehemme kysyy myös, mikä on valkkari, entä punkku? Ne lienevät aika helppoja, mutta mikä ihme on "kiljukas"? Ja miten ne muka liittyvät hanhiin? Kuuntele ja katsele kuvat.

Mikä pelottaa luonnossa vai pelottaako mikään? Kas siinäpä kysymyspari. Luontomiehemme on pohtinut asioita ja väittää ettei luonnossamme ole oikeasti mitään pelättävää. Ei edes pimeää tarvitse pelätä saati eksymistä. Jos metsässä törmää eläimen luurankoon, se saattaa säväyttää, jopa säikäyttää muttei sitäkään tarvitse pelätä. Se eläin on jo kuollut. Näin lohduttaa luonnossa liikkujia satunnainen luontokuvaajamme Blomis.

Satunnainen luontomies seikkailee tällä kertaa tekoälyn ihmeellisessä maailmassa. Voiko radiojutun sisällön antaa tietokonepohjaisen älyn tuotettavaksi ja miten onnistuukaan keinoälyltä luontokuvien luominen? Onko Blomiksella lainkaan tulevaisuutta tällä saralla vai viekö ATK hommat? (keinoälyn generoimassa kuvassa on karhuemo suolla kolmen pennun kanssa, tilanne jota Blomis ei itse ole päässyt todistamaan, mutta ohjeistamalla tekoälyn algoritmeja tämäkin kuva on tavallaan luontoukkelimme luomus)

Blomis on onkinut, virvelöinyt, pilkkinyt ja perhostellut eli kalastanut pääsääntöisesti ilman "joukkotuhoaseita" koko elämänsä. Viime aikoina kalahommat on jääneet vähän taka-alalle syystä tai toisesta. Mutta kalajutut on aina kertomisen arvoisia, oli sitten kyse legendoista tai ihan todellisista kalavesillä tapahtuneista asioista. Jutun yhteydessä oleva kuva on "todellinen kalajuttu", Blomis ei ole koskaan noin isoa kalaa saanut ylös saakka vaikka siiman päässä on joskus möyrinyt puolitoistametrinen barrakudakin. Silloin tosin oltiin Karibian kirkkaissa vesissä kalahommissa.

Osimoilleen pari vuotta sitten satunnainen luonto-oletettumme Blomis oli elämänsä yhden kohokohdista äärellä. Hän oli nimittäin saanut korviinsa huhun kuninkaan esiintymisestä pääkaupunkiseudulla. Ja koska Blomis oli jo nähnyt kuningattaren (Queen) livenä. oli hänen pakko mennä myös pokkaamaan kunkkua. Ja niinhän siinä kävi että pieneltä espoolaiselta purolta palasi kotiin onnellinen, punaposkinen ja kuningaskalastajan nähnyt mies. Sen pituinen se. Kuuntele tarina ja katsele kuvat kanavan sosiaalisesta mediasta. (jakso on uusinta maaliskuulta 2021)

Silmät ovat sielun peili sanotaan. Mutta mitäs jos henkilöllä on sumusilmät - smokey eyes niinkuin nykyään tavataan sanoa? Blomiksen saaminen tietojen mukaan sumusilmät voi tehdä meikillä ja niitä voi käyttää niin arjessa kuin juhlassakin. Kauniin sumusilmämeikin loihtii helposti esimerkiksi pronssin ja ruskean sävyillä. Niin ne väittää. Oman elämänsä sinisilmäinen luontoinehmomme pohtii tällä viikolla sumun ihmeitä ja usvan kummia. Mitä sumu oikeasti on ja onko kukaan koskaan kävellyt koulun ohi sumussa. Kuuntele ja hämmästy jälleen kerran.

Blomis (aka Juha Blomberg) on maanteillä liikkuessaan pannut merkille kuntien ja kaupunkien rajoilla olevat kyltit ja niissä olevat vaakunat. Ja koska luonto on miehellämme aina mielessä, hän on päätynyt tutkimaan vaakunoissa esiintyviä luontojuttuja. Onko niitä vähän vai peräti vähän enemmän? Satunnainen luontomiehemme on haaveillut toisinaan omasta vaakunasta ja tällä kertaa hän on ottanut erivapauden loihtia silmiemme eteen täysin sepitteellisen luontomiesvaakunan.

On vasta helmikuu (tai jo!) ja satunnaisen luontomiehen on vallannut vallaton olotila. Tämä tapahtuu varsin usein vuosittain kutakuinkin näihin samoihin aikoihin. Levottomana hän katselee kalenteriaan ja miettii miten kauan siihen vielä on. Siihen, josta yleensä ihmiset tähän aikaan vuodesta eivät pahemmin juttele. Mutta Blomiksella se on jo mielessä. Niinkuin melkein aina. Joko sinä odotat? Ja mikä on parasta?

Blomis on tällä kertaa muistellut wanhoja avaruusaiheisia tv-sarjoja ja pohtinut avaruuden syvintä olemusta. Mutta miten tv-sarjat muka nivoutuvat luontoaiheiseen podcastiin ja onko itseoppinut luontonauttimme muka jo kuvannut taivaallisen vihreän kuulan? Tai edes nähnyt. Avaruus on houkuttanut Blomista jo pikkupojasta lähtien ja tekee sitä edelleen. Ja siksi hän haluaa avata meille avaruuden ikkunan, jotta näkisimme nimittäin. Jakso on omistettu Antero Helasvuolle, jonka nerokkuudesta kaikki Star Trek -fanit ovat saaneet nauttia hänen erinomaisissa suomennuksissaan. "Space, the final frontier" kääntyi Anteron omien sanojen mukaan vähän hihitellen suomenkielelle muotoon ”Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista vihoviimeinen”. R.I.P. Antero Helasvuo ja hyvää matkaa sinne jonnekin. (kuvassa komeetta PanStarrs, jonka Blomis kuvasi Pasilan tornin yltä jokunen vuosi sitten)

Tiesitkö, että Suomen vesialueilla voi nähdä delfiinejä, pyöriäisiä ja valaitakin? Hurjalta kuulostaa, mutta on se mahdollista. Oman elämänsä pyöriäistarkkailija Blomis haluaisi bongata vaikkapa ryhävalaan Valassaarilla tai vaivaishiiren Varpaisjärvellä. Kova hinku tuntuu muutenkin olevan nisäkkäiden pariin tällä kertaa. On taasen aika raottaa suurta luontokirjaa Blomiksen toimesta ja ihmetellä kaiken moninaisuutta. (kuvassa majava Haukivedellä, kuvan otti luonnollisesti Blomis itte)

Oletko koskaan pelannut "bullshitbingoa"? Blomis tarjoilee vaihtoehdon, joka perustuu luonnosta löytyviin eliöihin ja niiden inhoamiseen. Oletko valmis, tulehan kuulolle...

Blomis on taasen levitellyt levylaatikoitaan ja kelaillut kelanauhojaan etsien erikoislaatuisia luontoaiheisia ralleja. Ja löytyihän niitä! Jos kohta, jostain syystä satunnaisen luontojantterimme käsiin kulkeutui vain tietyntyyppisiä teoksia. Pitäisiköhän perustaa Uuden luontomusiikin kilpailu, jotta saataisiin ihan uutta luontomusiikkia tulevien aikojen Blomiksen luontoja varten? Ehkä, mutta sitä ennen sukelletaan ihan niiden vanhojen klassikkoiden maailmaan. Mikä sinun mielestäsi on kaikkien aikojen paras luontobiisi? Kerro se kaverillesi.

Blomis tykkää erilaisista sääilmiöistä ja tykkää myös kuvata niitä. Mutta miten sujuu itseoppineelta luontoheeboltamme rockn'roll... eiku sääilmiöiden kuvailu verbaalisesti. Kielemme on rikas ja sen taitavat käyttäjät loihtivat eteemme monenlaisia enemmän tai joskus jopa vähemmän onnistuneita säähän liittyviä termejä. Parhaimmat niistä jäävät elämään kun taasen toiset aiheuttavat vastaanottajassaan lähinnä myötähäpeää. Oli miten oli, mutta näin on - me suomalaiset puhumme mielellämme säästä ja siitä meille tällä kertaa puhuu myös Blomis.

Vuoden lopussa tehdään aina ns. "tilinpäätös" kuluneesta vuodesta. Blomis ei aio olla "pekkaa pahempi" vaan syyllistyy samaan syntiin kuin muutkin. Miten siis satunnaisen luontomiehemme vuosi sujui? Saavuttiko hän tavoitteensa vai jäikö viivan alta jotain uupumaan? Onko Blomiksen muistikortit täyttyneet vai jäikö tilaa seuraavalle vuodelle? Tarjolla on siis raportti vuoden 2022 luontotapahtumista yhden itseoppineen havainnoitsijan havaintovihkon perusteella. Kuuntele ja hämmästy. Blomiksen v.2022 luontokuvien saldoa voit ihmetellä Instagramissa: juhablomberg_fi tai osoitteessa www.juhablomberg.fi

Joulu on taas, joulu on taas, lahjapussit on täynnä tavaraa. Mutta ei kai tuo yksi lahjapussi liiku itsekseen? Mitähän siellä oikein on? Eikai? Eikai sentään lahjojen joukossa ole jotain eläväistä? Eikai nyt sentään, onhan meillä suomalaisilla se erityinen joululahjaluontosuhdekin. Blomis on pohdiskellut ensinnäkin lahjojen vaihtamista ja toisaalta myös tiettyjen juttujen antamista joululahjaksi. Hyvää joulua, toivottaa Blomiksen luonto -toimituksen väki kokonaisuudessaan kaikille Radio Suomen kuuntelijoille tasapuolisesti! Ja luonnollisesti myös parempaa seuraavaa vuotta 2024.

Blomis on taas kuljeskellut kameransa (monikossa) kanssa ulkosalla, niin pimeällä kuin päivänvalossakin. Jos kohta, viime aikoina päivälläkään ei ole ollut kovin valoisaa. Taivaalle tuijottelu ja sinne tsuumailu on aikaan saanut taas joitakin onnistuneita valotuksia taivaalta bongatuista valoilmiöistä, useimmiten täysin luonnollisista sellaisista. Mitä lienevätkään nuo erikoiset valotolpat taivaanrannassa, joita silloin tällöin inehmo näkee? Blomiskin näki, kuvasi ja pohdiskeli asiaa.

Blomis on tällä kertaa avannut maailman lintulajien suomenkielisten nimien listan ja ihmettelee muutamaa sieltä löytämäänsä linnun nimeä. Ja satunnainen luontomiehemme heittää pallon myös kuuntelijoille koskien erään meilläkin tavattavan linnun nimeä. Kuuntele ja hämmästy. Ja jos luulet tietäväsi vastauksen kysymykseen, heitä pallo takaisin - vaikkapa Blomiksen sähköpostiin. ([email protected])

Lunta! Huudahti satunnainen luontohenkilömme päivänä eräänä todettuaan ensilumen saapuneen kotihuudeille. Nyt sukkelaan kelkka esiin ja mäkeen. Mitä kaikkea iloa ja mahdollista surua mahtaakaan aikuinen mies repiä ensilumesta. Toivottavasti enemmän sitä ensimmäistä.

Onko Blomis enemmän kissa- vai koiraihminen? Vai kenties olisko satunnaisen luontomiehemme lempilemmikkieläin parta-agama? Löytyykö kotoaan muuta kuin sokeritoukkia eläinkunnan edustajista? Miau ja vuh, sanoi hän ja pakisee tällä kertaa monia ilahduttavista koirista ja kissoista.

Blomis on hullaantunut erääseen valokuvauksen genreen, johon hänet johdatti "valokuvaava ystävä". Satumainen luontomiehemme on tunnettu kameran kanssa luonnossa liikehtimisestä, toisinaan tuloksena on veitsenteräviä otoksia suomalaisen luonnon kohteista. Ei ne Blomiksenkaan kuvat aina tarkkoja ole, useimmiten kuvavirrassa on enemmän kuin paljon enemmän tai vähemmän tärähtäneitä ruutuja. Miehemme kertoo meille nyt tarinan hetkestä, joka muutti hänen erityistä luontokuvasuhdettaan ainakin hetkeksi.

Blomis on isä. Kaksinkertainen, tosin vähän yksinkertainen. Ja koska isänpäivä on sunnuntaina 13.marraskuuta on Blomis hyvin isällisellä mielellä liikkeellä. Hän lupaa olla avaamatta omaa isyyttään sen enempää, muttei välttynyt kiusaukselta pohtia luontokappaleiden isäsuhdetta. Ovatko eläinmaailman lisääntyneet koiraat eli urokset isiä? Voiko niin sanoa vai säästetäänkö isä -käsitteenä koskemaan vain ihmisnisäkkäiden isäoletettuja? Miksi, kuullaan jonkun kysyvän - olemmehan kuitenkin kaikki evoluution aikaansaannoksia ja eläimiä. (kuvassa gorillaisä miettii isyyden sietämätöntä keveyttä)

Syksy etsii Blomista, eikä satunnainen luontomiehemme tiedä minne mennä pakoon. Koko ajan on synkkää, harmaata, vettäkin sataa ja on aina pimeää. Sitä paitsi kuka keksi kääntää kelloja? Oli miten oli, marraskuu on täällä taas eikä edes kaljakorin kilinä soittolistalla helpota valon lasta Blomista. Olisiko ratkaisu muuttolintujen perään lentäminen vai onko ainoa vaihtoehto tyytyä kohtaloonsa ja jäädä maahan pohjoiseen ja kylmään lailla esi-isäin? Annetaan Blomiksen kertoa miltä marras tuntuu ihan omin sanoin.

"Taivaalta se tuli, kumi pyöristäkin suli." Näin kirjaili aikanaan laulunsa sanoiksi Veltto Virtanen. Tuossa rallissa kyse oli tuntemattomasta lentävästä esineestä eli UFO:sta. Taivaalta voi tulla ihan luonnollisiakin juttuja, jotka pahimmillaan sulattavat jopa maapallon kivistä pintaa. Silloin puhutaan asteroideista ja niistäpä pakisee tällä kertaa myös itseoppinut avaruusluontomiehemme Blomis. (kuva: Blomis: suuri tulipallo eli bolidi kuvattuna Riihimäellä)

Blomis on ollut nostalgisella tuulella ja pohdiskellut omaa luontosuhdettaan, sen alkuperää. Mistä kaikki alkoi? Mikä ohjelma sai pikkujussin mielessä luontokipinän heräämään? Ja oliko joku ohjelmien päähenkilö mahdollisesti se kaikista tärkein? Onko kuvan punainen pipo kenties jonkinlainen vinkki? Kaikkiin näihin kysymyksiin saattaa löytyä vastaus kuuntelemalla tämänkertainen Blomiksen luonto.

Vesi on elämän eliksiiri. Meille suomalaisille se on itsestäänselvyys. Hanasta tulee puhdasta juomavettä ja samalla vedellä pesemme myös pyhät peltilehmämme. Kaupasta voi aina hakea pullon vettä, vaikkakin se maksaa paljon enemmän kuin hanavesi. Lentoasemalla sama vesi maksaa jopa 5 euroa litra, mutta tiesitkö että maailman kallein vesipullo maksaa vaatimattomat 46000 euroa. Kolmen vartin pullossa. Blomis on hiljentynyt vesilasin äärelle ja ihmettelee tätä todellisuutta.

Älä stressaa, tee parhaasi, unohda loput. Joskus paras reaktio, on olla reagoimatta. Kukaan muu ei ole sinä, ja se on voimasi. Tämänkaltaisilla lauseilla me inehmot pyrimme motivoimaan itseämme toimimaan paremmin. Blomis, itseoppineena läheismotivaattorina on mietiskellyt miksei hotsita lähteä luontoon, varsinkaan kameran kanssa.

Se on utelias, kekseliäs, oppivainen, sosiaalinen ja kujeilevakin. Vähän niinkuin Blomis itte. Tuo mustaharmaa raakkuja ei ole suomalaisten ykkössuosikki lintumaailmassa, mutta jotain ihmeellisen viehättävää siinä on. Ainakin Blomiksen mielestä.

Blomis tykkää puista. Tykkäävätkö puut Blomiksesta onkin ihan toinen juttu. Luontomiehemme on salaa halaillut puita jo pidemmän aikaa, mutta onko hän halaamisestaan voimaantunut. Ainakin sen verran että on kirjaillut tuntemuksiaan ylös yhden podcastin verran. Hali hali...

Elokuvassa "Medusan verkko" Jason Bourne huimailee niin että heikompia hirvittää. Radio Suomen oma JB eli Blomis on paljon rauhallisempi kaveri ja huimailee enää varsin satunnaisesti. Tällä kertaa Blomis kurkkii pinnan alle. Sinne missä ne meduusat kuljeksivat...

Blomis on harrastanut taas kerran luonnonhavainnointia. Tällä kertaa ihan oikeesti kauempana kuin kotiparkkipaikan tuolla puolen. Mutta mitä luontomiehemme tekee, kun pääsee lomalla tuhansien kilometrien päähän? Istuu allasbaarissa nauttien All-inclusive -tarjontaa? Ehei! Hän tutkii flooraa ja faunaa, kirjailee ylös yksityiskohtia ja ottaa luontokuvia. On se epeli!

Ikioma luontojantterimme Blomis on suunnannut katseensa kohti maata, kohti luonnon pieniä, muttei suinkaan vähäpätöisiä otuksia. Otuksia, joita on n. 60 lajia Suomessa ja maailmanlaajuisesti yli 12000 lajia. Laji, joka on ollut olemassa jo yli 100 miljoonaa vuotta ja selvisi siitä luontokadosta, joka tuhosi dinosaurukset. Pienissä on voimaa, varsinkin jos niitä on tarpeeksi. Yksikin riittää Blomiksen mielestä aikaansaattamaan luontoharrastajan epävakaaseen tilaan, jos se yksi on vaikka isovarpaan juuressa leukoineen.

Blomiksen omalla levylautasella pyörii useimmiten rockn'roll. Millainen soittolista mahtaisikaan tulla, jos satunnainen luontomiehemme saisi soittaa pari tuntia vain ja ainoastaan luontoon liittyviä kappaleita? Sitä tekemistä vaille valmista ohjelmaa ei nyt kuulla, vaan Blomiksen pohdiskelua musiikin ja luonnon erityisestä suhteesta. Tekijä on antanut lupauksen ettei laula, siis pelko pois ja kuulolle...

"Anna apinalle kamera, niin kohta se kutsuu itseään valokuvaajaksi." Tällainen hauska meemi kiertää sosiaalisessa mediassa ties monettako kertaa maailman ympäri. Jos antaa luontoharrastajalle kameran, alkaako hän kutsua itseään luontokuvaajaksi? Kas siinäpä kysymys. Ovatko nykyajan luontokuvat enää totuudenmukaisia? Kuinka pitkälle voi mennä kuvien muokkauksessa tai jopa manipuloinnissa? Blomis on jälleen kerran pohtinut rakkaan harrastuksensa syvintä olemusta...

Blomis on taas kulkenut luonto mielessään, niinkuin tekee mielellään. Tällä kertaa hän on eksynyt eläintarhojen tunnelmiin ja pohdiskelee miksi ne herättävät erilaisia tuntemuksia. Eikä aina pelkästään mukavia. Luontomiehemme on vieraillut erilaisissa eläintarhoissa eri puolella maailmaa, ehtinyt jopa jaguaarin häkkiin Belizessä, mutta aina se rakkain eläintarha lienee Korkeasaari. Koska se on niin lähellä.

Vielä muutama päivä ja satunnainen luontojantterimme Blomis päästetään Pohjois-Pasilan veräjästä kesäisille niityille. Kas, lomahan se on radiomiehelläkin mielessä aina, mutta pakistaan nyt vielä kerran ennen vapautta. Blomis palaa tarinoimaan elokuun toisena sunnuntaina virkistyneenä ja voimaantuneena. HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE TASAPUOLISESTI!

Blomis lakkasi uskomasta taikuuteen heti kun alkoi ymmärtää asioita. Mutta silloin tällöin hän antaa mielikuvituksensa liitää hiirihaukan lailla vapaana ilman estoja. Juhannuksena ollaan usein estottomia ja tehdään taikoja. Mutta tekeekö Blomis niin? Laittaako satunnainen luontomiehemme tyynynsä alle jussina kukkasia ja kuinka monta? Kas siinäpä taas visaisia kysymyksiä, ehkä vastauksen löytää tästä juhannuserikoisesta. btw: tämä Blomiksen luonnon jakso tulee radiosta sunnuntaina, silloin kun juhannuksen lumo on jo kääntymässä takaisin arkeen, alkoi sitten loma tai ei. Ei anneta sen häiritä vaan lumoudutaan taas hetkeksi sanan äärelle.

Maailma on täynnä erilaisia kiinnostavia luontojuttuja. Toiset ovat isoja, kuten vaikkapa karhu tai hirvi. Toiset sitten taas varsin pieniä, kuten vaikkapa itikka tai hiekanjyvä. Pienten asioiden parissa on puuhastellut taas satunnainen luontomiehemme Blomis. Instagramissa @juhablomberg_fi on lisää Juhan ottamia luontokuvia ja vähän muutakin. Seuraa ihmeessä.

Blomis lupasi viime syksynä, ettei ensi vuonna ryhdy hommiin. Mutta kuinkas sitten kävikään? Miehemme on taas möyrinyt mullassa ja pistänyt siemeniä vaasiin. Millaisella mielellä hän ottaa tämän kauden vastaan - se selviää kuuntelemalla viikon episodi sarjastamme Blomiksen luonto. P.S. Kannattaa katsoa kaikki kuvat aiheesta Radio Suomen sosiaalisesta mediasta sunnuntaista lähtien. Kuvista paljastuu pieni detalji, joka on pienessä ristiriidassa Blomiksen tarinan kanssa. Katso siis kuvat ja hämmästy!

Tällä viikolla Blomis vie meidät sienimetsään. Tarjolla on niin limanuljaskoja, röllirusokkaita, karvakupposia, haisunahikkaita ja hitutötteröitä. Nämä vain lämmittelyksi mainittakoon. Sienet, ainakin osa niistä, ovat varsin herkullisia myös ruokapöydässä, mutta sieniruokavinkkejä satunnainen luontohönömme ei uskalla laittaa tarjolle. Nähkääs, Blomiksen mielestä kaikki sienet ovat "ainakin kerran syötäviä", mutta sillä asenteella ei kannata ryhtyä oman elämänsä miesmartaksi ja neuvomaan muita ruoanlaitossa.

Blomiksen uusin aluevaltaus poikkeaa totutusta kaavasta. Ainakin pikkuisen. Satunnainen luontomiehemme on nimittäin ryhtynyt antamaan retkeilyvinkkejä. Ainakin kerran. Käy tsekkaamassa Juhan ottamia luontokuvia IG:ssä @juhablomberg_fi ja ryhdy seuraamaan, jos siltä tuntuu. Ainakin vähän aikaa.

Mikä on isoin kakka minkä olet ikuna bongannut? Onko oikeasti olemassa eläin, jonka kakka on kuutionmuotoinen? Ja mistä on kyse, jos merenpinnalla kelluu iso vaaleanpunainen jäätelöannoksen näköinen kakkakasa? Kakka-asioiden äärellä ikioma luontomiehemme Blomis tällä kertaa.

Tiedätkö millä suomalaisella lätkäjoukkueella on ihan oma nimikkokala? Ei, se ei ole turunkampela eikä mikkelinmuikku.Blomis on viritellyt verbaalisia verkkojaan ja ihmettelee sanallista kalasaalistaan viikon pakinassaan...

Blomis on lomallaan ajellut ristiin rastiin suomalaisessa luontomaisemassa ja ihmetellyt matkan varrella eteen tulevia paikkakuntien nimiä. Aika monesta kyltistä löytyy nimi, joka viittaa tavalla tai toisella luontoon. Onko se puhdasta sattumaa vai seurausta meidän suomalaisten erityisestä luontosuhteesta? Blomiksen luontokuvia voi ihmetellä Radio Suomen Instagramista tai Facebookista. Ja toki satunnaisen luontomiehemme omasta IG:stä: @juhablomberg_fi

Blomis kohtasi pääsiäislomalla varsin ikävän muuttujan, jonka seurauksena luontomiehemme on ollut sisäruokinnassa reilun viikon. Veto on ollut poissa ja äänikin kuin Eesaun jalat. Siksi tällä kertaa kuullaan pikauusintana vuodentakainen tarina lajista, joka saa monissa aikaan inhoa, väristyksiä ja jopa vihaa. Mutta miksi? Nehän ovat kauniita. Blomiksen mielestä.

Suomen linnustossa on aikanaan esiintyneet valkea tuonenkurki, suippupyrstöinen räiskä ja leveänokkainen tiivi. Nykyään ne esiintyvät ihan muilla nimillä. Blomiksen mielestä wanhoicca hywiccä nimiccä on enemmän taikaa kuin nykyisissä. Ainakin hän itse on ihan liekeissä ja sanaleikeissä...

Tiesitkö, että luontotyyppejä suojellaan lainsäädännöllä sekä kansainvälisten sopimusten kautta. Blomiksen luonto esittelee tällä kertaa 4 (neljä) luontotyyppiä. Kuuntele ja mieti mihin luontotyyppiin sinä kuulut. HOX! Blomiksen keväinen luontokuvakilpailu on edelleen menossa. Kuvia voi selata Radio Suomen Facebookissa, voit äänestää suosikkikuvaasi ja halutessasi myös osallistua kilpailuun. Pääsiäisen jälkeen julkistamme voittajan (Blomiksen valinta) ja myös kuuntelijoiden suosikin.

Oli kylmä ja kolea kevätpäivä, kun Blomis sai tiedon reviirillään liikehtivästä Virtasen Väiskistä. Innokkaana, jos kohta varsin kylmänarkana luontomiehenä hän uskaltautui ulos vaakasuoraan satavan rännän keskelle kohdatakseen melkoisen näyn ja kokemaan pienen pettymyksen. Kaikesta tästä Blomis on valmis raportoimaan meille jälleen kerran... HOX! Muista myös Radio Suomen Facebookissa menossa oleva Blomiksen keväinen valokuvakilpailu. Osallistumalla voit voittaa ja vaikket osallistuisikaan voit antaa äänesi suosikkikuvallesi.

Blomis on tehnyt jo useamman luontoretken tänä vuonna. Mutta onko hän jo tässä vaiheessa vuotta ns. "puolimatkan krouvissa"? Ja mitä ihmettä se edes tarkoittaa? Liittyykö ollenkaan retkeilyyn tai matkailuun? Ja onko Blomiksella ihan varmasti vain kahvia termospullossaan? Ainakin osaan näistä kysymyksistä löytyy vastaus viikon annoksesta satunnaisen luontohönömme tarinointia.

Blomis on tutkaillut kaupunkiluontoa tällä kertaa nisäkkäiden näkökulmasta. Mutta tiedätkö montako nisäkäslajia voi bongata Helsingissä? Entäs montako lepakkolajia Suomessa havaituista 13 lajista on löytynyt pääkaupungistamme? Kuuntele jännittävä jakso City-Blomiksen luontoa ja ylläty.

Jos joku kutsuisi Blomista pöllöksi, hän ilahtuisi suunnattomasti. Mutta mikä pöllö satunnainen luontomiehemme haluaisi olla mieluiten? Pikkuinen kyläpöllönen, tunturipöllö (kuvassa) vai kookas huuhkaja? Sitä tarina ei kerro, mutta tänään kuullaan Blomiksen ajatuksia ihmisiin liitetyistä eläinvertauksista. Ahkerana kuin muurahainen on siis taasen touhuttu ja sopulina tekstiä suollettu. Oravanpyörästään jatkaa hän...

Blomis on taas selannut aikansa kuluksi suomenkielisten linnunnimien kataloogia sillä seurauksella että hän on aivan liekeissä. Päässä pyörivät sellaiset nimet kuin punaposkipeippo (kuvassa), filippiiniensäihkymedestäjä ja dominikaanileski. Mutta mikä yhdistää krokotiilinvartijan ja töpökääpiötypäkön? Blomis?

Blomiksella pyörii korvamatona Tavaramarkkinoiden Kevät -biisi ja taitaa satunnainen luontoukkelimme olla itsekin ihan kevätfiilareissa vaikkei kuljekaan Hakaniemen rantaa. Mitä kuuluu kevätpuuhiisi ja millaiset merkit luonnossa saavat sinussa aikaan tunteen että: "Luonto herää kevääseen!"

"Tikka hakkaa hakkaa hikkaa hakee hakee tikkalikkaa tik tik nokka naputtaa, naputtaa ja taputtaa kaikki kolot koputtaa, koputtaa ja hoputtaa..." (loru: Kirsi Kunnas) Blomis tikkailee tänään niin, että sanansälöt lentelee.

Blomis on piipahtanut kuumankosteassa paikassa eksoottisten kasvien erikoisten nimien äärellä. Ei hän sentään ulkomaille ole päässyt, ihan vaan pääkaupungin ytimessä ihmettelee ja makustelee taas kerran sanoja.

Blomis on taas ollut kameransa kanssa ihan pihalla. Ja jopa seissyt lumessa ihmettelemässä jälkiä pohtien mikä tuosta ja tuosta onkaan mennyt.

Blomiksella on nyt paha mieli. Vaikka viime aikoina on satanut paljon lunta, niin kohta sieltä sulavan lumen alta alkaa pilkottaa sellaisia juttuja, joita sinne ei kuuluisi. Siis luontoon. Kuvakerronta tällä kertaa on vähän roisia, mitä Blomis pahoittelee luonnollisesti.

Blomis makustelee taas yhtä luontoon liittyvää sanaa suussaan. Tällä kertaa kyseessä on parinsadan kasvin muodostama ryhmä, jolla on ihan omanlaisensa tapa toimia luonnossa. Vähän niinkuin on Blomiksellakin.

Luontomiehemme on jäänyt kiinni yhteen lempiaiheistaan. Onneksi ei kuitenkaan kielestään, sillä se on Blomiksen ammatin kannalta ehdottoman tarpeellinen työkalu. Jäinen maailma houkuttelee tekemään monenlaisia juttuja ja kokeilemaan jäätäviä temppuja - joskus jopa kameran kanssa.

Blomikselle tapahtui jotain merkillisen merkittävää n. 15 vuotta sitten. Kaivamalla vanhoja arkistojaan hän yrittää nyt palata siihen hetkeen, joka melkein muutti hänen luontopolkunsa suuntaa. Kaikenlaista sitä on satunnainen luontomiehemme kuvannutkin ja niitä kuvia on nähtävillä paitsi Radio Suomen somekanavilla Fesessä ja Instassa, myös osoitteessa: juhablomberg.fi

Blomis is back! Hän on täällä tänään ja aikoo olla joka viikko taas koko vuoden - tai ainakin kesään saakka. Luontovesselimme on käynyt kävelyllä ja on samalla kirjaillut ylös näkemiään luontojuttuja. Niistä havainnoista hän meille taas raportoi pakinan muodossa.

Blomis on jo ansaitulla joululomalla, mutta lupasi kertoa meille vähän luontohavainnoistaan joulukorttien maailmasta. Mikä onkaan yleisin eläin joulukorteissa ja voiko tosiaan joulukortissa olla katkarapuja juomassa kello viiden teetä? Tämä ja kaikki muut Blomiksen luonto -sarjan jaksot löytyvät luonnollisesti Yle Areenasta ikuisesti.

Juha "Blomis" Blomberg on luvannut kertoa joka viikko jonkinlaisen luontotarinan. Niin tapahtuu myös joulun alla. Onko se joulunihme vai tapaninpäivän kumma?

Blomis väittää olevansa varsinainen vilukissa. Mieluummin katsoo pakkasella ikkunasta ulos kuin menee itse pihalle. Oikeasti hän kyllä on varsin usein kameransa kanssa ulkoilemassa ja ottaa myös kuvia talvimaisemasta tai vaikkapa jäljistä lumelta. Jälleen kerran satunnaisen luontomiehemme talvisia kuvia on laajemmin nähtävillä Radio Suomen sosiaalisen median kanavilta Facebookista ja Instagramista.

Olemmeko me suomalaiset erityinen luontokansa ja onko meillä se paljon puhuttu "erityinen luontosuhdekin"? Kas siinäpä kysymys, jonka äärelle on tällä kertaa hiljentynyt erityinen luontomiehemme Blomis. Tai eihän hän hiljaa koskaan ole, vaan pakisee aiheesta kuin aiheesta ainakin 5 minuuttia. Kuvituskuvana on Blomiksen räpsy metsän kuninkaasta, Otso Mesikämmenestä.

Mr.Blomis on jälleen asialla. Tällä kertaa arvosteltavana ovat laskut ja nousut. Ne parhaimmat ja maailman kauneimmat. Luontomiehemme ehtymättömästä kuva-arkistosta on kaivettu esiin helmiäisiä ja hän on taltioinut kamerallaan myös ihan tuoreita nousuja. Kaikki kuvat löytyvät Radio Suomen Facebook/Instagram -tileiltä. Ohjelmakuva on napattu Santorinin saarella Oian kylässä, jossa matkailumainoksen mukaan on iltaisin tarjolla "maailman kaunein auringonlasku".

Luonnossa on paljon ihan(an) pieniä asioita joista voi hurmioitua. Jopa niin paljon että alkaa laulattaa. Satunnainen luontomiehemme on tutkinut jälleen kerran ympäröivää todellisuutta ja löytänyt vähän myös tarinalle aihetta. Lisää kuvia viikon aiheesta löydät Radio Suomen sosiaalisen median kanavilta Facebookista ja Instagramista.

Blomis on siirtynyt omistavaan luokkaan. Metsänomistajaksi kerrassaan syntymäpäivälahjan myötä. Metsällä on ollut luontojantterimme elämässä varsin merkittävä rooli ihan pikkujussista tähän päivään ja metsän merkitys vaan kasvaa iän myötä. Ohjelmakuvan Blomis ottaa täräytti joitakin vuosia sitten Itä-Usambaran sademetsässä Tansaniassa. Omasta "metsästään" hänellä ei ole laittaa kuvaa tyrkylle. Kaikki Blomiksen luonnon mainiot kuvat ja vähemmän mainiot sellaiset löytyvät luonnollisesti Radio Suomen sosiaalisen median kanavilta.

Onko Blomis onnistunut ottamaan kelvollisen luontokuvan pinnan alla? Oliko se vaikeaa? Meinasiko kenties mennä usko koko touhuun? Ja milloin viimeeksi satunnainen luontomiehemme on ollut vedessä? Näihin visaisiin kysymyksiin saattaa löytyä vastaus tämän viikon tarinasta. (kuvassa Blomis on snorklaamassa Ambergris Cayon matalissa vesissä Belizessa, takana rohkelikkoamme lähestyy hai, joita oli paikalla kymmeniä ja myös rauskuja ui ihan jaloissa useita) Ja ne muut kuvat löytyvät Radio Suomen sosiaalisen median kanavilta IG:stä ja FB:stä.

Onko Blomis himobongari? Matkustaako luontomiehemme Hailuotoon saakka nähdäkseen jonkun harvinaisuuden? Ottiko hän kuvan siperianlepinkäisestä vai kenties pelikaanista? Kas siinäpä kysymyksiä, joihin saamme vastauksia kuuntelemalla viikon jakson Blomiksen luontoa...

Blomiksella kanittaa nyt ihan täpöllä! Ja taitaa olla vähän sormenherisyttelyäkin luvassa. Uskallatko kuunnella?

Onko pimeässä pakko pelätä, jos ei tahdo? Blomis on jo iso poika eikä pelkää pimeää. Paitsi vähän kotona. Luonto-oppaamme on tänään ihan pimeämoodissa ja kertoo meille miten pimeästä selviää hengissä.

Blomis on taas miettinyt, luonnollisesti jotain mikä liittyy meitä ympäröivään tilaan, jota myös luonnoksi kutsutaan. Ja kuten tiedämme luonto alkaa ihan siitä parkkipaikan reunasta tai voi ulottua jopa kotiparvekkeelle.

Blomis on totaalisen viehättynyt virtaaviin vesiin. Ollut sitä jo pikkujussista lähtien. Mitä satunnaisen luontomiehemme mielessä on virrannut syyskuisena päivänä ja millaisen kuvavirran Blomis on aikaansaanut tällä viikolla? Kuvat löydät kätevimmin Radio Suomen sosiaalisen median kanavilta ja kaikki tarinat voit kuunnella takautuvasti Yle Areenasta.

Blomis on suksinut suolle ja raportoi näkemästään meille.

Blomis on täysin hurahtanut sieniin! Luontomiehemme höpisee vain hitutötteröistä ja jänönmukuloista. Onkohan hänellä varmasti kaikki sienet korissa vai onko aamulääke jäänyt ottamatta? Tsekkaa myös muut Blomiksen ottamat kuvat RS:n sosiaalisen median kanavilta.

Blomis etsii lohdutusta syksyisestä luonnosta. Kesän päättymisen haikeus helpottuu vaikkapa tutkimalla pihlajanmarjojen tai tyrnien loistokasta värimaailmaa. Vaan kumman Blomis laittaisi mieluummin omaan suuhun - tyrnin vai pihlajan marjan, kas siinäpä kysymys...

Blomis on palannut lomilta. Voipuneena ja uuden edessä.

Blomis on taas käynyt bongaamassa. Mutta onko 1.1.2021 aloitettu 100 lintulajin metsästys tuottanut tähän mennessä saldoa? Ja onko löytynyt lisää eliksiä?

Blomis on tällä kertaa "All time high" eli ihan pilvessä. Tai ainakin pilvitunnelmissa. Eiku siis ihan pelkästään tiirailee taivaalle, kuunnellen samalla Juicea...

Mitä eroa on tiaisilla? Kas Blomis on luvannut ottaa selvää...

Arvoisa satunnainen saimaannorppabongari, muistathan kunnioittaa norpan elinpiiriä ja vältät niiden häiritsemistä. Ole kuin Blomis, kiikaroi turvallisen etäisyyden päästä ja anna saimaannorpan vaihtaa talviturkkinsa kesälaatuun kaikessa rauhassa. Kiitos.

Blomis bongasi valkopäisen mustarastaan ja valkoisen tiikerin. Myös Töölönlahden valkoinen on satunnaisen luontomiehemme kiikarissa näkynyt.

Oletko koskaan miettinyt millaiset silmät on kärpäsellä? Jos et ole, älä ole huolissasi. Nimittäin jokapaikan luontomiehemme Blomis on sitä miettinyt ja mennyt vielä askeleen pidemmälle. On jopa ottanut kuvan kärpäsen silmistä ja hämähäkin karvoista.

Pelottaako mennä ulos luontoon? Jos vaikka kärmes vaanii? Blomis tarjoaa vähän lohdun sanoja ja ajateltavaa suhteessa noihin iljettäviin otuksiin, joita käärmeiksi kutsutaan. Miksi me niitä luikertelijoita oikein pelkäämme ja onko käärmevihalle mitään oikeutusta?

Blomis väittää pystyvänsä kuvaamaan vaikka 150 miljoonan kilometrin päässä olevan kohteen kamerallaan! Kyseessä on luonnollisesti kotitähtemme aurinko ja sen auringonpilkkumuodostelmat AR2816 (lounaassa) ja AR2817 (koillisessa) kuvattuna 19.4.2021 klo 11.00. Tähdet kertovat ja satunnainen luontohemmomme myös. HUOM! Älä koskaan katso aurinkoon kiikareilla, kaukoputkella tai yritä kuvata sitä ilman asianmukaisia suojia. Blomis käytti ns. solarfiltteriä kameran objektiivin edessä. Koska se on Blomiksen luonto.

Blomis on istunut taas paitsi piilokojussa, myös läppärin ääressä kaikenmaailman kurpat ja kurmitsat mielessään. Tuloksena on parranpärinää hänen mielestään mielenkiintoisista lintujen nimistä. Pystytkö arvaamaan mikä seuraavista on satunnaisen luontomiehemme mieliruoka: a) mandariinisorsa b) sitruunavästäräkki c) appelsiinikana?

On siis kevät ja Blomis on heittäytynyt ihan villiksi kevään edetessä. Kas puutarhan hoitaminen on miehellämme mielessä koko ajan. Mutta osaako urbaaniluonnon supersankarimme tämän homman, sujuuko tomaatin kasvatus siemenestä syötäväksi? Kas siinäpä pohdittavaa tällä viikolla…

Bongaa 100 lintulajia vuodessa! Kas siinäpä haaste, johon tarttui myös tänä vuonna uljas luontojamppamme Blomis. Vuoden ensimmäisen kvartaalin tilinpäätös paljastaa lahjomattomasti saldotilanteen. Onko neljännes tavoitteesta plakkarissa vai kenties enemmän...

Lentäväksi räsymatoksi sitä kutsuvat! Merikotkaa. Blomiksen mielestä räsymatot ovat upeita ja niin ovat myös merikotkatkin. Kevätaurinko paistoi taas risupartaan, kun satunnainen luontohemppomme kävi kävelyllä kotihuudeillaan tiirailemassa merikotkapariskuntaa. Ja koska Blomiksella oli kamerakin mukana (ullatus!), saamme mekin ihmetellä ihmeellistä luontoa tällä kertaa räsymatto-osastolta.

Blomis joutui pohdiskelemaan satunnaisella luontokävelyllään miten voisi havainnoida vielä paremmin ympäröivää maisemaa. Kas inehmolla on vain kaksi kättä ja yksi silmäpari. Jos niitä olisi enemmän, se voisi ratkaista muutaman rajallisen ongelman.

Blomis harrasti vähän paparazzi-touhuja. Kävi oikein kuninkaallista kuvaamassa. Ei sentään mitään tangokuninkaallisia vaan luonnossa tottakai. Satunnainen luontohemmomme oli kunkkuilusta ihan innoissaan ja päätti jakaa intonsa myös meidän kanssamme.

Täysikuu, sä ihme suurin olet öisen taivahan. Näin Olavi Virta lauloi aikanaan ja Blomis kävi ottamassa siitä puhelimellaan kuvan. Siis luonnollisesti täysikuusta. Kuuntele, katso ja hämmästy!

Lumen taju on suosittu tanskalainen kirja. Blomiksen luonto vie meidät tällä kertaa lumen tajuamisen lähteille. Millainen on Blomiksen lumisuhde, onko se erityinen vai onko satunnaisella luontomiehellämme tajua lumesta lainkaan? Kuuntele ja tutustu BL -kuviin Radio Suomen FB:ssä ja IG:ssä. JB on taas ollut asialla. FB = Facebook IG = Instagram BL = Blomiksen luonto JB = Juha Blomberg

Blomis on ansaitulla talvilomalla pohjoisessa, mutta satunnainen luontomiehemme ei jättänyt meitä pulaan, vaan teki sallitun poikkeussuoritteen ja otti viikon luontokuvan vähän etukäteen. Tällä kertaa Blomis sukeltaa, ei koskeen vaan kosken virtauksien tallennukseen vähän pidemmällä valotusajalla. Jaksossa esiintyy ns. valokuvausjargonia, mistä pahoittelemme... Koskikuvan tekniset speksit: ISO 64, aukko f/16, valotus 30 sekuntia ja objektiivin edessä ND400 -suodin. Kamera luonnollisesti tukevan kolmijalan päällä. “Helppoa kun sen osaa”, sano Blomis itte.

Katsoako maailmaa etsimen läpi normikorkeudelta vai mennä kyykkyyn? Heittäytyä voikukkapeltoon selälleen ja kuvata ylöspäin vai ottaa teknologinen ihme avuksi ja kuvata suoraan alaspäin 50 metrin korkeudesta? Kas siinäpä taas Blomiksella pohdinnan aihetta...

Blomis kävi käppäilemässä Töölönlahden rannoilla ihan huvin vuoksi ja huomasi yllättäen ruovikon reunasta tutunoloisen hahmon. Harmaapukuinen hahmo on yleensä osunut Blomiksen kiikareihin kesällä, mutta nyt talvinen todellisuus yllätti satunnaisen luontomiehemme.

Blomis on luonnossa liikkuessaan mahdollisimman vähän häiriöksi. Miehen käsi on jopa houkutteleva vaikkapa pikkulinnulle tulla istahtamaan. Vähän maapähkinän palasia hanskalle ja ans kattoo kuka lennähtää ensiksi paikalle. Onko se sinitintti vai sittenkin kuusitiainen? Tuleeko kädelle myös mustarastas tai kenties joku muu eksoottisempi lintu. Annetaan Blomiksen itse kertoa...

Pakkasen paukkuessa inehmo pysyttelee mielellään sisätiloissa. Ainakin lämpimästä tykkäävä henkilö. Vaikka Blomis ei varsinaisesti mikään vilukissa olekaan, hän yrittää usein ratkaista pakkasen aiheuttaman ongelman luovalla tavalla. Tavoitteena pysyä lämpimänä. Tällä kertaa ottaakseen valokuvan luonnosta Blomis ei poistunut lainkaan kotoaan, mutta ulos piti mennä ainakin hetkeksi.

Blomis kävi Vanhankaupunginkoskella etsiskelemässä yhtä lempparilintuaan eli koskikaraa. Ei näkynyt lintua, sen sijaan satunnaisen luontohavainnoitsijamme kameran objektiivi tarkensi kosken yllä heiluviin jääkelloihin.

Blomiksen luonto -sarja jatkuu taas! Satunnainen luonnossa samoilijamme on luvannut ottaa joka viikko yhden luontokuvan ja kertoa vähän sen tekemisestä. Kuva julkaistaan Radio Suomen Instagramissa ja Facebookissa, jossa sitä voi käydä kommentoimassa ja antamassa Blomikselle vinkkejä missä kameraa kannattaisi ulkoiluttaa. Ensimmäisen viikon kuvassa poseeraa punarinta talvisessa maisemassa Helsingissä.

Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä. Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat. Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle sen metsän. Tai siellä liikkumisen rajoittamisen oikeuden. Mutta se on ihan eri jutun aihe. Joillekin metsänomistajille on valitettavasti noussut lippalakkiin, joillakin jopa kalliiseen huopahattuun, pahasti omistamisen mukanaan tuoma ylivertaisuus ja heillä on pyrkimyksenä rajoittaa muiden liikkumista heidän omistamissaan metsissä. Toisinaan nämä tapaukset ovat johtaneet kieltomerkkien pystyttämiseen metsänreunaan, liikkumisen estämistapaukset ovat varsin yleisiä ja kaikenlainen pelottelu ja uhkailu kuuluvat myös omistavan luokan keinovalikoimiin. Pahimmillaan ylenpalttinen rajoittamisenhalu yhdistyneenä aineenvaihdunnalliseen häiriöön munuaisissa on johtanut jopa hengenvaarallisten ansojen virittelyyn ulkoilualueiden läheisyyteen. Toivottavasti näissäkin tapauksissa a) joko järki voittaa ja ansat poistetaan ennenkuin kukaan satuttaa itseään tai b) ansojen rakentelija jää kiinni saaden ansaitsemansa rangaistuksen ja kokee julkisen häpeän kohteeksi joutumisen. Jokamiehenoikeus ei kuitenkaan tarkoita pelkkiä oikeuksia. Meillä jokaisella Tellusta kuluttavilla ns. ajattelevilla nisäkkäillä on velvollisuus pitää huoli tämän maailmankaikkeuden uhanalaisimman maapallon tulevaisuudesta. Niin metsässä kuin urbaanimmissa olosuhteissakin. Tarvitseeko sitä oikeasti edes sanoa? No sanonpa nyt kun kerran sanomaan ryhdyin. Roskat kuuluvat roskiksiin. Jos jaksat kuljettaa metsään täyden oluttölkin, jaksat kantaa sen tyhjänäkin kiertoon. Sama koskee kaikkea muutakin roinaa. Metsään tai muuhun luontoon niitä ei jätetä. Luontoa ei häiritä, pesivää lintua ei mennä kuvaamaan metrin päästä. Eikä häiritä sitä maan- ja/tai metsänomistajaakaan. Ei vahingossa saati tahallisesti. Ja ne koirat pidetään kytkettynä, kuulettako työ? Siis, jos metsään haluat mennä nyt toimi niin, että jälkipolvemme yllättyvät vielä sadan vuoden kuluttua. Ja positiivisesti. Saaden nauttia luonnosta samalla tavalla kuin me olemme saaneet. Jokamiehenoikeuksin velvollisuuksia unohtamatta. Ugh! Olen puhunut!

Olen täysin hurahtanut luonnossa esiintyvien eläinten, sienten ja kasvien nimiin. Sienimaailma ruokkii ihmisen mielikuvitusta siinä missä sienet ruokkivat poimijaansa. Kaikki ns. huumorintajuiset henkilöt tarjoavat samantien kun sienistä ruvetaan keskustelemaan niitä kahta. Ryypätkääpää ja sen johdonmukaista seurannaista, naitattia. Niitä kumpaakaan ei tosin ole olemassa, mutta onhan meillä munahapero ja punanuljaska. Miten hyvin ne sopivat yhteen, en tohdi sanoa, ettei joku limanuljaska vedä siitä palkokasvin siementä hengityselimeen ja tokaise: “On se toi Blomis melkoinen taulakääpä”. Lintumaailman nimiä olen käynyt jo aiemmin läpi, muistanette vielä typökääpiötypäkön? Joka muuten kuuluu tyrannien heimoon. Se töpökääpiötypäkkö. Mutta tunnetteko ketään punaperäkaklattajaa? Tai siis että semmoinenkin lintu on kuin punaperäkaklattaja. Mielestäni paljon parempi huumorin lähde, kuin esim. punahuulisorsa ja silkkipöksyuikku, jotka esiintyvät ns. huumorintajuisten henkilöiden kielenkäytössä varsinkin pikkujouluaikaan tai Tallinnan laivalla. Mistä tulikin mieleen isosaku. Kuulitte aivan oikein. Isosaku. Se on hokkojen heimoon kuuluva kanalintu. Eikä mikään ylihintainen muovituopista tarjoiltava mauton virvoitusjuoma. Semmoinenkin on kuin partasaku. En tunne tapausta, sanoi partajuha. Eikä tunne varmaan Seppo Rätykään. Partasakua, vaikka Saksassa onkin käynyt. Puukiipijähän on taas meille kaikille tuttu. Se pikkuinen puunrunkoa pitkin viipottava tirppa, jolle on miljoona pönttöä tehneet kodinkin. Kiipijänkin joku tuntee, saattaa jopa olla semmoinen. Mutta silloin ei puhuta linnusta. Lintumaailmasta löytyy sellainen erikoisuus kuin molokainkiipijä. Molo kain kiipijä. Tällä kertaa jätän sanaleikkeilyn tekemättä ja annan sen tapahtua kuuntelijan omassa päässä. Ja ennenkuin siirryn linnuista ötökkämaailmaan, tarjoan aivonystyröille yhden helmikanan. Kyseessä on kultamamo. Nyt jo sukupuuttoon kuollut peippolintu kuulostaa nimensä perusteella äidin ylirakastamalta aavistuksen nössöltä pojalta, joka on todellakin kieltänyt äitiään kutsumasta itseään muiden kuullessa kultamamoksi. “Äitylin oma kultamamo”. Vähemmästäkin lapsi joutuu terapiaan aikuisena. Sitten ne lupaamani ötökät. Lueskelin mainiota ötökkätieto.fi -sivustoa ja menin melkein sekaisin. Siis vielä enemmän. Olin ihan että “kaskas, nyt löytyi pakinan aihetta”. Ja koska makoilin parhaillaan punkassa, aloin miettiä millainen onkaan pyjamalude ja onko kodissani niitä. Samalla kun kaivelin nöyhtää napakotilostani. Voi lännensoikioneilikkayökkönen sentään! Muistin juuri, että kevätjuhla-aika lähestyy. Täytynee teettää ranskanräätälillä uusi puku ja tilata korusepältä yhteiskuntaluokkasormus. Mutta nyt, ennen kuin tämä lauhahiipijä kiipeää pikkukiitäjäänsä tarkoituksenaan ajaa humalaperhosen luokse lauleskellen vanhaa rallia “Liljakukko, tulipunainen” on aika esittää arvoitus? Mikä seuraavista ei kuulu joukkoon a) Sitruunavästäräkki b) Appelsiinikana c) Mandariinisorsa Oikea vastaus on tietysti appelsiinikana. Koska se on mun ruoka.

Kun mainitsen sanan “lepakko”, tiedän sen aiheuttavan inhon väristyksiä monessa kuulijassa. Perustavaa laatua oleva kysymys kuuluu: “miksi ihmeessä?” Harva meistä on nähnyt lepakkoa kunnolla. Nuo nahkasiipiset taitolentäjät saattavat viuhua öiseen aikaan ihan vierestä, emmekä edes kunnolla huomaa niiden lentokuvioita. Sellaisia ne ovat. Lepakot. Viihdemaailmassa lepakko on leimattu pahan symbooliksi. Lepakko on monien mielikuvituksessa yhtä kuin vampyyri. Tiedättehän vampyyrit, nuo verenimijöistä karmeimmat. Kreivi Dracula. Puuseiväs sydämen läpi, valkosipuliköynnös kaulaan ja hopealuodit. Vain ne tehoavat vampyyreihin. Siis lepakoihin. Niinkö todellakin? Meidän ihmispolojen suurempi riesa ovat ne selkänahkamme verenimijät, jotka leikkaavat ja supistavat, ne jotka piilottavat omaisuutensa veroparatiiseihin ja vakuutuskuoriin. Mutta se on toinen juttu, eikä siitä sen enempää tällä kertaa. Käsi ylös, kuinka moni on oikeasti nähnyt lepakon? Miten sellainen nahkasiipinen lentävä hiiri voi olla vastenmielinen, saati pelottava? Nyt muuten saa laskea kädet taas alas. Te, jotka olette lepakon nähneet, toivottavasti tiedätte, ettei niissä ole mitään pelottavaa. Tarinoita lepakoista on kirjoitettu maailmansivu, faktoihin perehtyminen yleensä hälventää ennakkoluuloja. Niin myös tapaus lepakossa. Lepakot ovat mielestäni äärimmäisen kiehtovia otuksia. Muistelen nähneeni niitä joskus aikanaan mummolassa. Öiseen aikaan vessakäynnin yhteydessä aavistuksen saatoin pelätäkin niitä, mutta se perustui silkkaan lapsen tietämättömyyteen. Tansaniassa olen nähnyt kun satojen kookkaiden lepakoiden parvi nousee illan hämärtyessä siivilleen. Belizen sademetsässä olen sukeltanut uteliaana valtavaan luolaan, jossa asusti 40 000 lepakon populaatio. Sierra Leonen pääkaupungissa Freetownissa olen ihastellut puistossa elävää hedelmälepakkoyhdyskuntaa ja Helsingissä yrittänyt kuvata pohjanlepakkoa kotipihallani. Eikä missään näissä tapauksissa minua ole pelottanut, päinvastoin. Sydän on sykkinyt kiihkeänä havaintojen hienoudesta. Lepakoiden salaperäisen elämän seuraaminen ei ole kovin helppoa. Kas kun ne nahkasiivet suihkivat Suomen luonnossa pääosin öiseen aikaan. Pimeässä lepakon havainnointi on vaikeahkoa, lajimäärittelystä nyt puhumattakaan. Ja ihan kuin ihmistä kiusatakseen, nuo ketkut vampyy… siis lepakot ääntelevät sellaisella taajuudella, jota ihmisen rajallinen aistimaailma ei pysty havainnoimaan. Mutta. Onneksi teknologia. Onneksi ihmisen nokkeluus on tuottanut suhteellisen yksinkertaisen elektronisen laitteen, jolla lepakoiden kaikuluotausäänet saadaan ihmiskorvalle kuultavaan muotoon. Laitetta kutsutaan lepakkodetektoriksi tai lepakkopaikantimeksi. Itse hommasin lepakkodetektorin vasta tänä keväänä ja olen päässyt tekemään satunnaisia havaintoja. Viiksisiippa ja pohjanlepakko on jo löytynyt.Ja mitä pidemmälle tässäkin luontoharrastuksen alalajissa etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtää luonnon moninaisuutta ja herkkyyttä. Tieto lisää ymmärrystä, ei tuskaa. Lepakot eivät ole viihdeteollisuudesta ja iljettävistä tarinoista huolimatta ihmiselle juuri mitenkään haitallisia otuksia. Ne ovat olleet maapallon faunassa jo paljon ennen meitä homo sapiensin edustajia ja lienevät vielä, kun me ns. ajattelevat ihmiset olemme jo oman lajimme tuhonneet. Siis jos kohtaat luonnossa lepakon, älä peljästy vaan tarkkaile, ihmettele, hanki tietoa ja ihastu. Koska nahkasiivet ovat sen arvoisia. Nyt on aika allekirjoittaneen valmistautua ensi yön lepakkoretkeen. Tehdä maukkaat eväät, pukeutua hyvin, vaihtaa lepakkotutkaan tuore paristo ja toivoa lämmintä säätä. Näillä virityksillä syöksyn siis pimeän laskeuduttua Helsingin yöelämään, detektori väkevästi tanassa. Koska se on mun luonto.

Sään ennustaminen ei ole helppoa saati palkitsevaa puuhaa. Ainakaan, jos tekee sitä työkseen ja varsinkin jos ennuste ja säätila eivät kohtaa. Lähestymme kesää ja nyt on jo saatu lukea ennusteita tulevan suven säästä. Tietokonemallinnukset tuottavat nykyään suhteellisen kuranttia dataa viikon päähän, pisimmissä ennusteissa tarjotaan jopa 15 päivän säätietoja. Ennusteet ovat kyllä suhteellisen hyvin kohdallaan, mitä nyt säät vähän reistaavat. Teknologia, supertietokoneista ja sääsatelliiteista huolimatta, ei tuo siis ratkaisua siihen peruskysymykseen mihin kohtaan suvea kesäloma pitäisi ottaa sen parhaan lomasään saadakseen. Suomalainen sananparsi sanoo:."Jos lehemä puistaa ihtijään paskantaesa, tullee saje." Vaan mistä sen lehemän tänä päivänä enää löytää tehdäkseen ennusteen. “Jos Vappuna on hyvä sää ja suvituuli, tulee lämmin kesä.” Niin jos. Milloin viimeeksi muka on vappuna ollut hyvä sää ja suvituuli? Maailma on täynnä itseoppineita sään ennustajia. Niin myös Suomi. Yksi katsoo tulevan sään kahviporoista, toinen ahvenen selkäpiikkien tummuusasteista, kolmas kiusaa sammakoita saman asian takia ja neljäs luottaa tilastotieteeseen. Ja kaikki ovat yhtä oikeassa. Tai väärässä. Ajattelin rusnata omiin tietolähteisiini perustuvan koko kesän sääennusteen. Jos - siis jyrkkä jos - ennusteeni menee nappiin, minut voi tituleerata “Kaiken maailman säädosentiksi”. Siispä nyt kuulolle viimeistään, tässä tulee Blomiksen sääennuste kesälle 2016. Toukokuu jatkuu helatorstain jälkeen sateen merkeissä. Kuun puolivälin jälkeen poutaantuu ja kuukauden loppupuoli vietetään aurinkoisen sään hallitessa suursäätilaa. Lämpötilat nousevat +20C:een. Toki joukkoon mahtuu myös päiviä, jolloin aurinko ei paista risupartaankaan. Koulujen loppumisen juhlapäivänä kesäkuun alkaessa koko maassa paistaa aurinko ja on aivan tyyntä. Kesäkuu on lähteideni mukaan epävakainen, kesän vaihtelevimmat säätilat osuvat juuri kesäkuuhun. Sadetta, poutaa, jopa räntää ja auringonpaistetta. Kaikkea sitä tarjoaa kesäkuu. Entäs sitten juhannus? Kesän kliimaksi ja suomalaisen kansanperinteen kohokohta. Sananlaskun mukaan “Jos juhannuksena sataa kovasti, niin sataa joka pyhä koko kesän.” Valitettavasti ennusteeni lupaa sadetta juhannukselle, mutta loppukesän pyhät eivät silti ole sateisia. Ainakaan kaikki. Lämpötilat koko kesäkuun ajan reilusti alle +20C:n. Mutta heinäkuun alku lupaa hyvää. Sateet hellittävät, muttei elohopea kiipeile hellelukemiin kuin satunnaisesti. Luvassa on poutaa, muttei kuumaa. Kunnon terassikelit alkavat heinäkuun puolivälistä, silloin päiväsaikaan rikkoutuu helleraja monasti. Mitä pidemmälle heinäkuu etenee, sitä kuumemmaksi Suomen suvi muuttuu. Loppukuusta on tarjolla jo kolmenkympin ylitystä eikä lämpötila laske öisinkään kuin +20C pintaan. Elokuussa sama meno vaan jatkuu. Satunnaiset sateet helpottavat oloa, sateen sattuessa lämpötilat laskevat väliaikaisesti jopa alle kahdenkympin, palatakseen sään poutaannuttua takaisin helteen puolelle. Helpotusta kuumuuteen tulee vasta koulujen alettua, lähempänä elokuun loppua on vuorossa melkoiset ukkosmyräkät ja sitten viilenee. Ennusteeni perustuu omiin lähteisiini, joita en voi tietosuojan vuoksi paljastaa. Katsotaan loppukesällä kuinka lähelle osuin. Ja tuliko minusta säädosentti. Suomalaisen sananparren mukaan "Onnistunut ennustus muistetaan, epäonnistunut unohdetaan." Sovitaanko näin?

Kevään positiivisin luontouutinen tulee Järvi-Suomesta. Saimaannorpan kuutteja on syntynyt pesälaskentojen mukaan ennätysmäärä 79, joista vain 4 kuolleena. Eli kaikkiaan 75 uutta erittäin uhanalaista pikkunorppaa on liikkeellä ensi kesän sinisillä aalloilla. Toivottavasti tänä kesänä ne kalaverkot loistavat poissaolollaan norppakantaa verottamasta. Oma norppahistoriani ulottuu kymmenien vuosien päähän. En enää muista minkä ikäisenä ensimmäisen varman havaintoni Saimaan salaperäisestä viiksekkäästä sukeltelijasta olenkaan tehnyt. Melkein joka kesä Haukivedellä liikkuessani, omalla veneelläni tai muiden, olen tarkkailut herkeämättä rantoja ja tyyniä järvenselkiä. Odotellen pinnan rikkoutumista ja tumman pään kohoamista tarkkailemaan tarkkailijaa. Harvassa olivat ne kohtaamiset tuolloin. Lukemattomat sen sijaan ovat olleet ne kerrat, kun olin “varma” norppahavainnosta. Ja lopulta kyse olikin kivestä tai rannassa töröttävästä puunrungosta, joka kaukaa katsottuna näytti ihan norpanpäältä. Mutta joka kerta, kun sain norppahavainnon tehtyä, olin entistä vakuuttunut olevani jollain tavalla norpan kanssa sukulaissielu. Saimaannorpan valokuvaaminen on ollut tavoitteenani ihan ensi havainnoista lähtien. Nuoruusajan cocacola -kameralla ei voinut edes kuvitella saavansa norppakuvaa. Järjestelmäkameraan siirtyminen loi jo pikkuisen enemmän mahdollisuutta, mutta edelleen ulottuvuutta oli liian vähän ja ne satunnaiset kohtaamiset niin lyhyitä, ettei filmille tainnut tarttua parinkymmenen vuoden aikana kuin kymmenkunta suttuista täplää Saimaan pinnalta. Eräänä kesänä, reilu parikymmentä vuotta sitten se vihdoin tapahtui! Soutelin mökkisaarta ympäri ja yht’äkkiä edessäni oli kivellä norppa. No olihan siihen matkaa ja silloisen kamerakalustoni ulottuvuus ei millään riittänyt kunnolliseen kuvaan, mutta sain kuin sainkin kauan odottamani valokuvan saimaannorpasta kivellä. Ja kun tuo valokuva oli vihdoin kehitetty ja paperilla ja kädessäni, saatoin pitää itseäni “norppakuvaajana.” Ainakin melkein. Ei tuolla norppakuvalla julkisuutta tullut, saati sitä ei koskaan kirjaan painettu. Sosiaalista mediaa ei oltu vielä keksitty. Uutiset norppien kuolemista välinpitämättömien verkkokalastajien pyydyksiin vetää luonnonystävän mielen synkäksi joka kesä. Suojelutoimet ovat edelleen täysin riittämättömiä ja poliittisten päättäjien piittamattomuus yhden maailman harvinaisimman nisäkkään rauhoittamisesta ovat täysin käsittämättömiä. Onneksi monet kesämökkikalastajat pitävät kiinni rajoituksista ja ovat siirtyneet turvallisten katiskojen käyttöön. Ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka kalanhimon, onhan se niin jumalallisen hyvää syödä kuhaa kantarellikastikkeessa. Mutta jos sen hinta on yksikin verkkoon hukkunut kuutti… Saimaannorpista olisi paljon tarinoita kerrottavaksi, kuten se kun poikani kanssa soudellessa kutsuin norppaa ja kuinka se näyttäytyi polskahtaen ihan veneen vieressä, tai se kun näytin norpan mökin ikkunasta ystävättärelleni aamupalapöydästä käsin tai se kun kuutti purjehti jäälautalla eteeni viime keväänä. Kun on katsonut silmästä silmään saimaannorppaa ei tiedä pahassa maailmassa käyneensä. Norpassa on sitä jotakin, salaperäisyyttä ja rauhallisuutta. Luonnollista arkuutta ihmistä kohtaan. Uteliaisuutta. Vangitsevaa mystisyyttä. Ja meitä molempia yhdistää rakkaus Saimaaseen. Kun sitten joskus - toivottavasti ei vielä kymmeniin vuosiin - maallinen vaellukseni päättyy, toivon tomumajani loppusijoituspaikan sijaitsevan sinisen Saimaan syövereissä. Ja jos uskoisin uudelleensyntymään, toivoisin syntyväni harmaana kuuttina jonkun kevään aikana hankipesään Haukiveden kallioluodon kyljessä. Koska se, olisi lopultakin mun luonto.

Kerron teille nyt tarinan, jonka kuulin - urbaanilegenda kenties - mutta haluan jakaa sen Blomiksen luonnon kuuntelijoiden kera - ajateltavaksi ainakin. Kävi nimittäin eräässä ruokatavarakaupassa niin, että, kaupan nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta ympäristölle haitallisiin muovikasseihin. Hämmentyneenä vanharouva selitti anteeksipyydellen, ettei hänen nuoruusaikoinaan ollut tietoakaan vihreästä ajattelutavasta. Kassa nenäkkäästi vastasi: "Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet tarpeeksi ympäristöstä." Kyseinen vanhempi naishenkilö ajatteli kotimatkallaan, että oikeassahan se kaupan kassaneiti oli: “Ei meidän aikanamme ollut vihreitä ajatuksia. Siihen aikaan me palautimme maitopullot, juomapullot ja olutpullot kauppaan, joka sitten lähetti ne meijeriin tai tehtaaseen pestäväksi ja steriloitavaksi ja täytettäväksi, jotta samoja pulloja voitiin käyttää yhä uudelleen. Niitä siis todella kierrätettiin. Mutta ei meillä mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut. Me kävelimme kerroksiin kaupoissa ja virastoissakin, koska joka paikassa ei ollut rullaportaita. Ostoksillekin menimme kävellen emmekä hypänneet autoon aina kun piti mennä parin korttelin päässä olevaan lähikauppaan. Mutta kassa oli ihan oikeassa, emme me mitään vihreitä ajatuksia miettineet. Lastenvaipatkin siihen aikaan pestiin, koska ei ollut näitä kertakäyttöisiä. Pyykki kuivattiin narulla eikä missään sähköllä toimivassa kuivaustornissa. Tuuli- ja aurinkovoima kuivasivat vaatteet ihan oikeasti. Lapset saivat vanhempien sisarustensa pieniksi jääneet vaatteet, eivät aina upouusia. Mutta eihän meillä silloin tosiaankaan ollut mitään vihreitä ajatuksia. Siihen aikaan meillä oli vain yksi televisio tai radio, ei vastaanotinta joka huoneessa. Ja tv-ruutukin oli jokseenkin nenäliinan kokoinen, eikä täyttänyt koko olohuoneen seinää. Keittiössä tehtiin ruokaa, hämmennettiin ja sekoiteltiin käsin, koska ei ollut sähkökoneita apuna joka käänteessä. Kahvi keitettiin pannussa, eikä kahviautomaatissa. Kun pakkasimme jotain herkästi särkyvää postipakettiin, käytimme vanhoja sanomalehtiä suojaamaan lähetystä, koska ei ollut styroksia tai kuplamuovia. Emmekä me ruohoakaan leikanneet bensiiniä polttavalla koneella. Meillä oli työnnettävä käsikäyttöinen ruohonleikkuri Me pidimme lihaskuntoa yllä työnteolla emmekä kuntosalin sähköisillä juoksumatoilla. Oikeassahan kassa siis oli, ei meidän päässämme mitään vihreitä ajatuksia silloin ollut. Joimme vettä kraanasta kun janotti, sen sijaan että olisimme joka kerta käyttäneet erityistä pullovettä. Täytimme täytekynät musteella emmekä ostaneet heti uutta kynää, kun muste alkoi ehtyä. Ja vaihdoimme partahöylän terän, heittämättä koko kapinetta roskiin kun terä tylsyi. Siihen aikaan ihmiset käyttivät ratikkaa tai linja-autoa matkantekoon ja lapset menivät kouluun polkupyörillä tai jalan, eikä äidin tai isän tarvinnut hoidella heidän takiaan 24-tunnin taksipalvelua. Kotona oli yksi pistorasia huonetta kohti eikä kokonaista rivistöä jos vaikka minkälaisille elektronisille laitteille. Eikä tarvinnut käyttää mitään tietokoneohjattua vempainta, joka on yhteydessä tuhansien kilometrien päässä avaruudessa olevaan satelliittiin, jotta löytäisi lähimmän ruokapaikan. Mutta eikö olekin surullista, kun nykynuoriso valittaa, miten tuhlaavaisia me olimme, kun meillä ei ennen vanhaan ollut näitä vihreitä ajatuksia? Pohti tuo vanhempi rouvahenkilö ja käveli parin kilometrin kauppareissulta kotiinsa, sen sijaan, että olisi ajanut kolme pysäkinväliä bussilla. Tällaisen tarinan siis kuulin. Ja jäin sitä pohtimaan. Koska se on mun luonto.

Ne ovat jo heränneet. Ne, jotka metsässä kulkevat. Ne joiden liikkuessa ihmisten ilmoilla, siitä joskus jopa varoitetaan koko maan kattavalla vaaratiedotteella. Ne hiipivät omilla maillaan tavalla, jota me ihmiset emme voi ymmärtää. Ne ovat suuria, pelottavan suuria, mutta silti niin hiljaisia käänteissään. Ne ovat koostaan huolimatta nopeita, niin nopeita että ihminen jää toiseksi vaikka olisi millainen doupattu juoksijahirmu. Niitä pidetään vaarallisina. Toisaalta ne ovat lutuisia. Niiden näköisiä pehmoleluja tehdään pikkulapsille. Niiden liha on suurta herkkua mahdollisesta trikiinistä huolimatta. Ihmisellä ja niillä on ihmeellinen viha-rakkaus suhde. Ennenvanhaan sen oikeaa nimeä ei uskallettu sanoa ääneen, siksi niille keksittiin salanimiä, kuten: Tapio, Metsän kuningas, Metsävanhus, Metsän ukko, Ukko, Metävoari, Mettänäijä, Äijä, Vanha, Vanhamies, Mies, Aikamies, Metsänmies, Kultaherra, Aika Poika, Nalli, Tapiotar, Neitoseni, Kaunoinen, Kaunoseni, Kultaherra, Hän, Itse, Se, Matti, Maurihinen, Suuripää, Leilipää mies, Kiirasilmä, Halliparta, Harvahammas, Kultahammas, Hallavanahka, Pitkävilla, Karvahousu, Vihtahousu, Kultarinta, Musta Rinta, Rusko, Karvajalka, Kärmenjalka, Jalkakyntylä, Mesikämmen, Mesikäpälä, Kämmen imijä, Kultakämmen, Leviä kämmen, Käpälä, Kynnet, Isompi, Kusiaistennuolija, Musta mulkku, Luukyrpä, Kontio, Kontiainen, Kouvo, Koltso, Autuas, Hyvä, Käretyinen, Kääröseni, Könninkäinen, Köntiäinen, Lalli, Misko, Mönni, Menninkäinen, Möntti, Mönttö, Mörkö, Mörri, Mössi, Mössikkä, Mötti, Pöppö, Sykkö, Metsä, Mehtä, Iso Metsä, Metsähinen, Metsäläinen, Metällinen, Metsänpekko, Metän elukka, Metsän otus, Metsähippa, Metsän hevonen, Metsän hiisi, Metsän härkä, Metsän kirjava, Metsän lieko, Metsän omena, Metsän onni, Puhas Elävä, Metsän väri, Metsänmörkkö, Eläin, Härköinen, Hurta, Koira, Rakki, Kurki, Otso, Otsonen, Ohto, Ohtonen, Otava, Paha, Paha karsi, Pataryssä, Peto, Lehmän syöjä, Metänpeto, Pöykäre, Riista, Sualis, Metsän vilja, Jumalan vilja, Maan kavala. Mutta minä sanon sitä karhuksi. Koska se on mun luonto. (lähteenä käytetty mm. Juha Pentikäisen kirjaa Karhun kannoilla)

Kevätpörriäiset tulevat, oletko valmis? On taas se aika vuodesta kun pitää - on suorastaan pakko - pohdiskella kevään tuloa. Taas. Vastahan minäkin pari viikkoa sitten hoin että “Voi elämän kevät!”. Mutta sellainen tämä kevät on. Se hulluttaa ihmisen ihan täysin pohtimaan elämän jatkumoa ja osittain myös sen päättymistä. Pää pörisee keväästä kuin Panaman kaupunki. Havaintoja kirjataan ja niitä kerrotaan muille. Itse olen jo leskenlehdet, peipot ja kiurut nähnyt, sinivuokko, västäräkki ja pääskynen vielä puuttuvat. Ja hyvä niin. Koska vasta huhtikuun alku. Luonto herää kevääseen joka vuosi. Myös täällä Radio Suomessa. Ja suomalaiset heräävät samalla tavalla, joka kevät. Tänä keväänä heräämistä on vauhdittanut Juha Laaksosen kevätpörriäinen, nimittäin Miljoona linnunpönttöä -kampanja, joka on saanut luontosuomalaiset vauhkoontumaan täysin. Kuukaudessa on suomalaisissa pajoissa ja pönttöpiireissä nikkaroitu jo reilut puoli miljoonaa kotia kolopesijöitä varten. Pönttöpörriäisen purema on pahimmillaan johtanut jopa 200:n henkilökohtaisen pöntön rekisteröintiin. Itse olen tehnyt tähän saakka kaksi pönttöä. Löysin pari käytettyä Lundia -hyllyä ja parvekkeella annoin pistosahan laulaa ja porakoneen rallattaa pönttöilyn ilosanomaa. Tekemäni design -pöntot ovat vielä odottamassa ripustamistaan ja rekisteröintiä. Ajattelin tähdätä lähelle puolen miljoonan rajapyykkiä, mutta myöhästyin. Kevätpörriäinen, kuten kaikki ainakin eteläsuomalaiset tietävät, on myös koululaisten tekemä lehti, jonka sisällön lapset tekevät ihan itse. Sisältö on täynnä kaskuja ja tarinoita, osa sivuaa myös luontoa tyyliin: “Iiriksen mielestä maailman kovin nörtti on hämähäkki. No kun se roikkuu koko ajan verkossa.” ja toinen heti perään: “Pyry, Veikka, Kauri ja Sampo ovat porukalla keksineet, millä puulajilla on tunteet. Tietysti kaipuulla.” Ja tämän jälkimmäisen voisin kertoa uudelleen vaikkapa Metsäradiossa klo 20:n jälkeen. Kevät tuo tullessaan oikeat kevätpörriäiset. Ne pienemmät siivekkäät ystävämme, joille vähemmän rakennellaan keinotekoisia asumuksia. Vai onko kukaan kuullut hyttyspöntöistä? Mutta pitäisikö rakentaa? Miten olisi paritalo paarmoille, aravarahoitteinen ampiaisille, luhtitalo lutikoille ja baarihuone perhosille. Jaa mutta tuo viimeinen kuulostaa jotenkin tutulta. Ilmatila on vielä sen verran kolea, etteivät kaikki pörisevät, surisevat ja inisevät ole vielä liikkeellä, mutta sieltä ne taas tulevat - kevätpörriäiset. Ennemmin tai myöhemmin. Ja ilman keinotekoisten kotien rakentelua. Joidenkin mielestä valitettavasti, mutta ne isommat siivekkäät ystävämme ainakin ilahtuvat suuresti hyönteispopulaation räjähdysmäisestä kasvusta. Ainakin ne mustankirjavat paarmalinnut. Kevään ja sitten lopulta koittavan kesän aikana olisi muuten aika outoa viettää vaikkapa grilli-iltaa lämpimässä kesäillassa, jos niitä pörriäisiä ei olisi lainkaan. Paarman ensipuraisu polvitaipeesta on melkein yhtä ihanaa kuin se kuuluisa John Steinbeckin lanseeraama “Mikään ei voita oluen ensipuraisua.” -lausahdus. Mäkäräisten huitominen perhokalastuksen aikana on erinomainen selitys sotkeutuneelle heittosiimalle ja hyttysten ininä viileän mökkiaitan lakanoilla makoillessa saa aikaan ihan erilaisen tunnelman lemmenleikkeihin kuin kotimakuuhuoneen steriiliys. Ah sitä kutinan tuottamaa kutinaa.... Ja tähän loppuun vielä vitsi Kevätpörräisestä. Koska se on mun luonto. Hyttynen oli ensilennolla. Äiti kysyi: - Miten meni? Hyttynen vastasi: - Hyvin. Kaikki taputtivat.

Kevätpäiväntasaus oli pari päivää sitten ja tästä eteenpäin mennään kolme kuukautta aina vain pidempää päivää kohti. EIkös se ollut Kake Randelin kun lauloi aikanaan: “On pakko painaa pitkää päivää…”? Kevät on lintukotomme maantieteellisestä sijainnista ja pituudesta johtuen pikkuisen eri vaiheessa eri kohdissa maassamme. Juuri nyt Inarissa eletään ihan täyttä talvea, lunta on maassa ja on sitä myös katoillakin. Ja vielä pitkään. Samaan aikaan Hangossa staijataan muuttolintuja täyttä häkää. Haahkat, hanhet ja joutsenet ovat jo saapuneet, muuttohaukka ja ristisorsa on nähty ja tuhatmäärin kalalokkeja laskettu. Karhut nukkuvat vielä Kuhmon saloilla, mutta Korkeasaaren kontiot nousivat jo viikkoja sitten ilakoimaan vankeudessaan. Eteläisessä osassa maata asuva, verbaalisesti lahjakas ystäväni, sanoi loka-maaliskuun välisen yön olevan nyt ohi. Ja että kohta kuulemma helpottaa. Kiitos tästä tiedosta. Inhoan itse yli kaiken Etelä-Suomen “mukatalvea”. Sitä 4-5 kuukautta pitkää, pimeää, märkää, kylmää ja tuulista ajanjaksoa. Mainitsinko jo pimeän? Ja jätän nyt suosiolla mainitsematta maahamme laskeutuneen ennenkaikkea sosiaalisessa mediassa mellastavan henkisen ydintalven, joka syö miestä niin talossa kuin puutarhassa. Onneksi edes tammikuun lopulle sijoittunut reilun viikon “oikea talvi” loi hieman lohtua, aurinkoisine pakkaspäivineen. Tekemäni vertaisgallupin mukaan en ole keväisessä ahdistuksessani yksin. Moni kanssatallaajani näkee talven jälkeisen maailman rumanharmaana, kylmänä ja pölyisenä. Katupöly, jos mikä, käy ainakin taajamassa asuvan ihmisen sananmukaisesti hengenpäälle. Valon määrän lisääntyminen ei sekään ole hyvästä. Mitä enemmän valoa, sitä paremmin näkee kaiken rumuuden. Se voi oikeasti olla mielenterveydelle pahasta. Ja ehkä se on osasyy siihen henkiseen ydintalveen, jonka jätän edelleen suosiolla mainitsematta. Mutta. Ystävät. Kuulkaas kun Blomis kertoo mitä sitten on luvassa. Nimittäin ei aikaakaan niin voi kauhistus. Maasta alkaa tunkea kaikenlaista vihreää. Ja muuta värikästä. Ensimmäinen leskenlehti sulattaa keltaisuudellaan ihmisen sielun kuolemanharmaasta ydintalvesta takaisin lämpimän sävyjen puolelle. Rantametsän sinivuokkopelto saa ihmiseksi kutsuttavan nisäkkään feromonit suorastaan ruiskuamaan kevään ilosanomaa. Ja jos oman elämänsä alfauros olisi vielä potentiaalisessa lisääntymisiässä, nyt olisi oikea aika ruveta hommiin. Itse olen oman osani alfana ja laumanjohtajana jo tehnyt. Voi elämän kevät! On muuten siinäkin sanonta. Mitä lie tarkoittaa? Todennäköisesti se on radioilmaisuun kehitetty versio siitä toisesta, kevät -johdannaisesta sanonnasta, jota en siis saa radiossa sanoa. Koska mielensäpahoittajat. Vai voisiko se viitata kuitenkin kevään mukanaan tuomaan uuteen elämään? Olkoon niin. Voi elämän kevät. Nythän minnuu melkein laulattaa. Mutta rakas kuulijani, ollos huoleton - Blomis laulamatta on. On siis kevät, kuljen Vantaanjoenrantaa, huuli ei lennä, mutta jalat ehkä kantaa Kevät, astun koirankakkakasaan väristyksen koin, eikö muuta olis antaa Kevät! Hei neiti kevät, sinä tarjosit vain salmiakkia, minä olin hullu paniin peliin koko elämän... Koska se on mun luonto.

Ensimmäisen linnunpönttöni tein Mikkelin Keskuskansakoulun puutyöluokassa joskus vuonna Nuijasota. Siihen aikaan tehtiin kottaraispönttöjä. Linnunpönttö oli yhtäkuin kottaraispönttö. Malli oli opettajan mukaan omasta päästä. Ja kyllä meitä poikia salaa nauratti tuo letkautus. Siihen aikaan ei muuten opettajille naurettu. Eikä silloin ollut mitään linnunpönttöoppaita, saati Birdlifen nettisivuja, joista olisi voinut tarkat, tieteellisiin faktoihin perustuvat senttimetrilukemat etsiä. Ja vaikka mitat olivat vähän sinnepäin ja takaisin, niin kyllä niihin pönttöihin useimmiten löytyi asukkaat. Joko silloin ennenvanhaan, kun koulua käytiin myös lauantaisin, linnut olivat tietämättömiä pönttöjen oikeasta mitoituksesta tai sitten ne eivät vaan välittäneet. Pönttö ku pönttö. Kolosta sisään ja asumaan. Eihän ne ihmisasumuksetkaan olleet samaa standardisoitua mallia kuin nykykodit ovat. Ennen oli ennen, nyt on nyt. Kävelin pari vuotta sitten Äkäslompolon maisemissa kollegani ja kaimani Juha Laaksosen kanssa pohdiskellen kampanjaa, jonka tavoitteena olisi saada suomalaisiin metsiin miljoona linnunpönttöä. Teoretisoimme ja konkretisoimme. Etsimme mallia, ei pöntölle vaan perusidealle. Sen tuumailuhetken jälkeen on Äkäslompolon taivaalla loistaneet lukuisat revontulet ja nyt keväällä 2016 kampanja on jo täydessä vauhdissa. Miljoonan linnunpöntön massasta on jo kasassa ensimmäinen kvartaali. Pönttöjä on rekisteröity nyt reilut 280 000 kpl. (tilanne ke 16.3.) Kukapa olisi uskonut suomalaisten hirmuisen innostuksen pönttöilyyn? Miksi ihmeessä sitten linnuille pitäisi tehdä pönttöjä? Eivätkö luontokappaleet enää pärjää ilman ihmisen apua. Kyllä ja ei, lienee tarpeeksi tarkka vastaus. Osa kolopesijöistä ei enää löydä sopivaa pesää, kiitos metsätalouden. Tikat ovat luonnon vastine meille tämänpäivän pönttötehtailijoille, mutta kas kun ne talousmetsät hakataan niin aikaisessa vaiheessa halki, poikki ja pinoon, ettei tikoille kelpaavia isoja puita ehdi enää kasvaa. Ja jos tikka ehtii kolon jyystää johonkin runkoon, niin kyllä se viimeistään seuraavissa hakkuissa kaadetaan eikä pesäkolon kierrätys pienempien asukkien käyttöön ehdi toteutua. Eli kun kerran ihminen on syypää luonnon pönttöjen puutteeseen, joutuu ihminen korvaamaan kolot itsetekemillään pöntöillä. Ja hyvä niin. Linnunpöntön teko ja puuhun ripustaminen on muuten erinomaisen hieno tapa perehdyttää jälkikasvua luonnon ihmeisiin. Ensin saa askarrella, vähän sahailla, porailla ja paukuttaa vasaralla ihan luvan kanssa. Sitten valmista pönttöä ihaillaan, sitä käännellään ja väännellään ja tokihan se myös ikuistetaan kännykällä ja postataan pönttöselfiekuva sosiaaliseen mediaan. Muttei ole pakko, jos ei taho. Seuraavaksi pöntölle etsitään sopiva paikka, mielellään sellainen, jossa pönttö on tarpeeksi rauhallisella paikalla. Usein pöntölle valitaan paikka, johon on myös ihmisellä näköhavaintomahdollisuus. Sillä mikäpä onkaan palkitsevampaa pöntönrakentajalle kuin lintupariskunnan asuntoesittelykäyntien ja sen jälkeisten pesimispuuhien seuraaminen. Valmistin viime keväänä velipojan ja siskonmiehen kanssa kasan pönttöjä erääseen pieneen Saimaan saareen. Pönttösulkeisten jälkeen mökkipihan pingispöydällä oli reilu puolenkymmentä pönttöä tiaisille ja siepoille, kolme telkkämallia ja yksi aika rujo prototyyppi puukiipijän pöntöstä. Heti seuraavana päivänä oli ensimmäinen kirjosieppopari tarkistamassa ripustamiamme uus’koteja ja niinhän siinä kävi että ns. paraatipaikan pönttö kelpasi rouvasiepolle ja pesäpuuhat alkoivat samantien. Mainittakoon, että paraatipaikka, tarkoitti meidän ihmisten näkökulmasta paraatipaikkaa. Suoraan verannan edustalla olevassa koivussa sijannut kirjosiepon koti ilahdutti mökkiläisiä koko alkukesän. Mutta nyt on aika väsätä kaupunkiresidenssini parvekkeella vanhoista Lundia -hyllyistä pari kottaraispönttöä ja kiikuttaa ne lähiseudun puihin. Lupaa en tarvitse, sillä Helsingin kaupunki on antanut siunauksensa kaupunkimetsien pöntötykselle. Ja vaikkei olisi antanutkaan, olisin pöntöt puihin ripustanut. Koska se on mun luonto.

Muistattehan vielä kaikki missä olitte, kun kuulitte tämän uutisen: “Juuri saamamme tiedon mukaan Varsinais-Suomen Vahdossa on susi tappanut 5-vuotiaan pikkupojan”. Tuon susiuutisen päiväys on maanantailta 7.11.1881. Tuona synkkänä syysmaanantaina, 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten historiankirjojemme mukaan tapahtui viimeinen suden aiheuttama kuolemantapaus maassamme. Entä tämä uutinen? Päiväys 25.helmikuuta 2016. “Kannanhoidollinen susimetsästys on päättynyt. Susia kaadettiin 43. Kun lisätään poikkeusluvilla kaadetut sudet, tapettujen susien määrä on 75 .” Joku muu muka, mutten minä, voisi sanoa suomalaisten olevan suden suhteen varsin pitkävihaisia. Vielä reilun 130 vuoden jälkeenkin kostetaan tuon viattoman 5-vuotiaan pikkupojan kuolemaa. Ja edelleen tietyissä suomalaisissa perheissä pelätään suden kostoa ihmiselle edelleen jatkuvan susivainon johdosta. Ehkä kuitenkin kyse on jostain muusta kuin kostonkierteestä. Toivoakseni. Mutta mistä se loputon viha/pelko/inho/ sutta kohtaan sitten kumpuaa? Ei kai se nyt voi olla satujen ja tarinoiden - Punahilkkojen ja Ison Pahan Suden - aikaansaannosta? Eräässä haastattelussa itärajan pinnassa suden kohdannut henkilö kuvaili kohtaamista näin. “Susi tuli yllättäen metsätiellä minua vastaan, ei väistänyt, vaan seisoi keskellä tietä uhmakkaasti ja irvisteli minulle.” Voisiko tämänkaltaisessa suden käytöksessä olla osittain pohjaa susikammoon? Kyseinen petohan on saattanut tulla itärajan yli luvatta Suomen puolelle ja heti suomalaisen kohdatessaan aloittaa irvistelyn eikä osoita tippaakaan nöyrtymisen merkkejä kantaväestöön kuuluvan edessä. Suomalaisten susiviha on noteerattu maailmallakin. Arvostetun The Guardian -lehden luontotoimittaja Patrick Barkham kirjoitti kolumnissaan “Pelkääkö Suomi yhä isoa pahaa sutta?” että Suomessa on tapahtunut susien massamurha. Eikä hän jätä arvostelua siihen. Guardianin toimittaja pitää “Suomea kestävän elämäntavan mallimaana, joka siitä mielikuvasta huolimatta teurastaa kolmanneksen susikannastaan yhden talven aikana.” Barkham vertailee Saksan ja Suomen susitilannetta, molemmissa maissa on saman verran susia, Saksassa on ihmisiä 233 neliökilometrillä ja meillä Suomessa 17. Brittiläisen luontotoimittajan mukaan “muualla Euroopassa on lakattu näkemästä sudet ja muut petoeläimiksi luokiteltavat satukirjojen pahiksina”. Jokohan olisi meidän suomalaistenkin aika herätä? Suomen metsissä jolkottelee alle 250 sutta. Tai jolkotteli. Nyt siis luvallisen apuharvennuksen jälkeen reilusti alle 200 yksilöä. Susikanta Suomessa romahti 2000-luvun puolivälissä salametsästyksen vuoksi n. 150 yksilöön, suojelutoimien jälkeen kanta elpyi lähelle 250 sutta, mutta nyt pontevien metsämiesten toimesta näiden jolkottelevien julmien petojen määrä on saatu taas kontrolliin. Mutta tuskin metsästäjiä tyydyttävään lukuun, sillä kaatolupia haettiin kaikkiaan 116 suden metsästämiseen. Veikataanko milloin saadaan lukea ensimmäinen uutinen salakaadetusta sudesta? Olettekos koskaan miettineet sitä, että kohtuullisen - muttei vielä tarpeeksi hyvin - suojeltuja saimaannorppia on n. 320 yksilöä. Norppakanta on melkein kaksinkertainen verrattuna susiin. Vaikka saimaannorppa syö toisinaan kalatkin verkosta ja kiusaa olemassaolollaan osaa Saimaan kauniiden rantojen asukeista, ei sentään kukaan ole vaatinut norppakannan vähentämistä metsästämällä. Eihän? Kuulen tänne studioon saakka jutun aikana kohonneen verenpaineen kohinan ja näen sieluni silmillä otsasuonien pullistelun tietyissä piireissä. “Hyvä sieltä kaupungista on huudella, kun ei omia lapsia tarvitse laittaa sudensyötiksi koulutielle.” Niin onkin. Eikä sitä tarvitse tehdä kenenkään Suomessa. Vai väitättekö muka, että Vahdon tapahtumat 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten ovat mahdollisia tänä päivänä? Kun susikannasta on teurastettu kolmannes. Ja seuraavia kaatolupia odotellaan luodikon piippuja rasvaten. Kun sitten joskus kohtaan suden metsätiellä, otan sen rauhallisesti tähtäimeen. Asettelen ristikon kohdalleen ja katselen sitä hetken aikaa kunnioituksesta hiljaisena. Sitten painan laukaisijan pohjaan, kuuntelen vaimennetun sulkimen rasahdusta ja toivon, ettei susi siitä välitä. Kotiin päästyäni tulostan seinälle susitrofeen. Valokuvan muodossa. Ja kohtaamani susi jatkaa elämäänsä, kuten minä. Villinä, vapaana ja elävänä. Koska se on meidän luonto.

Melkein kaikissa suomalaisissa luontodokumenteissa ylistetään hiljaisuutta suomalaisessa luonnossa. Syystäkin. Me suomalaiset voisimme markkinoida maailmalla suomalaista hiljaisuutta vielä paremmin kuin teemme nykyään. Ja voisimme myös tehdä hiljaisuuden edistämisen eteen merkittäviä tekoja niin halutessamme. Lopettaa esimerkiksi turhan pöristelyn luonnossa. Vätsärin erämaassa olen päässyt lähimmäksi täydellistä hiljaisuutta Suomen maaperällä. Siellä erkaannuin retkikavereistani, kuljin kauemmas päiväleiristä ja yritin olla ihan hiljaa. Omat askeleeni kuulostivat todella äänekkäiltä ja korvieni tinnitus suorastaan sireenin huudolta. Pysähdyttäni sain verenkierron kohinan laantumaan korvissani ja hetken kuluttua aloin kuulla hiljaisuuden ääniä. Siis mitä? Hiljaisuuden ääniä. Mietitte varmaan nyt, että on siinä pöljä ukko. Kuulee hiljaisuuden ääniä. Mutta niin se on ystävät, täydellisessä hiljaisuudessa ihmisen aistit, ennenkaikkea kuulo herkistyy ja korvakäytävän reseptorit alkavat siepata signaaleja, joita normaali melussa ei kuule. Kas tuossa kiirehtii mauriainen pesää kohti pienet jalat tomerasti maata polkien, siitä lensi ohitse koppakuoriainen kuulostaen Naton taisteluhelikopterilta ihan tavallisessa sotaharjoituksessa Venäjän rajan pinnassa. Yli lentävän telkän siipien viuhunta saa kuulijassaan aikaan säikähdysreaktion. Ääni on kaiken hiljaisuuden keskellä korvia repivä ja pelottava. Hetken kuluttua tuli sitten se Kirkkoniemen reittikone ja täydellinen hiljaisuus oli siltä päivältä ohi. Moni mies rakastaa pöriseviä laitteita. Mitä kovempi pörinä sitä ihanampi on kokemus. Sanovat. Luonnossa nuo pörisevät laitteet tekevät hiljaisuudelle saman minkä ns. valemediat tekevät todellisuudelle. Aikaansaavat harmoniaan riitasointuja, sekaannusta ja täysin tarpeetonta häiriötä. Mikään ei käy luontoihmisen luonnolle niin paljon kuin kansallispuiston vesialueella täysin huvikseen ajeleva vesijettiretkikunta. Tai metsässä ajanvietteenä mönkijöillään jyristelevä ns. äijäporukka. Mitä äijää siinä on, kun vedetään auton perässä mönkkäri tai moottorikelkka kaupungista metsän reunaan ja mennään sinne täysin tarpeettomasti aiheuttamaan häiriötä luonnolle ja luonnonrauhasta nauttiville. Äijää on se, kun otetaan eväät ja muut tarveaineet reppuun, pistetään saapasta toisen eteen ja edetään reippain askelin metsän keskelle, jossa voi sitten luvallisessa paikassa tietenkin, tehdä tulet, paistaa vaikka äijätyyliin hampparinkyrsää ja kiehauttaa porokahvit. Tulilla ei haaveilla soijalattesta saati nyhtökaurasta. Hiljaisuus luonnossa on oikeasti hyvä matkailuvaltti. Hiljaisuudesta ollaan valmiita maksamaan maailmalla ihan oikeasti. Ja jos hiljaisuuteen saa yhdistettyä talvisen luonnon revontulineen niin johan lähtee euro/taala/jeni/juan liikkumaan. Retriitti on päivän hiljainen sana. Hiljaisuus voi olla myös pelottava asia. (5 sek hiljaisuutta) Eikö tuntunutkin karmivalta. Kokonaiset 5 sekuntia hiljaisuutta. Ehkäpä juuri siksi myös alussa mainitsemissani luontodokumenteissa allekirjoitetaan hiljaisuuden kauneutta koko ajan enemmän tai vähemmän pauhaavalla musiikilla eteerisine ja onomatopoeetisine laululta kuulostavine ujelluksineen. Jos kuva pyörisikin hetken aikaa ilman ääntä, tulisiko katsojalle vaivaantunut vai peräti hyvä olo hiljaisuuden myötä? Tätä olen omassa hiljaisuuden retriitissäni, maisemakonttorin pulinassa ja ilmastoinnin huminassa toisinaan miettinyt. Rajallinen on mahdollisuus täydelliseen hiljaisuuteen urbaanierämaan asukilla, varsin rajallinen. Ja siksipä nyt onkin aika lopettaa haaveilu täydellisestä hiljaisuudesta, laittaa nappikuulokkeet korviin ja Sandinista soimaan. Kotimatkani äänimaiseman täyttääbussin rytinä ja pauke, raitiovaunun kolina ja laakereiden kirskunta, muun liikenteen loputon humina ja kauppakeskuksen tarjouskuulutusten sietämätön nuotti. Kotiin päästyäni en avaa minkäänlaista äänilähdettä, vaan nautin kerrostaloasuntoni hyvästä äänieristyksestä. Koska se on mun hiljainen luonto.

Toukomettiset tulevat! Toukomettiset tulevat! Jaa että mitenkä? Ei. Kyse ei ole mistään C-luokan tieteiselokuvasta vaan kevään airuiden saapumisesta... Maalis-huhtikuussa saapuvien muuttolintujen joukossa on myös toukomettisiä. Nykyään ne tosin tunnetaan nimellä sepelkyyhky. Suomalaisten lintujen nimeämiskäytäntö on muuttunut sadan vuoden aikana huimasti. Kun ennen puhuttiin partatiaisesta, niin nykyään samaa lintua kutsutaan viiksitimaliksi. Onhan se paljon hipsterimpi nimi tuolle trendikkäälle pikkusiivekkäälle. Viiksitimali. 20-luvulla leppälinnusta haluttiin tehdä leppäkerttu. Aivan! Leppäkerttu. Kuten kaikki tiedämme, leppäkerttu tarkoittaa nykyään sitä pääosin punamustaa pientä kovakuoriaista, joita Suomestakin löytyy reilut 60 lajia. Lennä lennä leppäkerttu. Lintu tai koppis. No entäs sitten vihreäkerttu? Ei, se ei ole ympäristöorientoitunut TV:stä tuttu meteorologi vaan lintu sekin. Nimittäin nykyisin sirittäjänä tunnettu lintu oli aikanaan vihreäkerttu. Ja muistattehan varmasti Rauli Baddingin laulun, jossa lauletaan keväiseen metsään menemisestä, kostean sammaleen tuoksusta ja siitä kuinka tynnörilintu soittaa. Tynnyrilinnusta tuli myöhemmin tiltaltti, jonka heleää “tilt talt” soittoa kuulee suomalaisissa metsissä alkukesällä. Nykyiset nimet ovat tietysti jotenkin suuhun sopivampia kuin ne wanhat. Tottumiskysymys luulisin. Tynnyrilintu, tai niinkuin Badding laulussaan hoilaa tynnörilintu, kuulostaa mielestäni kyllä mukavammalta kuin tiltaltti. Musiikkipiireissä on muutenkin käytetty lintujen vanhoja nimiä. Marko Haavisto ja Poutahaukat -yhtyeen poutahaukka on nykyään ampuhaukka. Jos itse osaisin soittaa ja perustaisin bändin, sen nimeksi voisi tulla Juha B. & Pakastiaiset. Pakastiainenhan oli ennen rakastetun talitiaisemme nimi. Ja jos yhtyeeni suuntaisi myös ulkomaille, sen nimeksi tulisi tietysti Jim B. & The Great Tits. Talitiainen on nääs enkuksi great tit. Palataanpa musiikista takaisin lintuihin ja niiden entisiin nimiin. Joitakin vanhoista nimistä olen makustellut pitkään suussani. Artikuloinut hartaasti ja miettinyt miten ne tämän päivän kielenkäytössä toimisivat. Suosikkilistalleni nousee ehdottomasti mustankirjava paarmalintu. Toistakaapa perässäni, mustankirjava paarmalintu. Ei ihan pärjää töpökääpiötypäkölle, joka muuten kuuluu tyrannien heimoon, muttei töpis olekaan suomalainen laji. Mustankirjava paarmalintu sai myöhemmin nimekseen kirjavakärpässieppo ja jalostui siitä lopulta kirjosiepoksi. Kirjosieppo. Sekin on varsin kaunis linnunnimi. Niinkuin kuin on lintukin. Muttei se kirjoja sieppoo vaan kärpäsiä ja paarmoja. Tämä kirjosieppo. Kehitys kehittyy, lintutiedekin menee pitkäjalan (Himantopus himantopus) askelin eteenpäin ja siivekkäiden ystäviemme nimet muuttuvat. Suomalaisessa luonnossa eivät enää seikkaile valkea tuonenkurki (kattohaikara), suippupyrstöinen räiskä (merikihu), leveänokkainen tiivi (jänkäsirriäinen), kissapöllö (lehtopöllö, myös hiiripöllö), jäälintu (kuningaskalastaja), kuusanka (kuukkeli), lörppösorsa (harmaasorsa), jura (ruokki) tai tukkanarsku (tukkasotka). No nyt on helmikuu pyristelty jo yli puolen välin. Pakastiaiset pitävät jo ainakin eteläisessä Suomessa kevätlaulukonsertteja, kotivarpuset tirskuvat pihan pensaissa, kohta saapuvat toukomettiset huhuilemaan reviirin merkkausta ja omalle kotirannalleni singahtavat rantaharakat mustavalkoisessa puvussaan keekoilemaan pitkine punaisine nokkineen. Laitanpa Baddingin tynnörilinnun soimaan ja jään odottamaan tiltalttia saapuvaksi ja lopetan tämän täysin epätieteellisen pohdiskelun täältä tähän. Koska se on mun luonto.

Aika-ajoin keskuuteemme laskeutuu harvinaisia tai ainakin vähän erikoisia lintuja. Kovan luokan lintuharrastajille nämä ovat ennenkaikkea pisteiden metsästyksen kannalta tärkeitä tapauksia, mutta ns. maallikkoharrastajien keskuudessakin ne herättävät suurta mielenkiintoa. Vuosi sitten talvella porukka vaelsi Pirkanmaalle katsomaan ja kuvaamaan talveksi Suomeen jäänyttä valkoista ihmettä. Jallu Jalohaikaran kävi bongaamassa sadat, jos ei peräti tuhannet luontoihmiset. Suuren kansainvaelluksen sai aikaan myös pussitiaispariskunnan pesäpuuhat vain 5 km:n päässä pääkaupungimme keskustasta. Pussitiaisen pesäpuun ympäristö tallautui innokkaiden kuvaajien jäljiltä aika ruokottomaan kuntoon ja niinhän siinä lopulta kävi, että linnut hylkäsivät pesän ja siirtyivät rakentamaan uutta vähän rauhallisempaan paikkaan. Tänä talvena on pääkaupungin rannoilla viihtynyt varsin harvinainen valkopäätiainen, jota on myös käyty sankoin joukoin kiikaroimassa ja ennenkaikkea kuvaamassa. Sadat ja tuhannet sulkimet ovat räpsyneet pikkuruisen valkopään ympärillä ja sosiaalinen media on täyttynyt toinen toistaan hienommista kuvista. Ja mikäs siinä, nykyaikana kuka tahansa meistä, jolla on sopivan paksuinen lompakko tai luottotiedot kunnossa, pystyy hankkimaan itselleen laadukkaan luontokuvaukseen soveltuvan kameran. Osa kuvaajista jopa osaa käyttää kameraansa ja jälki on sen mukaista. Loisteliaan hienoa. Harrastelijoiden lisäksi piskuruisen valkopäätiaisen perässä singahtelivat myös putkimiehet - siis ne yli 10 000 euron objektiiveilla aseistetut enemmän tai vähemmän ammattilaiset. Seurasin eräänä pakkaspäivänä rillit huurussa tätä hektistä kuntoilunäytelmää. Tiainen tuli ruokinnalle ja putkimiehet perässä. Monopodi maahan, metrin mittainen maastokuviosuojattu L niinkuin laatulinssi kohti tirppaa ja suljin raksuttamaan väh. 12 ruutua sekunnissa. Seuraavaksi vilkas tiainen pyrähti toiselle ruokintapisteelle ja alte kameraden juoksi perään. Ihan kuin kiusatakseen, valkopäätiainen päättikin seuraavaksi lentää rantaruovikon suojaan. Sanomattakin on selvää, että putkimiesjoukkio laukkasi perään. Saadakseen sen ruudun, sen ainutlaatuisen valotuksen, jonka voi lähettää johonkin luontokuvakilpailuun. Tai julkaista Facebookissa ja Twitterissä. Some like it hot. Kuluvan talven toinen lintukuvaajien suosikki on ollut viiksitimali. Tuo ruovikkojen kätköissä viihtyvä harvinaisuus, jonka olemassaoloa eivät edes kaikki suomalaiset tiedä laisinkaan. Oma jälkikasvuni kymmenen vuotta sitten päiväkodissa ollessaan rupatteli viiksitimaleista henkilökunnan hämmästykseksi. Lintuja harrastava päiväkodin opettaja kertoi myöhemmin poikaa hakiessani, ettei olisi voinut kuvitella 6-vuotiaan puhuvan linnusta, jota harva suomalainen on edes nähnyt. No, meidän kotirannalla niitä on ja siksi jälkikasvuni viiksitimalin tunsi. Jostain syystä tämä talvi on ollut viiksitimalien suhteen huippuhyvä. Jälleen kerran ruovikkorannat ovat vetäneet kuvaajien armeijan näiden viiksekkäiden siipiveikkojen maailmaan. Ja taas sadat, jos ei tuhannet sulkimet ovat louskuttaneet pakkaspäivän raikkaudessa pikselintallennuksen ilosanomaa muistikorteille. Olen nähnyt tänä vuonna ehdottomasti hienoimmat viiksitimalikuvat koskaan. Ja olen ottanut muutaman julkaisukelpoisen itsekin. Tiesittekö muuten että viiksitimalin vanha nimi oli partatiainen? No nyt tiedätte. Nyt on aika lopettaa jorina. Akut on ladattu, eväät tehty ja reppu pakattu. Punainen pipo päähän ja suomalaiseen luontoon suuntaa tämä viiksilumperi, entinen partajönni. Koska se on mun luonto.

Vähän vanhemmat radionkuuntelijat muistanevat vielä ajan, jolloin telkkarissa oli ohjelma nimeltään “Ihmeellinen luonto”. Se ja toinen suuri suosikkini oli Jacques Cousteaun “Merten salaisuudet”. Niitä tapitettiin mustavalkotöllöstä ja haaveiltiin pääsystä joskus niihin ihmeellisiin luontokohteisiin. Elämäni muuttui värilliseksi 80-luvulla ja aikuisemmalla iällä on jopa ollut mahdollisuus tutustua ihmeelliseen luontoon omaa takapihaa kauempanakin. Galapagos-saaret on nähty ja tarunhohtoinen Ngorongoron luonnonpuistokraateri. Nälkäni luontomatkailun suhteen ei ole näistä kokemuksista laantunut, päinvastoin. Ja vaikka 52-tuumainen FullHD-televisio tuo joka lauantai “Avaran luonnon” kautta luonnon ihmeet olohuoneeseen saakka, on se silti ihan eri asia seurata omin silmin lippupyrstökolibrin ruokailua etelä-amerikkalaisessa pilvisademetsässä. Tai saimaannorpan könyämistä rantakivelle Linnansaaren kansallispuistossa ihan kotimaan luontoparatiisissa. Jos voittaisin lotossa tai jos saisin sponsorin luontomatkoilleni, niin millainen valinnan vaikeus siitä tulisikaan. Maapallolle mahtuu tuhansia ja taas tuhansia mielenkiintoisia luontokohteita, eikä niitä yhden ihmiselämän aikana ehtisi millään läpikäymään - ei vaikka olisi itse sir David Attenborough. Mutta minne sitä lähtisi, jos olisi ns. rajaton budjetti ja aikaa loppuelämän verran. Noh, listataanpa. Afrikan safarilla olen jo pariin otteeseen ollut. Mutten vielä sellaisella “kunnon safarilla”, jossa näkisi kaiken ja vielä vähän päälle. Kaikki isot kissapedot haluaisin nähdä ehdottomasti. Seurata kaikessa rauhassa gepardien loikoilua savannilla, nähdä leopardin metsästämässä, tiikerin ylimaallisen raukean askelluksen haluaisin päästä todistamaan, mutta sitten pitäisikin jo siirtyä Aasian puolelle vaikkapa Intiaan. Nepalissa kävelin kerran metsikön läpi, jossa kuulemma asustaa tiikereitä. Näin minulle jälkikäteen kerrottiin. Ehkä tiikeri on siis nähnyt minut - bongannut Blomiksen, mutten minä vielä tiikeriä. Entäs sitten sademetsät? Sademetsät ovat äärimmäisen kiehtovia. Niissä elää sellainen kirjo luontokappaleita, että vaikka kuinka rajaisi, kaikkea ei pysty näkemään eikä kokemaan. Listallani on ehdottomasti Costa Rican sademetsät, Borneo orankeineen on sademetsien aatelia ja haluaisin palata Ecuadorin pilvisademetsiin uudelleen pidemmäksi aikaa seuraamaan vikkeliä kolibreja ja alueen muita hämmästyttävän värikkäitä lintuja. Eksoottiset safarit ja trooppiset sademetsät ovat ihan oma juttunsa, mutta niin on myös pohjoisen luonto. Luontomatkailuhaavelistallani on oma paikkansa Huippuvuorilla, jonne matkustaisin jääkarhujen perässä. Seuraavaksi suuntaisin Islantiin. Grönlannissa pitäisi käydä samalla kun kiertää vähän mualimaa. Haluaisin myös vierailla Etelämantereella tervehtimässä pingviinejä ja mursuja. Jos tämän jälkeen lottovoittoa olisi vielä jäljellä tai sponsorin pinna kestäisi, siirtäisin itseni ja kamerani seuraavaksi Amazonille. Sanomattakin on selvää ettei siitä reissusta tulisi lyhyt. Ja jos vielä tämänkään jälkeen taloushallintoni ei suosittelisi luontomatkailuuni leikkauksia, jatkaisin eteenpäin. Siperia. Kiina. Englannin nummet. Punainen meri, Suuri valliriutta. Koko Australia. Uusi Seelanti. Rarotonga. Madagaskar. Zanzibar, no se jo koettu. Utö vielä kokematta. Samoin Valassaaret. Nyt on aika täyttää haaveilevan luontomatkailijan apuraha-anomus. Lottokuponki. Ja jäädä odottelemaan orastavaa kevättä. Sillä vaikka voittaisin lotossa tai saisin sponsorin, en mistään hinnasta jättäisi keväistä luontoretkeä Haukivedelle väliin. Kuutin katse, teeren keväinen pulputus ja veneenkylkeen helisevä jää. Se on mun luonto.

Ohhoh, meinasin jälleen kerran unohtaa! Niinkuin tähän saakka joka vuosi olen unohtanut tuon tärkeän päivämäärän. Ei, kyse ei ole kenenkään minulle tärkeän syntymäpäivästä. Hääpäivästä nyt puhumattakaan. Hääpäivää en voi nimittäin unohtaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tatuoinut päivämäärän otsaani. Vitsi, vitsi. Minulla ei ole tatuointeja, eikä tule. Enkä ole vielä tähän ikään mennessä päässyt naimisiin, joten hääpäivää ei tarvitse muistella. Yksinkertaista eikö totta? No minä olen. Kysymys on paljon tärkeämmästä päivästä. Nimittäin - Vuoden Luontokuva -kilpailun viimeisestä kuvien jättöpäivästä, joka tänä vuonna on 1. helmikuuta. Nyt alkaa jo olla kiire. Ei tosin kuvan ottamisella, sillä kisaan voi lähettää vain vuonna 2014 tai 2015 kuvattuja otoksia. Jokainen luontokuvausta vähänkään vakavammin harrastava haaveilee tietenkin Vuoden Luontokuva -kisan voitosta. Ihan varmasti haaveilee. Itse en ole koskaan osallistunut, mutta tunnustan haaveilleeni silti. Vaikea on osallistumatta voittaa, sanoi minulle eräskin ihminen. No mitä sinne kisaan sitten kannattaa lähettää pärjätäkseen. Kävin nopeasti Vuoden Luontokuvat läpi 2000 -luvun alusta saakka. Yllättävän moni voittajakuvista on varsin talvisia. Vuonna 2004 voitto meni Mikkeliin pakkaskuvalla “-34C”. Lumisade tunturissa ja ikkunaan jäätyneet luonnon kristallit ovat niinikään tuoneet himoitun ykkössijan. Toisenlainen talvikuva nousi aavistuksen kiistellyksi voittajaksi vuonna 2008. Kuva oli otettu kaupungissa, kerrostalon 6.krs:n parvekkeelta ja varsin synkässä kuvassa käveli kuvaajan vaimo, tai esittelytekstin mukaan emäntä, sateenvarjo kädessä. Kuvauksen kohdetta valokuvaaja ohjaili kännykällä. “Etelä-Suomen talvi” oli silloin erilainen voittaja. Voisi myös sanoa, että mukavuudenhaluisen luontokuvaajan teos. Perinteisiä lintukuvia ei voittajien joukkoon mahdu montaa. Pari ns. taidekuvaa linnuista on voittajiksi 2000-luvulla päätynyt, hieno kaakkurin lento ja lokkien taidelento lienevät inspiroineet tulevaan kisaan monta ehdokasta. Vai pitäisikö sanoa trendikkäästi nominaattia? Nisäkäskuvat purevat aina. Niinkuin joskus nisäkkäätkin. Vuoden 2011 kettupotretti poiki melkoisen keskustelun aitoudestaan, viime vuoden hirvisiluetti puhututti myös kuvaajan kerrottua kääntäneensä hirvien kulkusuunnan mieleisekseen editointivaiheessa. Vedenalaiskuvalla on ykkössija napattu 2000-luvulla kerran ja onpa kerran otettu pokkarikamerallakin arvostettu Vuoden Luontokuva. Vuoden Luontokuvakisan osallistujamäärä on kasvanut huimaa vauhtia digitalisoitumisen myötä. Vuonna 2006 kilpailuun lähetettiin 5600 kuvaa ja viime vuonna tuplasti enemmän, yli 11500 kuvaa. Kuvamäärä olisi varmasti vielä huikean paljon suurempi, jos kilpailuun osallistuminen olisi ilmaista. Suomessa luontokuvaajia on valtava määrä nykyään, Suomen Luonnonvalokuvaajien yhdistyksessä on jäseniä yli 3000, ainoastaan Yhdysvalloissa on järjestäytyneitä luontokuvaajia enemmän. Ja Suomesta tulee jatkuvasti maailmanluokan luontovalokuvakilpailuissa menestyneitä kuvaajia. Koska meillä on se maailmanluokan luontosuhde. Tammikuun loppuun saakka on aikaa käydä kuvia läpi ja miettiä millä osallistuisi. Ja jos minäkin sitten tänä vuonna pistäisin oman tekeleeni tai peräti muutaman sisään kisaan. Vuoden Luontokuvakilpailu on siitä hieno, että siellä ovat samalla viivalla niin ammattilaiset ja amatöörit. Nyt on siis aika napata, ensin kuvatietokanta ATK:lla auki. Sitten nappaan tuhansien napattujen kuvien joukosta ne helminapsut. Nappaan ne valokuvakilpailun ilmoittaumissivun kautta mukaan kisaan. Sitten palkitsen itseni sinkkumallasjuomalla. Napataanpa naamaan. Koska se on mun luonto.

Aika ajoin maahamme saapuu rajan takaa, sekä yllättäen ja pyytämättä että ilman asianmukaisia maahantulodokumentteja varsin toivottuja vieraita. Silloin kysymys on useimmiten linnuista. Tiedotusvälineiden kautta olemme saaneet seurata muun muassa Jallu -nimisen jalohaikaran edesottamuksia Pirkanmaalla ja Joppe -nimisen kattohaikaran selviytymistarinaa suomalaisessa talvessa ja lopuksi sen surullista kohtaloa Pihtiputaalla. Mistähän se kumpuaa tarve antaa luonnonvaraisille eläimille nimi? Lemmikkinä pidettävän eläimen nimeämisen ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka. Onhan esimerkiksi koiralla tai kissalla, Topilla tai Tessulla, varsin kätevää olla kutsumanimi, jolla sen voi kutsua ruokailemaan tai tekemään meidän ihmisten iloksi monenlaisia temppuja. Mutta että haikaralle nimi? Tuskin Jallu tai Joppe ovat kutsumanimiään tunnistaneet, mutta kai siinä on joku pointti? Kai se on mukavampaa harrastajapiireissä kertoa käyneensä moikkaamassa Jallua. Ikäänkuin olisi ystävän luona käynyt. Ja olihan Jopen “isäntä”, mies jonka pihapiirissä onneton muuttovaistonsa menettänyt kattohaikara vietti kissanpäiviä herkkujen äärellä, tirauttanut ihan kyyneleen haikaran kuoltua. Me välitämme eläimistä ja tunnemme niitä kohtaan lämpimiä ajatuksia, joskus jopa enemmän kuin tunnemme lajitovereitamme kohtaan. Varsinkin, jos lajitoverimme näyttää vähän erilaiselta kuin itse olemme. Mutta ei nyt mennä siihen teemaan, vaan palataan muihin eläimiin. Halumme inhimillistää eläimiä on suuri. Väännämme mielellään kättä siitä kumpi onkaan älykkäämpi kissa vai koira. Sanomattakin on selvää että kissa, mutta miksi toimimme näin? Ja ennenkaikkea vertaammeko eläimen älyä ihmiseen? Ihminen, joka on niin sanotusti luomakunnan kruunu, ei oikeasti ole minkään ylemmän voiman luomisen tulos vaan evoluution aikaansaannos, niinkuin muutkin elukat. Eläinkunnan kehittynein laji pyrkii tietoisesti tai tiedostamattaan tuhoamaan muut lajit ja haluaa alistaa omassa elinpiirissään olevat eläimet tahtonsa mukaisiksi. Paitsi, että eläimille annetaan nimiä, niitä pidetään häkeissä, niitä viedään näyttelyihin, niitä puetaan vaatteisiin, niille perustetaan hoitoloita ja ravintoloita, useat lemmikkieläimet syövät parempaa ruokaa kuin monet ihmiset, niistä tehdään ns. kissavideoita, joista taas tehdään lauluja ja niin edelleen. Alempien eläinlajien edustajista haetaan mielellään piirteitä, jotka miellyttävät ihmistä. Ajatellaan vaikka simpanssia. Voi kuinka ihmismäinen se onkaan rapsutellessaan lähipiirinsä jäsenen karvoitusta. Sillähän on ihan ihmisenkaltainen hellä katse. Voi että. Ihan kuin me ihmiset. Mutta sitten muistetaan, että eläinhän se on. Piste. Apina. Tuli vaan vielä mieleen, että ajattelevatkohan muut eläimet meistä ihmisistä samalla tavalla? Että kylläpäs tuo Usain Bolt juokseekin kuin hirvi. Varpuset puskassa tirskuvat meikäläisen ohikävellessä, että onpas tuo Blomis sitten pöllön näköinen. Uljas merikotka leijaillessaan korkeuksissa hymyilee ja ajattelee kuinka nuo jalkapallostadionille ahtautuneet ihmiset ovat kuin muurahaiset keossaan, tosin paljon vähemmän aikaansaapia ja ääntelevätkin kuin mölyapinat. Mutta juuri nyt haluan ulos raikkaille talvilaitumille, kirmailemaan kuin vasikat keväällä, pukeudun lämpimästi näyttäen aivan mursulta, viheltelen mennessäni kuin pasilan satakieli, mieleni on vapaa kuin hiirihaukka ja muiden lajitoverieni silmissä olen laumanjohtaja, alfauros. Ja sellaisena aion kulkea jatkossakin… Koska se on mun luonto.

Me suomalaiset olemme teräksistä luontokansaa. Emme piittaa pienistä myräköistä, meitä ei pelota metsässä ja tunnemme kaikki eläimet, kasvit ja luonnonilmiöt. Näin vähän kärjistäen. Vuodenaikojen vaihtelua me suomalaiset suorastaan rakastamme. Ja säätiloista puhumista. Silloin kun kaksi tuppisuuta suomalaista kohtaa, eikä murahdukselta kuulostavan, tervehdyksen kaltaisen jälkeen meinaa pikkupuhe eli kansainvälisesti ilmaistuna “small talk” kulkea, niin silloin suomalainen siirtyy dna-koodinsa ohjaamana ns. säämodeen eli säätilaan alkaen soperrella lauseenpätkiä kuten: “On se ilimoja pielly” ja “Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä”. Ja juttu luistaa kuin kuuluisa Mietaan suksi. En tunne kovin tarkkaan maahanmuuttajien kotouttamisohjelmaa, mutta kyllähän siellä ehdottomasti pitäisi olla mukana “säästä puhumisen sietämätön keveys” -kurssi. Siinä se mannertenvälinen tapakulttuurikuilu kapenisi ja ennakkoluulot karisisivat räntäsateen lailla suomalaiseen maaperään, keskusteluyhteys olisi luotu ja kaikki olisi hyvin.Sillä mikään ei murra jäätä niin hyvin kuin perisuomalainen sääkeskustelu, paitsi Urho. Se jäänmurtaja. Tämä kuluva talvi on ollut jälleen sääkeskustelujen kulta-aikaa. Alkutalven voivottelimme lumen puutetta “Ei tule mitään, jos on taas musta joulu”. Ulkoilman korkeahko lämpötila aiheutti myös melkoista porinaa. “Selvä merkki ilmastonlämpenemisestä, kun ei tarvitse lohkolämmitintä käyttää ennen joulukuuta.” Kaikki itseoppineet, globaalista ilmastonmuutoksesta huolestuneet kansalaiset, täyttivät lämpömittarien kuvilla sosiaalista mediaa ja keskustelufoorumit täyttyivät menneiden aikojen muisteluista, ajalta jolloin sotaakin käytiin vain talvella ja kusi jäätyi kaarelle virman virkistysluonteisella metsäretkellä. Sitten se pakkanen tuli. Rajan yli, yllättäen ja pyytämättä, ilman viisumia tai muuta lupaa, suoraan Siperiasta ja kylmensi koko maan. Etelä-Suomikin, punavihreä kupla mukaan lukien, jäätyi kuin helvetti Lordin Euroviisuvoiton jälkeen ja kansalaiset olivat hetkessä toisen todellisuuden edessä. “Täällähän on kylmä kuin talavisovassa”. Uutisissa ja ilmatieteenlaitoksen säätiedotuksissa suomalaisia, meitä teräksisen luontokansan yksilöitä, varoiteltiin pakkasen purevuudesta. Voihan vitalis! Tämmöisiäkö meistä on tullut? Pakkasesta nillittävä porukka, joka ei enää pärjää talvella ulkona ilman 10 kohdan “Näin selviydyt pakkasesta” ohjelistaa tai viranomaisen varoituksia. Onko uus’avuttomuus joukkoomme tullut, kenen lienee syytä tää? Lähestymme pikkuhiljaa kesää. Pakkaset hellittävät, lumi sulaa pois ja tämä teräksinen luontokansa alkaa kaivella vaatekaapin perukoilta lämpökerrastojen ja fleecepukujen takaa shortseja ja t-paitoja. Viimeistään toukokuussa alkaa lomasääkeskustelu ja pohdiskelu siitä kuinka ennen olikaan kesät vähäsateisia ja aurinkoisia. Metsämansikat ahon laidassa olivat isoja ja makeita kuin nuorten leijonien maailmanmestaruus. Silloin on taas aika tämän pohjoisen ja teräksisen luontokansan voivotella vapun viileyttä ja juhannuksen kalsaa keliä. Helteiden aikaan tuskailemme kun ei jaksa mitään tehdä, kun on niin kuuma. Hiki valuu pelkästään tulevan seksihellekesän lämpötiloja ajatellessa. Hyvä ei ole teräksisellä luontokansalla konsaan, mutta onneksi riittää jutun juurta. Säästä. Mykkiähän me muuten olisimma. Nyt tämä teräksinen luontojamppa vetää fleecet alle ja toppapuvun ylle ja riennän pihalle, oli siellä sitten pakkasta taikka ei. Koska se on mun luonto.

“Aurora Borealis, the icy sky at night” laulaa Neil Young Pocahontas kappaleen alussa. Tämä tulee aina mieleen kun seison jäisenä, kristallinkirkkaan suomalaisen tähtitaivaan alla ja tähyilen haikeana kohti pohjoista taivaanrantaa toivoen näkeväni taivaantulia. Revontulet, taivaantulet, pohjanpalo, pohjoisen aamurusko, reposet.. Tällä rakkaalla ilmöillä on monta nimeä. Revontulet on liikuttaneet suomalaista mieltä jo vuosituhansia. Mitä mahtoikaan suomineidon ensimmäiset asukkaat, se kuuluisa alkuperäisväestö miettiä, kun taivaankansi leimahti liekkeihin äänetönnä. On mahtanut hieman pelottaa, kun ei ole ollut sitä internettiä ja wikipediaa mistä kysyä. Tuon wanhan hywän ajan wikipedia olikin varmaan heimon wanhin, jolta kysyttiin tai sitten peräti cunnianarwoica herra shamaani herra. Revontulet-nimi on muuten yhden selityksen mukaan wanhasta saamelaisesta tarusta peräisin. Ketun eli siis revon juostessa pitkin tuntureita ja revonhännän iskiessä kinoksiin taivaalle sinkoutuu kipinöitä eli revontulia. Uskomuksia ja ennusmerkkejä liittyi varmasti paljon revontuliin. On uskottu reposten olevan merkki jostain suuresta tulevasta: tärkeän ihmisen syntymästä, sodasta, lumimyrskyistä tai kovista pakkasista. Revontulista on paljon uskomuksia edelleen. Vaikka wikipedia. Vaikka tiede. Revontulten näkyminen liittyy edelleen monien mielestä koviin pakkasiin. Eipä ollut elokuisena kesäyönä Helsingin rannoilla pakkasta, kun pari viikkoa sitten niitä kuvasin. Uskomus vailla todellisuuspohjaa. Aasialaisen uskomuksen mukaan ihminen, joka on kerran nähnyt revontulet, elää loppuelämänsä onnellisena. Voi sitä onnea, jonka reposet ovat minun elämääni saattaneet. Ja eräissä kulttuureissa uskotaan, että rakastelu revontulten loimottaessa taivaalla on tulevan lapsen kannalta erityisen merkittävää. Lapsesta tulee uskomuksen mukaan suurhenkilö. En ole kyseistä juttua päässyt (vielä) testaamaan. Jos kohta, suurhenkilö-jälkikasvukiintiöni on jo täynnä. Tieteen ja nettiteknologian myötä revontulista on tullut varsin helposti ennustettavia. Siis varsin helposti. Lukemattomia ovat ne yöt, kun joukko taivaanilmiöistä kiinnostuneita kuvaajia, minä mukaan lukien, on vaeltanut ennusteiden lumoamina yön pimeyteen ja joutunut palaamaan kotiin muistikortin reunaan tarttuneen vihertävän harson kera. Onneksi useimmiten ennusteet pitävät kutinsa, ensin tulee aurorahälytys, sen jälkeen alkaa hillitön indeksien kyttääminen kotona, sitten reposkuvaajien hälytysrinki varoittaa ja kohta joku postaa Facebookkiin ilmoituksen “nyt näkyy taivaantulia Talikkalassa”. Ja silloin on aika kirmata ulos yön pimeyteen, vaikka ulkona olisi -20 C pakkasta. Ja vielä elokuussa. Ei tunnu missään, kun luvassa on ilmainen taivaallinen ilotulitus, ilman korvia särkevää ja koiria pelottavaa pauketta. Ja niistä reposten äänistä sananen. Revontulien äänistä on puhuttu paljon ja on niitä tutkittukin. Moni meistä kuulee ääniä. Minäkin. Mutta en ole koskaan kuullut revontulia havainnoidessani ääniä. Siis revontulten ääniä. Omakohtainen kokemukseni revontulista on ihan nollaluokkaa verrattuna pohjoisen konkareihin, siksi vaikenen seurakunnassa äänten olemassaolon tai olemattomuuden suhteen. Mutta haluan uskoa revontulten ääniin. Jonain yönä, kun olen seuraavan kerran valosaasteettomassa ja täysin hiljaisessa paikassa yksin, mutta rakkaiden kameroideni ympäröimänä haluan kuulla reposten kuiskivan minulle jostain tärkeästä. Koska se on mun luonto.

Näin kesällä kirjoitellaan lehdissä monenlaisia höpöjuttuja. Heinäkuu on otollinen aika kaikenlaiselle tuuballe, kas kun ihmiset ovat lomalla eikä oikeiden juttujen aiheita tahdo löytyä. Ja onhan sitä nyt kesähelteiden vaikutuspiirissä paljon mukavampi lukea kevyitä hömpänpömppä-juttuja kuin esimerkiksi tiukkaa faktaa jonkun kaivoksen saostusaltaiden vuodoista tai ydinpolttoaineen loppusijoituspaikoista. Viihteen lisäksi lehdet pursuavat kesäaikaan opettavaisia tarinoita myös luonnossa liikkumisesta. Silmiini osui heinäkuun lopulla ihan huikea stoori järvessä uimisen vaaroista. Jutussa tunnelmoitiin muun muassa leväisen laiturin portaiden liukkaudella ja ällöttävyydellä. Veteen mennessään ihmispolo voi tuntea mutapohjan kosketuksen ja vesikasvit jalkojen ympärillä. Sitten tulee ensimmäinen kliimaksi. Mitäs jos jalkoihin osunut ällötys ei olekaan kasvi, vaan hukkuneen ihmisen hiukset. Onneksi toimittaja on kysynyt asiantuntijalta, joka lohduttaa vesipelkoista lukijaa lottovertauksella: “On helpompaa voittaa lotossa, kuin törmätä hukkuneeseen, koska Suomessa on niin paljon järviä ja melkein kaikki hukkuneet löydetään”. Onneksi on asiantuntija olemassa. Kylläpäs helpotti. Vesissä saattaa asustella myös hirvittäviä petoja. Joka kesä kerrotaan lähinnä mätäkuun aikaan tarinoita ihmisten kimppuun hyökänneistä kaloista. Useimmiten asialla on ollut hauki, joka on asioista perillä olevien lähteiden mukaan helppo tunnistaa petokalaksi leuoissa ja kidassa olevista runsaista terävistä hampaista. Sille ominaisia piirteitä ovat myös iso pää ja suuret silmät. Iso pää ja suuret silmät! Iso pää viittaa suuriin, ihmisen tuhoamista jatkuvasti miettiviin aivoihin ja suuret silmät näkevät saaliin, siis ihmisen, pinnan alta terävästi. Runsaat ja terävät hampaat paljastavat hauen olevan evolutiivisen tappokoneen ja yhdistettynä isoon päähän ja suuriin silmiin suorastaan The Ilmestyskirjan Peto! Muutenkin luonto on täynnä asioita, joita pelätä. Hämähäkki! Hämähäkki mainittu! Kahdeksanjalkainen ja karvainen peto on monien suuri inhokki. Kuten kaikki nettikeskustelunsa lukeneet tietävät, ovat Suomessa tavattavat hämähäkit poikkeuksetta tappavan myrkyllisiä ja isoimmat saattavat myrkyttämisen lisäksi heittää pelokkaan ihmisen päälle tahmaisen verkon. Huido siinä sitten lentäviä ja vaarallisia inhokkeja, kuten silmämunia syöviä paarmoja ja korviin tunkeutuvia ja sinne pesän rakentavia hirvikärpäsiä. Entäs sitten käärmeet? Nuo luomisoppikirjan ensimmäisestä tarinasta saakka ihmiskunnan vihollisina tunnetut limaiset kiemurtelijat. Salakavalina otuksina käärmeet vaanivat suomalaisissa metsissä ja rannoilla huoletonta kulkijaa. Hyökkäävät varoittamatta, purevat ja poistuvat paikalta yhtä nopeasti kuin tulivat. Maahan jää vain tuskissaan kiemurteleva kansalainen, joka ei tajua mitä tapahtui. Käärme on julma peto, siinä missä hämähäkki, hirvikärpänen, paarma, lude tai iilimato. Ja kaikkia niitä on syytä pelätä. Kertoo eräs nimeltä mainitsematon kesälehti. Palataanpa haukeen ja suomalaiselle mökkirannalle. Jos nyt käy niin huonosti, että laiturin päässä jalkojaan huljutteleva kesäheila huutaa järkyttyneenä kivusta, tempaisee pitkät ruskettuneet säärensä vedestä laiturille ja samalla jalkaan pureutunut kahen kilon hauki mätkähtää rannalle, niin tässä ohjeet kuinka toimia: 1. hauelta nirri pois napakalla karateiskulla niskaan 2. perkaa hauki ja fileoi mahdollisimman ohuiksi siivuiksi 3. leivitä vehnäjauho-suola-pippuri -sekoituksessa 4. paista kuumalla pannulla oikeassa voissa nopeasti 5. tarjoile em. pitkäsääriselle juuri valmistamasi haukisipsit kylmän valkoviinin kera Hauki on kala ja parasta syötynä. Näin pelko ja peto on taltutettu. MOT

Suuri valkoinen mies, ammatiltaan hammaslääkäri, meni ja ampui salaa yhden Afrikan ja kenties koko maailman tunnetuimman urosleijonan. Tämä Ceciliksi nimetty leijonakuningas haavoittui amerikkalaisen salametsästäjän jousesta lähteneestä nuolesta, pakeni haavoittajaansa, mutta 40 tunnin jäljittämisen jälkeen tuli ammutuksi ja nyljetyksi. Päänkin irrottivat Cecilin kehosta vietäväksi metsästysmuistona koristamaan herra hammaslääkäri herran kenties makuuhuonetta. En tiedä miksi mies haluaa tappaa petoeläimen ja pistää sen pään tropheena seinälle. Ehkä se liittyy miehisiin suorituskykyihin. Ehkä se makuuhuoneen seinällä töröttävä salamurhatun leijonan eloton pää saa etuveitikan toimimaan halutulla tavalla. Töröttämään. Todellakin. Joku on sanonut, että eläimen voi ampua vain kerran, mutta valokuvata vaikka tuhat kertaa. Miksi se valokuvaaminen ei riitä? Mitäs jos sen valokuvan kävisi ottamassa salaa? Tuottaisiko se samat kiksit kuin eläimen salamurha? En tiedä, mutta epäilen todellakin. Maailmalla salametsästetään uhanalaisia ja rauhoitettuja eläimiä jatkuvasti. Syy on aina sama. Raha. Joku on aina valmis ostamaan suojellun eläimen jostain osasta tehtyjä esineitä tai lääkeaineita. Sarvikuonon sarvesta saa kuulemma krapulalääkettä. Ja syöpäkin paranee sarvesta tehdyllä aineella. Todellakin. Tiikerin ruumiinosilla on jokaisella oma osansa kiinalaisessa lääketieteessä. Tiikerin liha parantaa elinvoimaa, veri lisää tahdonvoimaa ja viiksikarvoilla on hammaskipua lievittäviä voimia. Viidakon raidallisen pedon aivot vaikuttavat auttavasti velttouteen ja näppylöihin. Tällaisista listoista saan itse näppylöitä. Ihmiset ovat taikauskoissaan uskomattoman velttoja ja tahdonvoimattomia. Ja tyhmiä. Todellakin. Salametsästys on Suomessakin valitettavan yleistä. Joka vuosi käydään kiihkeitä keskusteluja susista, ahmoista, ilveksistä ja ennenkaikkea niiden metsästämisen oikeutuksesta. Metsästyskiintiöt eivät riitä kaikille ja silloin aktivoituvat “ne jotka tietävät miten luonnon tasapainoa pidetään OIKEASTI yllä”. Suuret sankarit, metsien miehet lähtevät liikkeelle, ajavat moottorikelkoillaan takaa ahmaa tuntikausia. Järjestäytyneet asejoukot jahtaavat sutta varustautuneena gps:llä, gsm:llä ja järeän kaliiperin tappamistyökaluilla. Mites se Junnu Vainio aikanaan lauloikaan? “Täällä myös luonnon läheisyys sun hurmaa. Erämaa suuren rauhan tarjoaa. Tuhat miestä kun yhtä sutta surmaa, sata jäljittää kahta oravaa.” Varsinaiset sankarit. Todellakin.

Sauli Naantalista soitti Luonnonkukkien loistetta -lähetykseen viikko sitten. Eipä tiennyt Blomis puhelinkanavan liukusäädintä avatessaan millainen mediarumba seuraavasta neljästä minuutista kehkeytyisikään. Yht’äkkiä kaikki tuntuivat olevan kiinnostuneita asiasta aina Ruotsia, Amerikkaa ja jopa Australiaa myöten. Valtavan hienoa sanoisin ma. Sillä luonto, jos mikä on ihmeellinen asia. Sitä voi pohdiskella mielessään Saulin tavoin nähdessään ranta-alpin ja mesiangervon vierekkäin syömässä samaa multaa ja juomassa samaa vettä, että miten niistä voikin tulla niin erilaisia. Samalla tavalla kuin meistä ihmisistä. Nimittäin, moni meistä pallontallaajista tänäänkin syö lihapullansa, riisiannoksensa, sushilautasensa tai kasviskeittonsa eli ruokansa ja juo päälle vaikkapa sitä vettä. Ja silti me kaikki näytämme ihan erilaisilta, ajattelemme eri tavalla, pukeudumme eri tyyliin ja puhumme jopa eri kieliä. Sisäisesti olemme kaikki kuitenkin ajattelevia ihmisiä. Suurimmalta osin. En tosin joidenkin ajatuksia täysin ymmärrä, mutta annan niidenkin rikkaruohojen elää valkolehdokkien, sinikellojen, mustien sarviorvokkien ja punaisten ruusujen keskellä miettimättä glyfosaatin käyttöä. Glyfosaatti muuten, on se kuuluisa aine, joka todellakin tappaa talossa ja puutarhassa. Ajatelkaas rakkaat ystävät hetki. Jos kaikki maailman ihmiset pohtisivat mieluummin mukavia asioita, kuten kukkasia tai mehiläisiä niin miten paljon mukavampaa meillä olisikaan. Päivän uutisvirtakin olisi ihan toisenkaltainen. (uutistunnari tähän!) “Tasavallan presidentti Sauli Niinistö Naantalista on löytänyt tänään uuden kukkalajin Karjalohjalta. Niinistö otti välittömästi yhteyden Venäjän presidentti Vladimir Putiniin Siperiaan, jossa KGB eli Kreml Generalissimus Birding -yhdistys on ollut viikon ajan bongaamassa harvinaista amerikankuikkaa. Putin onnitteli Niinistöä löydöksen johdosta ja kutsui samalla Angela Merkelin ja Barack Obaman yhteiselle luontoretkelle.” (lopputunnari) Luonnontarkkailu, kasvien kuvaaminen, metsissä samoilu ja bongaus ja ennenkaikkea luontoasioista puhuminen toisille ihmisille vapauttavat energiamme ihan toisille tasoille. Sen sijaan, että kun nykyisin kadulla kulkiessamme bongaamme erinäköisiä ihmisiä samalla miettien kuinka heitä voisikaan kotoa käsin anonyymisti loukata sosiaalisessa mediassa, pysäyttäisimme sen “erinäköisen” kanssakulkijan, aloittaisimme keskustelun - sen paljon puhutun ja peräänkuulutetun dialogin - ja kertoisimme viimeisimmän hyönteishavaintomme puiston nurkalta tai lokinpoikasen piipityksen aikaansaaman ilahtumisen tunteen. Eikö olisikin ihmeellistä ja vapauttavaa. No luonto on. Tiedän ja suorastaan näen nyt monen radiovastaanottimen äärellä otsasuonien pullistuvan ja kuulen verenpaineen kohinan. “Ideologista hönöilyä ja monikulttuurista vapaa-ajattelua ja propagandaa Blomis siellä taas syöttää MINUN verovaroillani” Aivan, sitäpä juuri. Koska se on mun luonto.

Kuulin kerran ihmisestä, joka kääriytyi mattoon ukkosilmalla. Rullasi itsensä olohuoneen maton sisään ja odotti siellä joko omaa tai taivaallisen myrskyn loppua. Vaikka ukkosen pelko on viisauden alku, wanhaa sananlaskua mukaillen, mattoon kääriytymistä pidän hätävarjelun liioitteluna. Tänä kesänä ukkonen salamineen on ollut varsin harvinainen vieras maassamme. Osa meistä maanpäällisistä hiekanpöllyttäjistä on varsin kiinnostuneita ukkosista ja ennenkaikkea salamoinnista. Kuulun itse myös tähän ryhmään. Ja vaikken itseäni myrskypongarina pidäkään, olen tänä kesänäkin ajellut ihan tarkoituksella kohti ennustettuja ukkosrintamia kamerat valmiiksi viritettynä. Tuloksena yksi ainoa salamakuva, sekin otettu kotiparvekkeelta. Että sikäli. Maailma on muuttunut tässäkin lajissa huikeasti viime vuosina. Ennen kuunneltiin säätiedotuksia ja sitten tiirailtiin taivaalle, josko alasinpilviä alkaisi muodostua päänpäälle pelottamaan. Nyt dataa ukkosrintamista, suihkuvirtauksista, konjuktiosta, troposfäärin energiavarauksista ja yksisarvisten lentokorkeuksista saa joka niemeen, notkoon ja saarelmaan niin halutessaan. Missä älypuhelin, siellä itseoppinut meteorologi ja myrskypongari. Ukkosta pidetään varsin vaarallisena, mitä se toki huonolla tuurilla onkin, mutta salaman aiheuttamia kuolemantapauksia ei Suomessa esiinny edes joka vuosi. Joskus 50-luvulla salamakuolemia oli jopa kymmenen joka kesä. Kaikki muistavat ukkoseen liittyvät varoitukset ja suojautumiskeinot. Ei korkeille paikoille, ei puun alle suojaan, kumisaappaat salamasuojana on jo aikoja sitten todettu täysin riittämättömäksi, sen sijaan auto on edelleen hyvä suojapaikka. Sisätiloihin kannattaa hakeutua, sitä paitsi sisällä ei kastu ukkosiin usein liittyvien sateiden aikana. Viimeisin neuvo mitä olen kuullut on ukkoskyykky. Jos ei pääse parempaan suojaan ukkosen yllättäessä, kannattaa käydä kyykkyasentoon. Ei kuitenkaan makaamaan, koska silloin maassa kulkeva vesi valuu taskunsuusta sisään lamaannuttaen älypuhelimen toiminnan. Salamakuvausta, siis taivaallisten salamien kuvaamisesta haaveilevana henkilönä mietin tuota kyykkyasentoa. Kai sekin onnistuu, pitää vaan säätää jalustaa vähän alemmas. Ja ottaa olohuoneen matto mukaan, sillä kun se kunnon rähinä iskee päälle on syytä jättää kamera naksuttamaan kuvia, kääriytyä mattoon ja toivoa parasta.

“Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston. Tapiolan vainiolla, karhun kanssa painii lyön.” Niinhän se menee vanha Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuttu runo, joka on ikuistettu moniksi lauluiksi. Jopa Paranoidin sävelellä maustettuna. Meillä monella suomalaisella on ns. hyvä ja terve luontosuhde. Lauluihinkin sitä on rakenneltu ja niitä laulellaan mielellään esim. nuotiopiirissä eräretkellä. “Meill' on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi. Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi.” Aivan. Ja kohta vilkkuu sininen valo ja punakylkiset ajoneuvot tulevat sammuttamaan orastavaa metsäpaloa. Kuinkahan moni meistä edes saa nuotiota syttymään oikeaoppisesti päältä käsin? Ja jos ne puut pitää vielä itse kerätä metsästä, pilkkoa retkikirveellä ja vuolla luontomiehen puukolla tuohukset sytyttämistä varten, niin siinä onongelmaa kerrakseen. Siinä sitä saattaa korvissa soida kohonneen verenpaineen aiheuttama tinnitus enempi kuin kuusten kuiske. Mitä se “Nuotiopiiri” laulussa mainittu kuusten kuiske oikein on? Tekstin tekijä lienee ottanut vähän ns. taiteilijan vapauksia moista siitehölynpölyä kirjoittaessaan. Musiikkipiireissä luonto on koettu hyväksi tavaksi lähestyä suomalaista sielunmaisemaa. Kuinkahan monta luontoaiheista kappaletta onkaan rusnattu kaikkiaan tässä kymmenien tuhansien järvien maassa? Olisipa myös hauska tietää kuinka moni niistä on tehty luonnossa. Laavulla erämaajärven rannalla. Yksin. Ettei olisi vaan kuitenkin kotioloissa tai studiolla tehtyjä kaikki tyynni. “Katso puuta josta linnun laulu helkkyvästi soi. Katso luontoa ja huomaa, että luojan luomaa parantaa ei voi.” Voi voi. Nyt on kyllä kappaleen tekstittäjältä unohtunut evoluutio-oppi kokonaan. Luojan luomaa… Just joo. Toisessa kappaleessa sentään pistetään tältä osin asiat oikeaan järjestykseen. “Intiaani ties eikä kirkonmies, miten luotiin maamme tää...” Luomisoppi on ihan kiva tarina, mutta jotain rajaa satujen kerronnallakin. Vaikka eräänlaisia satujahan useimmat laulut teksteineen ovatkin. Lappi on innoittanut tekstinikkareita lähes loputtomasti. Ja kun lapinhulluuteen liittää vielä sadut, niin johan ollaan elämää suurempien mysteerien äärellä. Tyyliin ”Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton, huiput vaarojen kauaksi hohtaa, ruska loistossaan kuin satu on” Ruska on kuitenkin totta, kunhan taas sadut ovat… niin, satuja. Sepitettyjä kertomuksia hyväuskoisille hölmöille ja lapsille. Itse olen enempi inhorealististen luontolaulujen ystävä. “Itkettää meit luonnon diggareita, Kun kosken kuohuissa kelluu kikkareita” tai kun lauletaan “täällä on oma maa jopa joutomaa ja sille tehdään mitä halutaan, ne meni jakaamaan jokaisen takamaan, joita sitten ahnaasti kalutaan” niin minä tykkään. Nykyään kuulee varsin vähän luontosidonnaisia kappaleita. Ei ainakaan heti tullut mieleen yhtään vaikkapa luontoräppiä. Ellei nyt sellaisena pidä kappaletta, jossa lauletaan ihmisnisäkkäiden lisääntymistoimista. Herätkää biisinikkarit, luontobiisejä polkemaan ja sassiin! Nyt eikä Suomen luonnon päivänä. Mutta palataanpa vielä alussa mainittuun “Metsän poikaan”. Minäkin haluaisin olla metsän poika, mutta karhun kanssa en haluaisi painia edes Tapiolan vainiolla. Ja jos sinne nuotiopiirin laulusessiolle otso ilmestyy, jokaikinen iikka ja inkeri poistuu paikalta. Landola ja C-molli jää ilmaan leijumaan kuin taikaiskusta.

Tänään tutkailemme luontoharrastajien muotiasioita. Luontostailistimme Blomis eli siis minä, antaa vinkit miten pukeutua mihinkin tilanteeseen. Luonnossa. Aloitetaanpa lintutornista. Sinne on ihan turha mennä kahisemaan tuulipuvussa, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää kuin polyesterin ääni viiksitimalin sirkutuksen taajuudelle virittyneessä lintuharrastajan korvassa. Pukineen materiaalin tulee olla mahdollisimman korkealuokkaista, mielellään ulkomaanmatkalta vaikkapa Sveitsistä hankittua. Maastoväritys on ihan menneen talven nokia. Puhumattakaan siitä että menisi lintutorniin ns. Kainuun kansallispuvussa, tiedättehän sellaisessa ällöttävän vihreässä, huonosti istuvassa halpispakettipuvussa. Samassa paketissa tulevat flanellipaidat ja fleesepusakat voi myös unohtaa totaalisesti muusta kuin mökkikäytöstä. Ehdoton tyylirikko moinen, jo ajatuksenkin tasolla. Pitää myös muistaa kalliit muut vempaimet, kuten kiikarit ja kaukoputket sekä älylaitteet. Niiden tulee matsata sävy sävyyn pukineiden laadun kanssa. Mistään Paavon Putki -kaupasta ostettua kaukoputkea ei yksinkertaisesti voi viedä merkkitietoisten välineharrastajien putkien väliin. Ja jos, siis JOS vie, niin ei ainakaan kannata aloittaa keskustelua mistään. Ei niin mistään. Usein kuulee torneissa keskustelua tämän kauden putkien paremmuudesta verrattuna edellisiin malleihin. Kuinka erottelukyvyssä ja lämpövärinän suodattamisessa suhteessa 4800 euron hintaan onkaan menty jälleen harppaus eteenpäin. Harmi vaan, ettei juuri tätä parasta mallia saa vielä Suomesta. Onneksi sellaisen sai tilattua suhteilla suoraan valmistajalta. Palataanpa maanpinnalle lintutornin viimasta. Luontopolulle tai pitkospuillekaan ei voi lähteä näyttäen puilla paljailla olevalta. Eikä siinä Kainuun kansallispuvussa, tiedättehän sellaisessa ällöttävän vihreässä, huonosti istuvassa halpispakettipuvussa voi pitkospuille mennä kuin pimeässä. Sammutetuin otsalampuin. Kumisaappaat ovat ihan täysin arvosteluasteikon alimmassa päässä. Kumppareissa ei liiku kuin Jaakko Tepon laulun emäntä navettareissuillaan. Kenkien tulee olla goretexia tai jotain muuta tosi groteskia. Ja kallista. Veden pitää pysyä kenkien ulkopuolella ja jos sitä jotenkin sisäpuolelle pääsee, on materiaalin oltava sillä tavalla hengittävää että vesi haihtuu pois. Ja tämähän ei kumisaappaissa toteudu. Ja jos ei sosio-ekonomisista rajoitteista johtuen ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kumisaappaat niin olkoot ne sitten vintagea, ylihintaan menneiden aikojen vaatekaupasta haetut Hai-saappaat, mielellään keltaiset. Päähineen valinta on myös äärimmäisen haastavaa. Niin siisti artikkeli kuin merisääputkihuivi onkin, ei sen kanssa voi yksikään itseään kunnioittava ja ennen kaikkea muiden luontomuotiblogistien suosiosta kilpaileva henkilö mennä näyttäytymään luontoreiteille. Jos jonnekin pitää mennä ko. päähineen kera niin Vätsärin erämaa lokakuun lopulla on ihan ok valinta. Päässä tulee olla tämän kesän trendiä noudattavalla tweedlakki tai klassinen safarihattu. Pipo kuuluu kesällä kaappiin ja lippalakkia saa käyttää vain jos pelaa baseballia ammatikseen. Pesis ei käy. Jokatapauksessa luontoon meno on oltava harkittua, pukeutuminen ei ole sivuseikka. Tyylikkyys on ensisijaista ja rahan käytön pitää näkyä. Ja nyt tämä jamppa lähtee ulos Kainuun kansallispuvussa, tiedättehän sellaisessa ällöttävän vihreässä, huonosti istuvassa halpispakettipuvussa.

Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä. Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat. Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle sen metsän. Tai siellä liikkumisen rajoittamisen oikeuden. Mutta se on ihan eri jutun aihe. Joillekin metsänomistajille on valitettavasti noussut lippalakkiin, joillakin jopa kalliiseen huopahattuun, pahasti omistamisen mukanaan tuoma ylivertaisuus ja heillä on pyrkimyksenä rajoittaa muiden liikkumista heidän omistamissaan metsissä. Toisinaan nämä tapaukset ovat johtaneet kieltomerkkien pystyttämiseen metsänreunaan, liikkumisen estämistapaukset ovat varsin yleisiä ja kaikenlainen pelottelu ja uhkailu kuuluvat myös omistavan luokan keinovalikoimiin. Pahimmillaan ylenpalttinen rajoittamisenhalu yhdistyneenä aineenvaihdunnalliseen häiriöön munuaisissa on johtanut jopa hengenvaarallisten ansojen virittelyyn ulkoilualueiden läheisyyteen. Toivottavasti näissäkin tapauksissa a) joko järki voittaa ja ansat poistetaan ennenkuin kukaan satuttaa itseään tai b) ansojen rakentelija jää kiinni saaden ansaitsemansa rangaistuksen ja kokee julkisen häpeän kohteeksi joutumisen. Jokamiehenoikeus ei kuitenkaan tarkoita pelkkiä oikeuksia. Meillä jokaisella Tellusta kuluttavilla ns. ajattelevilla nisäkkäillä on velvollisuus pitää huoli tämän maailmankaikkeuden uhanalaisimman maapallon tulevaisuudesta. Niin metsässä kuin urbaanimmissa olosuhteissakin. Tarvitseeko sitä oikeasti edes sanoa? No sanonpa nyt kun kerran sanomaan ryhdyin. Roskat kuuluvat roskiksiin. Jos jaksat kuljettaa metsään täyden oluttölkin, jaksat kantaa sen tyhjänäkin kiertoon. Sama koskee kaikkea muutakin roinaa. Metsään tai muuhun luontoon niitä ei jätetä. Luontoa ei häiritä, pesivää lintua ei mennä kuvaamaan metrin päästä. Eikä häiritä sitä maan- ja/tai metsänomistajaakaan. Ei vahingossa saati tahallisesti. Ja ne koirat pidetään kytkettynä, kuulettako työ? Siis, jos metsään haluat mennä nyt toimi niin, että jälkipolvemme yllättyvät vielä sadan vuoden kuluttua. Ja positiivisesti. Saaden nauttia luonnosta samalla tavalla kuin me olemme saaneet. Jokamiehenoikeuksin velvollisuuksia unohtamatta. Ugh! Olen puhunut!

Tarina alkaa yli kymmenen vuoden takaa. Pertti (nimi muutettu) oli ihan tavallinen harrastajatason luontokuvaaja, joka kuvasi omaksi ilokseen ympäröivää luontoa ja silloin tällöin pääsi kuvillaan paikallislehteen ansaiten alennuslipukkeen lähipizzeriaan. Pertti halusi kuvata karhun luomuna. Hän pakkasi kuvauskaluston rinkkaan, ajeli itärajan pintaan Pohjois-Karjalan takamaille ja rakensi leirin metsään, pystytti kuvausteltan kilometrin päähän leiristä ja istui odottamaan. Hän istui päivän, istui toisen, istui Pertti kolmannenkin. Vaan ei kontio ilmestynyt kuvattavaksi. Pertin pinna petti ja eväätkin loppuivat. Hän pakkasi tavaransa ja päätti siirtyä takaisin kaupunkiin. “Ei tullut minusta vuoden luontokuvaajaa tänäkään vuonna,” pohdiskeli Perttimme lähestyessään kaupunkimaasturiaan. Vajaa sata metriä ennen autoa, läheltä kuului murahdus. Hetken hiljaisuuden jälkeen ulahdus ja sitten oli taas hiljaista. Pertin kamera oli jo rinkassa, mieli maassa ja ajatukset jo kotisohvalla, kun hän tajusi katsovansa suurta karhua suoraan silmiin. Kontio oli kurjannäköinen, riiputti oikeaa etukäpälää ja uikutti hiljaa. Ensin luontokuvaajamme ajatteli juosta pakoon, mutta etiäinen sai hänet paikalleen. Otsolla oli jotain pielessä. Käpälä oli hervoton ja siinä törötti iso puunsälö, joka selvästi teki kipeää. Pertti rohkaistui, lähestyi mesikämmentä varovasti samalla hyräillen “karhunpoika sairastaa” kappaletta. Mies tarttui metsänkuninkaan tassuun ja rauhallisella liikkeellä veti puunsälön pois. Karhu katsoi hetken Perttiä, toisen hetken tassuaan, murahti jykevästi ja ripein laukka-askelin poistui paikalta. Luontokuvaajamme jäi ilman karhukuvaa, mutta oli yhtä huikeaa kokemusta rikkaampi. “Tätä ei usko edes Luontoillan raati”, Pertti mietti ajellessaan kotia kohti. Kului kymmenen vuotta, kenties viisitoista. Pertti oli jo luovuttanut elämänsä karhukuvan saamisen suhteen, siirtynyt katukuvaukseen ja lähinnä kotipaikkakunnalla vierailevien japanilaisten turistien ikuistamiseen kännykkäkameralla. Mutta sitten Perttiin iski kaiho noille samoille karhumaille. Mitäs jos? Hän kaivoi kaluston naftaliinista ja ajoi samaan paikkaan, jossa hän kohtasi metsänkuninkaan edellisen kerran. Saavuttuaan perille Pertti hyräili “Karhunpoika sairastaa” kappaletta metsän reunassa kulkiessaan. Ja eipä aikaakaan, kun hänen eteensä nousi jättimäinen kontio. Vähän oikeaa etukäpälää riiputtaen ja Perttiä silmiin katsoen. Hetken aikaa miehestä tuntui, että he olivat yhtä. Pertti ja karhu. Karhu ja Pertti. Mies laski kameran maahan, otti pari askelta otsoa kohti ja jatkoi hyräilyä. Hyvänolon tunne valtasi Pertin. Samalla hetkellä kun hän tunsi karhun valtavan kämmenen iskun naamallaan, Pertti huomasi kaksi pentua hämärtyvän näkökenttänsä rajamailla. Siinä kohtaa, kun jälkikasvuaan suojelevan kontion hampaat upposivat Pertin niskaan lopettaen hänen maallisen taivalluksen 10 sekunnin kuluttua luontokuvaajamme tajusi, että luontoa täytyy kunnioittaa eikä sinne kaikkien tarvitse mennä hakemaan oman kovalevynsä kulmalle sitä omaa karhukuvaa luontoa häiriten. Sitä paitsi - tämä tarina ei ole tosi.

Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen ja pääskysestä ei päivääkään. Niinhän se menee. Vanha suomalainen kesää ennustava loru. Ei toimi enää nykyään, sanovat ns. asioista-perillä-olevat-lähteet. Itse näin kevään ensimmäisen kiurun maanantaina eli sen mukaan kesään olisi kuukausi. Peipon kuulin ensi kertaa pari viikkoa sitten eli siitä laskien nyt olisi jo kesä. Västäräkin näin reilu viikko sitten. Eli sittenkin kesään olisi vain vähäsen. Pääskysiä en ole vielä nähnyt. Eli ei nyt kuitenkaan puhuta vielä kesästä. Tämä yhtälö on hankaluudessaan vaalimatematiikan tasoa. Ainakin lähes. Kevät tulee toisen kansan suussa viihtyvän hokeman mukaan keikkuen. Mutta mikä silloin keikkuu kun kevät tulee? Auringon alkaessa lämmittää, kaivautuu esille jostain koloista monenlaista taapertajaa, jotka pääsääntöisesti liikkuvat keikkuen. Epävarma, suorastaan keikkuva liikehdintä, ei tosin johtune loppupeleissä keväästä vaan taapertajan tikapuuhermostoa ja pikkuaivoja romuttavista kemiallisista yhdisteistä, joista yleisimpiä lienevät C2H5OH -pohjaiset hiilivety-yhdisteet. Etanolin voimalla keikkuvia näkee tosin muulloinkin, joten sananlasku tuskin on siitä alkuaan saanut. Monityydyttymättömänä rasvahappona eli siis lihaa syövänä heteromiehenä näen kevään keikkumisen mieluiten vastakkaisen sukupuolen keventyvänä pukeutumisena. Keväisen luontoharrastajan mieltä lämmittää satunnaisesti jopa aurinkoa enemmän, kun naisilla on kevättä rinnoissa ja ne keikkuvat iloisesti puolelta toiselle. Kevät keikkuen tulevi. Unohdetaan sananlaskut. Suomalaisessa luonnossa keikkuu kevään merkkinä myös putkimiehet. Jälkikasvuni kanssa olemme nimenneet “putkimiehiksi” pitkien objektiivien ja kaukoputkien kanssa puskissa ja lintutorneissa viihtyvät harrastajat. Jos jossain on näiden putkimiesten keskittymä, on todennäköistä lähistöllä keikkuvan jonkin rarin. Siis harvinaisen kevään lähettilään. Viimeeksi tällaisen putkimieskeskittymän kohteena oli muleli. Jaa että mitenkä? No kyllähän te nyt mulelin tiedätte. Mustaleppälintu. Muleli. No nyt tiedätte. Muleli. Varmana ja varsin odotettuna kevään merkkinä voidaan pitää sammakoiden klaanin esiinmarssia. Voi sitä riemua, kun kuulee ensimmäistä kertaa sammakkolammen lemmekkään kurnutuksen ja näkee sen kiihkon, joka pienten sammakoiden tekemiseen liittyy. Siinä on kuulkaa joukkoistamisen voimaa. Kerrassaan. Oma lukunsa kevään merkeissä on tietysti ihmisen omat ja ihmisen lemmikkien aikaansaannokset, joiden paljastuminen lumen alta keikuttaa mielensäpahoittajien ajatuksia joka kevät. No onhan se suomeksi sanottuna koiranpaska yksi vastenmielisimmistä kevään merkeistä, muttei siitä sen enempää. Ettei kukaan mieltään enempää pahoittaisi. Kevät - sen sanansaattajat, siivillä tai ilman - ilahduttaa lähes jokaista sukankuluttajaa. Tosi lähellä ovat ne ajat, kun sukat voi varastoida odottamaan uutta kulutushuippua ja ihminen saa nauttia kesästä. Nyt on aika nauttia ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Vaalituloksesta välittämättä. Kuten Junnu Vainio asian kiteytti: “Hiljaa vaeltaen tahdon sinne ehtiä, missä ilmesty ei joutavia lehtiä. Hoitakaa te uskolliset hyvin sorvia. Jo näkyy hiirenkorvia.”

Olen aivan täydellisen hullaantunut suomalaisen flooran ja faunan nimiin. Lehmä esimerkiksi kuvastaa pohjattoman hyvin tuon kosteasilmäisen ja hyväntuoksuisen eläimen luontaisia ominaisuuksia. Lehmä. Lehmänhenkäys. Voiko kauniimpaa olla? Siksi lehmä -sanan käyttö haukkumistarkoituksissa pitäisi kriminalisoida eläinsuojelulain nojalla. Lahna. Lepakko. Leppäkerttu. Leskenlehti. Siinäpä muutamia hienoimpia l-kirjaimella alkavia luontokappaleita mitä ensiksi tulee mieleen. Mutta mikä on lutukka? Wikipedian mukaan se on on pienikokoinen, yksivuotinen ristikukkaiskasvi, jota tavataan laajasti pohjoisella pallonpuoliskolla. Lutukka kuulostaa minusta varsin sympaattiselta kasvilta. Semmoiselta lutuselta. Lutunen lutukka. Hellittelynimenä ehkä jo vähän yliampuvaa. Kasvikunnan nimistöstä vastanneet ihmiset ovat antaneet mielikuvituksensa kynsilaukata nimiä keksiessään. Näsiä, kolmioka, tuoksuvatukka (siis tuoksu vatukka, ei tuoksuva tukka), uuvana ja aapasara. Tarvitseeko sanoa muuta? Noh, täältä pesee ja linkoaa. Aasinkultakorva, yövilkka ja nikonpihta. Kas kun ei canonpihta. Idänkirveli kuulostaa jo ulkomailta peräisin olevalta veneeriseltä taudilta, mutta ei. Kasvi se on, jonka varsi on karvainen, usein haarova, 5 cm pitkä ja harvoin kalju. Olisipa hauska tietää onko mahdollisesti samassa nimikokouksessa päätetty nimien salava, halava ja jalava käyttöönotosta. Eläköön se pieni, yhden kirjaimen ero! Sitten iskeekin kuin Luonnon Korkeajännityksestä suoraan miljoona volttia! Vuorossa on yksi hurjimmista: tamadabanisokeltapaunikko. Ihan kuin kuulisin entisen englanninopettajani Timo Tikan sanovan: “repeat after me” tamadabani_sokeltapa_unikko. Tamadaban_isokelta_paunikko. Painotuksella on väliä. Lintumaailma on myös nimien suhteen ihmeellinen. Ruisrääkkä linnun nimenä olisi mahtava opettaa vaikkapa ranskankieliselle. Kuhankeittäjä hivelee korvaa siinä missä västäräkkikin. Kotimaisten metsiemme hippiäisen ja kuukkelin lisäksi olen suunnattoman ihastunut ulkomaisten lintujen suomenkielisiin nimiin. Töpökääpiötypäkkö lienee yksi huikeimmista. Töpökääpiötypäkkö. Kirjoitusvirhe kenties, mutta sellaisena se löytyy lintujen nimigalleriasta. Uskokaa tai älkää, töpökääpiötypäkkö kuuluu tyrannien heimoon. Entäs sitten perhoset? Keisarinviitta lienee jokaisen keittiöaatelisen lempilaji näiden pienten siivekkäiden maailmassa. Piippopaksupää naurattaa ainakin lapsia ja heinähiipijä taas kuulostaa kaverilta, joka diilaa hiljaa yössä sätkässä poltettavaa kasvikunnan tuotetta. Ei aina nauttiakseen luonnosta tarvitse mennä paikanpäälle luontoon. Ottaa vaan luontokirjan hyllystä, lueskelee esimerkkieni mukaisia nimiä ja keksii niille oman mielikuvituksensa mukaisia merkityksiä. Tämä tuhatkauno painelee nyt aasinkultakorvantaustat märkinä yövilkkaa poistattamaan hammasmähkät ettei iske vaivero. Siitähän saattaa vaikka munakoiso mennä uuvanaksi.

Ihminen on niitä harvoja eläinmaailman edustajia, joka harrastaa lisääntymistoimia ihan huvikseen, vain saadakseen siitä hetkellistä nautintoa. En tiedä nauttivatko muut eläimet samalla tavalla, mutta kyllä suvunjatkamistoimenpiteet saavat niin voimakkaita tuntemuksia aikaan, että uskon sen olevan pitkälti kyseiseen toimintoon ajavan voiman. Olen luontotarkkailuvuosieni aikana saanut ja joutunutkin todistamaan useamman lajin lemmenleikkejä. Isojen ja pienien. Onpa joskus osunut omalle kohdallenikin moinen onni, siitä todistuksena olkoon tänä vuonna 15 vuotta täyttävä poikani. Seurailin viime keväänä pihamaallani varpuspariskunnan puuhasteluja. Ensin vähän lennähdeltiin samoille oksille ja pörähdeltiin sinne tänne. Hitaasti lämpenevänä miehenä en heti tajunnut mistä oli kyse. Vasta sitten kun varpusrouva otti tukevan asennon oksalla ja nosti aavistuksen pyrstöään tajusin leikin luonteen. Seurasi kiihkeää sirkutusta, hetkellistä höyhenten pöllytystä ja toimenpide oli ohi. Varpusherra lensi kulman taakse, sikarille kenties tai rehvastelemaan kavereilleen niinkuin koirailla tapana on ja rouva jäi sukimaan tyytyväisen oloisena sulkiaan. Joidenkin viikkojen jälkeen pihapiirissäni sirkutti uuden sukupolven varpuspesue. Vähän isomman luokan lemmenleikkiä pääsin todistamaan Selousin luonnonpuistossa Tansaniassa. Päivän safarilla kierreltyämme luonto-oppaamme pysäytti jeepin ja osoitti apinanleipäpuun alla lepäilevää kahta leijonaa. Uros ja naaras makasivat totaalisen reporankana meistä lainkaan välittämättä. Opas kertoi kyseessä olevan pariskunnan, joka parhaillaan lepäsi aktien välillä. Silmät hämmästyksestä lautasina kuuntelin tarinaa leijonaparin lemmenleikkien kestosta. Pariskunta tunnelmaan päästyään viettää toistensa seurassa kolme päivää ja parittelee jopa 50 kertaa vuorokauden aikana. Luonto-opas sanoi seuraavan paritteluhetken olevan enintään puolen tunnin päässä, joten jäimme sitä odottelemaan. Eipä tarvinnut odotella kuin kymmenkunta minuuttia, uros murahti, nousi ylös, kiersi kumppanin ympäri kerran ja naaras pyörähti selälleen. Leijonakuningas nuuhkaisi naaraan strategiset paikat ja samantien oltiinkin jo itse asiassa. Suoritus kesti muutaman minuutin ja päättyi ison uroksen mylväisyyn. Sitten painauduttiin taas savannin lämpimään pintaan lepäämään ja odottamaan seuraavaa aktia. Sarjassamme lemmenleikkejä, joita en unohda koskaan. Ihmiseläin, kuten todettua, lienee niitä harvoja jotka huvikseen lempivät. Ja mitä eriskummallisimmissa paikoissa. Kerran urbaaniluontoretkellä törmäsin eriskummalliseen näkyyn. Rannalla seisoneessa autossa vilahteli perhonen. Hetken luulin näkevinäni harhoja, mutta olihan se perhonen. Tatuoitu sellainen, joka lennähteli ylös alas. Jälleen kerran hitaasti lämpenevällä miehellä kesti kotvanen ennenkuin tajusin menossa olevan ihmisnisäkkäiden autolemmenleikin. Tässä tapauksessa vetäydyin paikalta hiljaa takavasemmalle hienovaraisesti kuvaamatta. Lempi sykkii luonnossa, onhan kevät. Nauttikaa toisistanne.

Moni meistä menee luontoon hiljentymään. Urbaanimaailman kilinät, kolinat, tuuttaukset ja tööttäykset katoavat korvista melkein heti asfaltin loppuessa ja hiekan alkaessa narskua vaelluskengän anturan alla, tai viimeistään kun retkisaapas losahtaa suonsilmäkkeeseen. Siinä sitä on luontoharrastajan korvan reseptoreita hivelevä ääniaalto oikeassa muodossaan. Ei haittaa edes pieni tinnitus, kun pääsee ulkoiluttamaan korvakäytäviään luonnollisilla äänillä. Luonto on talviseen aikaan varsin hiljainen, muttei täysin. Pakkasen pauke ja pyryttävän lumen ujellus tuulen aikaansaamana hivelevät mieltä siinä missä satakielen laulu kesällä. Jos kohta onhan kesällä paljon mukavampaa kuunnella luonnon ääniä kuin kylmän talven pimeinä hetkinä. Ensimmäisen peipon viserrys, laulujoutsenen sordiinovapaa trumpetti, sammakkolammen lemmekäs kutukurnutus ja kaulushaikaran pulloon puhallus ruovikon kätköistä. Siinäpä lähestyvän kesän oivallinen soittolista. Kuten todettua kesä on ainakin minusta paljon miellyttävämpi aika tehdä äänellisiä havaintoja. Kuikan huuto Saimaalla kuuluu omiin ehdottomiin suosikkeihini ja samaa sarjaa on myös tyynessä kesäyössä soutajan säikäyttävä majavan hännän läimäys. Etelä-Savon saarissa saattaa onnekas kesäihminen kuulla kuhankeittäjän kyselevän “onko piialla vilu?”. Vähän tummempien suosikkiäänieni sarjaan kuuluu korpin moninaisten äänien kirjo. Karhea korahdus, metalliset kilahdukset ja kalseat klonksahtelut saavat pienen ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan. Jos ei tietäisi korpin olevan asialla, voisi kuvitella metsässä olevan menossa maahisten ja menninkäisten maaottelun. Luonnon äänet katoavat taajamaolosuhteissa lähes kuulumattomiin kuin wanha kunnon vaihevirhe monovastaanottimissa stereotestin aikaan. Ei ole syytä kuitenkaan lannistua vaan kannattaa pitää aistit avoimena. Mustarastaan huilun löytää helposti kaupunkitalojen välistä kaikumasta, tervapääskyjen kirskunta peittää parhaimmillaan jopa ykkösen ratikan kolinan Käpylän kääntöpaikalla ja kalalokkien kailotus karkoittaa kuuppaa kivistävän kankkusen. Lähestymme parhaillaan kesää - räntäsateesta huolimatta. Siksi juuri nyt on paikallaan aloittaa luonnon tarkkailu myös äänimaailman kautta. Kaikkia lintujen ääniä ei tarvitse osata. Jos mielenkiinto riittää, voi ottaa tavoitteeksi vaikka kymmenen uuden linnunäänen opettelun ensi kesänä. Ja seuraavana kesänä seuraavat kymmenen. Kehoitankin nyt kaikkia talvisen vaikun poistoon ja höristelemään korviaan luonnon suuntaan. Voi olla, ettet ensin kuule muuta kuin ympäröivän todellisuuden aiheuttamaa kohinaa, mutta korvapari yhdistettynä maailman tehokkaimpaan tietokoneeseen eli ihmisen aivoihin on niin mieletön kapistus että pois alta risujen rapinat ja männynkäpyjen kopinat. Hetken kuluttua alat kuulla ääniä suomalaisesta luonnosta ja mikä parasta, ihan ilmaiseksi.

Pöllöt ovat kiehtovia otuksia. Vähän pelottavia, salaperäisiä ja huvittavia yhtä aikaa. Mikä muu eläin oikeastaan pystyy samaan? Itselleni pöllöt ovat olleet suuren mielenkiinnon kohteita jo pikkupojasta lähtien. Silloin aikoinaan pöllöt jäivät lähinnä satunnaisten äänihavaintojen varaan, mutta muistanpa tapauksen, kun joskus juniori-ikäisenä käytiin naapurinpoikien kanssa kotikaupunkimme lentokentän lähimaastossa viirupöllön pesän lähellä. Pyöräilimme paikalle ja hiippailimme kohti meille kerrottua pesää. Ja hetken kuluttua viiletimme polkupyörillämme kotia kohti hiukset pelosta pystyssa viirupöllön annettua meille hatkat. Vasta myöhemmin tajusin miten tyhmiä silloin olimmekaan. Viirupöllö suojelee pesäänsä urheasti eikä kaihda iskeä ihmisenkään kimppuun. Meille olisi voinut käydä huonosti. Vähän myöhemmin, kun hiukseni olivat jo luonnollisen poistuman kautta päästäni kadonneet, uskaltauduin taas lähelle pöllöä muuallakin kuin Korkeasaaressa. Kuulin luotettavilta tahoilta lähiseudulla olevan pari pelotonta lapinpöllöä. Pöllöpariskunta oli ottanut reviirikseen erään hakkuuaukean ja ravintolakseen aukealla asustavan myyräpopulaation. Päätinpä siis eräänä päivänä lähteä pöllönkuvausretkelle. Ajattelin arkipäivän aikaisen aamun olevan varsin mainion ajankohdan, tuskin siellä ketään muita olisi, töissähän kaikki ovat. Itselläni oli normaali monivuorotyöstä johtuva arkivapaa. Siispä kalusto autoon ja kohti pöllömaita. Perille päästyäni jätin autoni vähän kauemmas etten häiritsisi lintuja ja lähestyin kohdetta. Pohdiskeluni arkipäivän aikaisen aamun rauhallisuudesta osoittautui totaalisen vääräksi. Lähempänä lapinpöllöpariskunnan reviiriä suorastaan kuhisi putkimiehiä. Siis pitkillä kaukoputkilla tai objektiiveilla varustautuneita henkilöitä. Tasainen virta hiljaa mumisevia tai täysin puhumattomia lintuharrastajia vaelsi metsäaukion reunapolulla. Joku kertoi jo ottaneensa lähikuvan lapinpöllöstä ja sitten lintu oli lentänyt pois. Ajattelin tehneeni hukkareissun, linnun säikähtäneen kansainvaellusta ja minun jäävän ilman ensimmäistä valokuvaa lapinpöllöstä. Jotenkin se hillitön yleisömäärä häiritsi ja teki mieli lähteä kotiin. En kuitenkaan luovuttanut vaan jäin odottelemaan. Sitten porukka kohahti. Lapinpöllö lennähti ihan aukeaman reunaan, pienen kuivakkaan koivun oksalle ja oman kuvauskalustoni ulottumattomiin. Ja aika monen muunkin. Ensin porukka katseli pöllöä niiltä jalansijoiltaan, sitten alkoi tapahtua pientä liikehdintää linnun suuntaan ja kohta iso osa porukasta jalkautui pellonreunapolulta itse hakkuuaukiolle ja varovasti pöllöä kohti. Luonteeltani ujona henkilönä aristelin ensin, mutta rohkaistuin ja seurasin kriittistä massaa kuusentaimien sekaan. Olin kuulevinani paheksuvia kommentteja polulle jääneiden ja jo pöllökuvansa ottaneiden suunnalta, mutten enää välittänyt. Olin joutunut pöllöpsykoosiin. Aika ja paikka hämärtyi hetkessä, ympärilläni olevat vakavat miehet pitkine putkineen katosivat havaintokykyni ulkopuolelle ja minä näin vain pöllön. Siinä se nyt on. Lapinpöllö. Strix Nebulosa. Suuri harmaa pöllö. Saatuani itseni henkisesti takaisin maanpinnalle otin pari askelta, pysähdyin, nostin kameran, laukaisin. Säädin valotusarvoja, otin pari askelta lähemmäs varovasti, nostin kameran ja laukaisin. Edelleen kääntelin kamerani nuppeja mielestäni parempiin suuntiin, jatkoin hiippailua kohti suurta harmaata, nostin kamerani ja annoin sulkimen raksuttaa. En tiedä kuinka kauan tilanne kesti. Lapinpöllö tuijotti meitä välillä hämmentyneen näköisenä ja keskittyi taas myyräjahtiin. Lopulta se syöksyi myyrän kimppuun, nappasi siimahännän kynsiinsä ja lensi pois. Näytös oli päättynyt! Aavistuksen häirinnästä häveliäänä porukka hajaantui, itsekin köpöttelin autolleni, katselin kameran näytöltä muutamaa harmaata läikkää vihreiden kuusentaimien keskellä. Siinä se oli! Ensimmäinen kuvaamani lapinpöllö! Kuvien teknisestä laadusta en sano mitään, tämän päivän osaamisellani ja nykykalustollani olisin toki tehnyt paljon paremman kuvan tuosta mahtavasta petolinnusta, mutta tunnelma olisi varmasti ollut ihan toinen. Se, menisinkö enää vastaavanlaiseen joukkokohtaukseen pelottelemaan lapinpöllöä onkin ihan toinen juttu. Pöllöpsykoosiin vajoamisesta nyt puhumattakaan.